Mikä anopissa ärsyttää?
Millaisissa tilanteissa menee sukset ristiin anopin kanssa? Mikä anoppisuhteessa mättää?
Keräämme anoppi-juttuamme varten lukijoiden kokemuksia.
Kommentit (178)
Piti vielä sanoa että anoppini oli, tavalliseksi työläiseksi suuruudenhullu materialisti jonka piti aina saada uutta ja parempaa. Mikään ei koskaan riittänyt ja hän ei edes arvostanut antamaani siivousapua ja väitti vielä että enhän minä edes tehnyt paljoa mitään ja etten edes osaa siivota. Silti hän mitään ilmoittamatta ja kyselemättä tuli aina ihan kotoani asti hakemaan minut, siivoamaan, ym talkootöihin.Hänen miehensä joka vihaa suurin piirtein kaikkea ja kaikkia eikä osaa arvostaa minkäänlaista hyvää asiaa, huusi minulle mökkitonttinsa perunamaalla että"Laita nyt reippaasti niitä pottuja!". Ei mitään kiitosta että sinne oli yleensä tultu auttamaan ja hänen ainoan ja oman lapsensa ei tarvinnut kuin pyöriä tiellä höpöttämässä. Jos tämä lapsi halusikin auttaa ja osallistua työntekoon niin hänet komennettiin vain pois jaloista eikä annettu osallistua. Uuden talon ja auton myötä anopilla miehineen nousi kusi päähän ja "paskan rikkaina" kuvittelivat olevansa nyt muiden yläpuolellä, joilla on oikeus sanoa mitä sylki suuhun tuo. Valehtelu oli heille elämän tapa. Sai sanoa mitä vain, mutta jos siitä jäätiin kiinni niin kiellettiin että sellaista ei oltu joko sanottu tai tehtykään pää punaisina huutaen. Anoppini mies joka itse vihasi lapsia, vihjaili epäsuorasti huutojensa aikana minulle että minun pitäisi edelleenkin, hankkiutua eroon vauvastani vaikka se oli jo syntynyt.Hän ja anoppi puhuivat huutaen ja syyllistäen, kuin turhasta tavarasta josta olisi pitänyt hankkiutua eroon ja katsoivat vielä oikeudekseen päättää senkin ketkä tähän maailmaan sai syntyä ja ketkä olisi pitänyt lopettaa kuin koiran penikat ainakin. Aivan sairasta ja järkyttävää! Vaikka vieraiden aikanakin tämä mies uskalsi ja kehtasi kirvata, huutaa ja haastaa riitaa anopin kanssa, niin anoppi vain kehui häntä ja teki hänen tavallisista tekemisistäänkin isompaa kuin mitä se oli. Nimenkin mainitsi aina yhtä ihailevasti kuin teinitytöt Johny Deppin. Hän oli niin rakastunut mieheensä että omat lapsetkin jäivät toiseksi. Hakkaamistakin vain puolusteli nauraen, vähätellen ja kaunistellen vaikka kylläkin jo aikuinen lapsi itki vieressä kokemustaan muistellen. Tuppukylissähän ei kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti joka päivä tapaa sulhasehdokkaita niin hädissään ja yksin jäämisen pelossa on sitten kelvannut sikakin säkissä, kun otti väkivaltaisen ja arvaamattoman peräkamarin pojan, seurauksista piittaamatta. Tiedän että uudestakin miehestään hän on usein meinannut erota mutta ei ole kuitenkaan eronnut koska hän ei ehkä pienkyläläisenä kestä ajatusta siitä että tuli erehdyttyä jo toiseen kertaan miesvalinnassa. Olen joskus ajatellut että, koska hän ei itse huolehtinut lastensa turvallisuudesta ja hyvinvoinnista tarpeeksi ja antoi heidät mummolaan hoidettavaksikin,aina kun itse vain halusi, niin oli hänelle tärkeää siksikin, etsiä vikoja minusta äitinä ja tarve osoittaa kokoajan olevansa niskan päällä, jotta hän saisi itselleen sen tunteen ettei miniäkään ainakaan paremmin hoida. Pojastani hän ei kauheasti välitä ja vaikka hän käy usein, samassa kaupungissa missä nykyään itsekin asun, katsomassa kahta aikuista lastaan niin meidän luokse on kuulemma niin pitkä matka ettei jouda käymään luonamme lyhyessä ajassaan.Pojallani on kuitenkin minun äitini joka on hyvä mummo ja joka on korvannut kaksinkertaisesti toisenkin mummon paikan. Anoppi luuli aikoinaan että äitini on yhtä kiltti ja puolustuskyvytön kuin minäkin ja yritti määräillä häntäkin ja koitti saada häntä mukaan minun arvostelemiseen ja syyllistämiseen mutta äitinipä osasi pitää puolensa ja sanoi kyllä suoraan omat mielipiteensä ja on alusta alkaenkin puolustanut minua ja poikaani niin että, anopilla on mennyt jauhot suuhun.
Ettei minua ärsytä anopissani mikään!
Ehkä minulla sitten vain on maaiman parhain anoppi joka ymmärtää että meidän asiamme (mieheni ja minun) ovat meidän asioitamme ja että me olemme ne jotka päätämme asioistamme, kuunneltuamme tietysti hänen mielipiteensä, mitä hän ei kylläkään koskaan kysymättä edes tyrkytä.
Olen mielettömän kiitollinen ja onnellinen että olen päässyt näin ihanaan perheeseen ja että anoppini on yksi parhaista ystävistäni ja voin koska vain pyytää mitä tahansa tai puhua mistä tahansa.
ja mukava ihminen mutta on niitä ärsyttäviäkin puolia niin kuin kaikissa ihmisissä.
Anoppi arvostaa enemmän tyttärentyttäriään ja säälittelee, kun meillä on vain poikia. Onneksi lapseni eivät sitä ole tajunneet ja rakastavat mummiaan kovasti. Mummi on myös heille ihana, hoitaa ja pyytää yökylään ja ihan kuolaa, koska pääsee suvun kuopusta (meidän puolivuotiasta) hoitamaan itsekseen. :) Sitten ärähdän, jos lapset ymmärtävät tämän sorsimisen (siis lähinnä puhuu siitä, miten tytöt ovat ihanampia ja ostelee kalliimpia lahjoja yms).
Anoppi puuttuu aika lailla meidän sisustukseen mutta en ota siitä pulttia. Välillä sitten vähän pyytelee sitä anteeksikin - ihan turhaan. En ole ehdotuksista vihainen, osaan sanoa, että teen tämän omalla tavallani eikä siitä ainakaan kovasti loukkaannu. Meillä on ihan hyvät puhevälit, välillä sanotaan hiukan kärkkäästi mutta ei ainakaan vielä ole välit menneet poikki - aikuisia kun ollaan. Anoppi myös saattaa siivota meillä, silittää ja vähän motkottaa, jos meillä on hänen mielestään sotkuista. Siitä vähän loukkaannun mutta en sano hänelle, koska hän kokee vain auttavansa.
Anoppi puuttuu lastenkasvatukseen ja on sitä mieltä, että meillä on liian tiukka kuri. Sanoo sen myös lapsille. Tästäkin kyllä loukkaannun mutta olen toistaiseksi ajatellut, että se johtuu siitä, kun anoppi sanoo kaiken ääneen ajattelematta. RAivostuttava piirre, mutta ymmärrän, kun itsekin välillä hölötän liikaa... :)
Anoppi ja minä olemme hyvin erilaisia mutta välillä joissakin asioissa samanlaisia. Yhteentörmäyksiä syntyy, koska olemme paljon tekemisissä, mutta toistaiseksi kaikki on puhumalla selviytynyt.
Mies välilä tuskastuu äitiinsä, joka tekee oma-aloitteisesti vaikka mitä meidän puolestamme ja odottaa kiitollisuutta tajuamatta, että emme esim. niitä asioita edes ole pyytäneet/tahtoneet. Se kiitollisuus on raskainta, kun itse ei olisi mitään tahtonut ja anoppi taas näkee tehneensä suurenkin työn. Kertoo sitten koko suvulle, jolta tulee paheksuvia soittoja, kun vaan riistämme anoppia emmekä osaa olla edes kiitollisia... Hassua, kun suvun muut lapset eivät vanhempiaan auttele lainkaan eivätkä ole edes tekemisissä, niin juuri me saamme syytökset niskaamme. Tästä olen nyt viimeksi pahottanut mieleni, mutta eiköhän sekin ohi mene, kun anoppi kuitenkin ihanasti hoitaa lapsia. Täytyy tuota kiitollisuutta vielä vähän opetella. ;)
ja heidän lapsiaan hoidetaan, muttei meidän. Sitten hän on kuulemma tasapuolinen lapsenlapsiaan kohtaan. Tekisi mieli täyttää excel taulukkoon ne kerrat ja ajat kun hän on hoitanut tyttärensä lapsia ja meidän lapsia. Ehkä se avaisi hänen silmänsä? Olen lopettanut anopin luona käymisen hänen tekemänsä tyhjien lupausten jälkeen. Surullista mutta tarvitsisimme edes vähän apua mutta kun ei.
sääntöjä jotka kerron, eikä minua.
Monia asioita tulee näin ensialkuun mieleen:
Kylmyys ja V-mäisyys minua kohtaan heti ensihetkestä alkaen. Anoppi suhtautui minuun kuin johonkin poikansa elämän pilaajaan ja odotti kai vaan hetkeä, jolloin eroaisimme. Sitä hetkeä ei ainakaan vielä ole tullut, varmasti anopin harmiksi ja yllätykseksi. Mutta tuo anopin jääpuikkomaisuus pilasi kyllä kaiken ihan alusta alkaen. Nuori, arka, kokematon tyttö, joka silloin olin, olisi tarvinnut ihmismäisen vastaanoton, ja sitähän anoppi on kykenemätön antamaan.
Epäoikeudenmukaisuus lapsiaan ja näiden perheitä kohtaan. Apua ja tukea ei ole poikansa perheelle tullut, ei sitten missään asiassa, mutta tytärtä ollaankin hyysäämässä kaikin mahdollisin tavoin. Ja huvittavinta on, ettei anoppi edes pysty myöntämään sitä, vaikka se on niin silmiinpistävää ja ilmeistä. Monta vuotta kitkuttelimme ihan yksin omillamme, rakensimme taloa ja yritimme tulla toimeen ilman minkäänlaista apua mieheni vanhemmilta. Enemmänkin aina on tuntunut jopa siltä, että appivanhemmat ovat olleet jossain määrin kateellisia poikansa perheen aikaansaannoksista ja saavutuksista. Käytännössä mieheni on/oli siis kuin orpo. Mieheni tätä joskus vanhemmiltaan lievästi loukkaantuneen kysyi ja vastaus oli "kun ette te ikinä ole mitään pyytäneet". Siis meidän olisi pitänyt anella ja röyhkeästi pyytää heidän apuaan. Tästä "viisastuneena" mieheni sitten edellisessä rakennusprojektissa rohkaistui ja kysyi vanhemmiltaan suoraan, josko he tällä kertaa voisivat auttaa, edes jollakin tavalla. Tuntuisihan se aikuisesta lapsestakin ihan kivalta, jos vanhemmat osoittaisivat edes jonkinlaista halua lapsensa auttamiseen.
Vastaus oli: "no katsotaan sitä sitten". Ja uskomatonta: mitään apua ei herunut tälläkään kertaa, eivät edes yhtä päivää vaivautuneet tulemaan paikalle. Ja tällä kertaa oli sentään kysytty!
Onneksi oma äitini on maailman paras anoppi miehelleni ja maailman ihanin mummi lapsillemme. Se tekee tämän anoppiasian pajon helpommaksi sietää!
anoppi vaikutti suorastaan hirviöltä, joka yritti kynsin hampain takertua poikaansa ja estää seurusteluamme.
Anoppini on ollut koko ikänsä kotona ja kasvattanut kuusi lasta. Minä taas olen perheen ainoa lapsi, korkeasti koulutettu ja hyvin menestynyt työelämässä. Lisäksi perheeni on huomattavasti paremmin toimeentuleva kuin mieheni perhe.
Anoppi oli jo alusta alkaen ennakkoluuloinen, koska en sopinut lainkaan hänen "ihannemuottiinsa" tulevasta miniästä. Olin vain piloille hemmoteltu ainoa lapsi, joka ei ymmärrä mitään hänen poikansa tarpeista.
Anopin ja minun suhde oli erittäin räjähdysherkkä siihen asti, kunnes saimme oman lapsen. En vieläkään ymmärrä, kumpi meistä muuttui enemmän, mutta nykyisin anoppini on minulle läheisempi kuin oma äitini. Hän osaa olla tukena juuri silloin kun tarvitsen - ei koskaan liikaa tai liian vähän-. Olen saanut paljon hyödyllistä apua kodinhoidossa, enkä silti koe anoppini hyppivän varpailleni. Luotan anoppiini (ja appeeni) sataprosenttisesti myös vauvan hoidossa, mitä en voisi sanoa edes omista vanhemmistani.
t. onnellinen miniä
Aluksi sai kamalan ikäkriisin kun tuli isoäidiksi. Siirtyminen isoäidin rooliin oli vaikea ja kutsui itseään monta kertaa äidiksi hoitaessaan lastani. Häpesi silminnähden kovasti kun huomasi minun kuulleen asian.
Hänellä oli itsellään hyvin hankala suhde anoppiinsa ja hän oli päättänyt etukäteen, että hän tulee olemaan mukava anoppi. Hänelle oli suuri pettymys kun parhaasta tahdosta huolimatta välillä aikusilla ihmisillä menee hermot toisiinsa. Hän ei ole koskaan osannut suhtautua lapsiinsa aikuisina ja yritti kohdella minua samalla tavalla. En suostunut siihen joka väistämättä johti ristiriitoihin. Hänen kanssaan vain on kovin vaikea puhua näistä asioista jälkeenpäin koska hän haluaa vain lakaista kaiken maton alle ja olla kuin mitään konfliktia ei olisi ollutkaan.
Nyt haluaisi vain hoitaa lapsenlapsia ilman heidän vanhempiaan läsnä. Lapsenlapset haetaan ja heidän kanssaan ajetaan satoja kilometrejä ilman puhekinsoittoa että kaikki on turvallisesti perillä. Me emme saa ajaa metriäkään ilman että heille ilmoitetaan.
Justiinsa meilläkin oli näin, että anoppi sai vissiin ikäkriisiin, ei edes onnitellut kun sai tietää vauvasta. Vieläkin kutsuu monesti itseään äidiksi vaikka lapsi on kohta 2 vee ja aina kun lapsi huutaa äitiä anoppi vastaa mitä?? Vähän kyllä omituista.
Mutta joskus harmittaa kun on aika täynnä itseään ja minä, peruskohtelias ja ujo ihminen, jään ns. jyrän alle ja tunnun aina sanovan asiat niin että hän loukkaantuu. :( Joskus erehdyn kysymään jotain typerää ja anoppi pitää huolen että muutkin kuulevat mokastani...
Kasvatus on ollut ylisuojelevaa. Mieheni on monessa suhteessa mammanpoika, ja ehkä olen mustasukkainenkin hänen äidilleen. Anoppi on hössöttäjä, jolle mies soittaa aina jossain reissussa ollessamme, että olemme päässeet elossa perille milloin minnekin jne. Yritän olla ärsyyntymättä, turhaan.
Anoppi kohtelee lapsenlapsiaan todella eriarvoisesti. Suosii oman tyttärensä lapsia:lahjat ovat kalliimpia ja viettää heidän kanssaan paljon enemmän aikaa. Meidän lapset ovat heille vain rasite, koskaan ei itse ehdota, että voisivat tulla mummolaan. Anoppi kadehtii perhettämme, koska meillä menee hyvin:olemme onnellinen, tiivis paketti. Ehkäpä juuri siksi, kun olemme tottuneet tulemaan omillamme toimeen kaikesssa, eikä meitä ole hyysätty niinkuin tätä tyttären perhettä, joka ei sitten osannutkaan ratkoa ongelmiaan, vaan perhe hajosi avioeroon. Joten: oikeus näköjään sit kuitenkin lopulta tapahtuu!
...siis MITEN jotkut ihmiset eivät tajua olla tunkematta toisten "henkilökohtaiseen kuplaan"?!!
Ensinnäkin on itsekeskeinen, loukkaava puheiltaan, sekaantuisi mielellään elämäämme jos antaisimme. Arvomaailmaltaan yllättävän kova.
Toiseksi käytännön tasolla anoppi koettelee hermojani, koska tapamme ovat varsin erilaiset. Anoppi on esim. arveluttavan epäsiisti keittiöpuuhissaan ja huushollinpidossaan. Lapset kuitenkin pitävät hänestä, mikä on tärkeintä.
Anoppi hoitaa ennemmin tyttärensä perheen kahta koiraa kuin meidän lapsia. Puhuu aina tyyliin, "mielellään minä niitä koiria hoidan" ja "siellä on niin mukava olla"
Eipä meillä häntä paljon näy kun aina on tyttärensä perheen luona kylässä tai heidän koiriansa hoitamassa. Puhuu melkein joka kerta tästä tyttärensä perheestä ja kuinka heidän lapsensa on juuri alkanut nousta tukea vasten seisomaan jne jne..
Anopin tyttären perhe on kuulemma "hienoa porukkaa" kun heillä omakotitalo, pihassa tuliterät autot ja kauhean kalliita tavaroita. Uusi vävy on niin hienossa ammatissa kun on orkesterissa soittajana ja niin mukava!
Meitä ei kehuta tuolla tavalla kun asumme vuokralla ja meillä on perus farmari-auto.
Lisäksi hän kehuu omaa sukuaan, kuinka siellä on korkealle koulutettuja henkilöitä ja ne tittelithän ovat kaikki kaikessa. Minunkin pitää lukeä lääkäriksi, kun eihän lähihoitajan ammatti ole arvostettu. Hän itse on perushoitaja.
Anoppini on mieheni ja minun seurustelun alkuajoista alkaen ollut oikein mukava ihminen ja olenkin ihmetellyt, mistä nämä "hirmuanopit" oikein tulevat. Niin oudolta kun ehkä kuullostaakin, olen samassa työpaikassa anoppini kanssa ja tulemme toimeen hyvin. Emme tosin näe välttämättä päivittäin.
Anopilla on kuitenkin omat ärsyttävät tapansa, kuten varmasti meilllä jokaisella. Ilman sen kummempaa "tärkeysjärjestystä" tässä muutama juttu...
Olen aika tarkka siitä, mitä meille ostetaan ja kuinka paljon. Kotimme ei ole mikään kovin iso ja kaikki turha roina ja tavara, jota ei pysty helposti säilyttämään, saa karvani pystyyn. Anoppi tietää vallan hyvin, etten siedä isoa määrää tavaroita, mutta siitäkin huolimatta hän jatkuvasti tuputtaa/"unohtaa" meille erilaisia muoviastioita, leluja, henkareita, lastenvaatteita, yrttien/muiden pikkukasvien taimia jne. Sinnikkäästi palautan kaikki muoviastiat hänelle ja osa taimistakin on mennyt roskiin (en ole puutarhaihminen). Vaatteita käytän lapsilla, jos sattuvat olemaan edes kohtuullisen näköisiä ja oikean kokoisia. Anopilla ja minulla on hieman erilainen vaatemaku...
Toinen juttu, mikä nyppii on se, että anoppi puuttuu siihen, miten puhun lapsellemme. Jos sanon tyttöä "jättiläisvauvaksi" (on pitkä tyttö), anoppi on heti korjaamassa: "eikun söötti pikkuneiti". Tai jos laitan tytölle "taikarasvaa" haavan paranemista nopeuttamaan, anoppi oikaiseen samantien: "se on kyllä haavavoidetta". Myöskään sinkkivoide ei saanut olla peppurasvaa tai talkki "lumisadetta".
Kolmas asia, jota en myöskään oikein sulata on se, että anoppi (ja appiukko) ei(vät) kunnioita esim. synttärijuhlien alkamisaikaa. Jos kutsun ihmiset klo 17 meille, se myös tarkoittaa klo 17, eikä suinkaan klo 16.30! Vaikka meillä useimmiten asiat ovat hyvissä ajoin valmiina, ei ole kiva saada "yllätysvieraita" paljon ennen aikojaan! Lapsiperheen elämä on muutenkin ajoittain varsin hektistä, joten tuollainen puolituntinenkin tuntuu. Olisi kiva saada hetki olla ja huokaista ennen juhlien tms. alkua. Vaikka anopin luokse saa mennä koska vaan ja vaikka ilmoittamattakin, sama ei välttämättä päde joka talouteen! Arvostaisin sitä, että hän kunnioittaisi meidän tapojamme.
*ilman sen kummempia sattumuksia ei vain hyväksy minua vielä 15 vuoden jälkeenkään (ei ehkä hyväksyisi kyllä ketään pienen poikansa, siis 38v, elämän ykkösnaiseksi). mahdollisuuksien mukaan olen ilmaa ja pakon edessä lapsille puhuu minusta, mutta ikään kuin minä en olisi paikalla.
*epätasa-arvoisuus lastensa ja lastenlasten välillä: esikoispoikansa ja hänen lapsensa ovat ihan omanlaisen huomion kohteena. tämä tuntuu erityisen pahalta tietysti lasten vuoksi.
*hän on myös perinteinen joka asiaan puuttuja ja vaikka kuinka joku yrittää selittää, että kyllähän vanhemmat ihmiset voi tietää paremmin tms, niin on se ihan turjhaa höpinää esim. tulla neuvomaan imetyksessä, jota hän ei itse kuitenkaan koskaan saanut onnistumaan (itse esim. imetin nuorimmasita 2v). hän vaan haluaa puuttua ja yrittää kontrolloida.
lapsenlapselleen, voi olla tahatontakin. Tähän asiaan viitattiin muutamassa viestissä.
Äiti-sana voi vain liimautua kiinni niin, että siitä ei pääse eroon. Lapseni pienenä ollessa nimitin itseäni vahingossa äidiksi meidän mummon kissalle.
- antaa lapsille liikaa herkkuja
- ryyppää kaikki viikonloput
- on maailman pihein ja ostaa lapsille kaikenlaista krääsää synttäri/joululahjaksi
- keksii tekosyitä kun pyytää lapsenvahdiksi
- käy meillä kaksi kertaa vuodessa. Lasten synttäreillä. Ja silloinkin juo kahvin ja lähtee.
- ei kunnioita meidän kasvatusperiaatteita
Meillä on anopin kanssa suhteellisen hyvät välit: 40km. Paremmatkin voisi olla. Oma äiti ei ole sen kummoisempi anoppi miehelle.
Nm. Huono miniäkö?
tuputtaa ruokaa lapsille kokoajan tyyliin ette varmaan ole syöneet mitään jos vaikka tullaan toisesta mummolasta ihan kuin siellä ei saisi ruokaa.
Valittaa koko ajan (kesälläkin)että lapsilla muka liian vähän vaatetta.Ei avojaloin kesälläkään ulkona.
Hänen mielipide se ainoa oikea.
joka esimerkiksi vaati "oikeuksiaan" koskien minun ja poikansa lapsia ja joka puhui 3-vuotiaalle mm. seuraavan: "Teidän äitiä ei tarvita mihinkään, mummo voi antaa vauvalle pullosta maitoa ja sinä pärjäät jo muutenkin"...
Siksipä minun on aivan pakko kehua nykyistä anoppia, joka esim. tarjoaa apua ja tekee sen vielä "meidän ehdoilla" eli noudattaa kaikissa isoissa lapsia koskevissa asioissa meidän linjaa. Anoppi ajelee pari kertaa kuussa katsomaan meitä, koska hänen(kin) mielestään hänen on huomattavasti helpompi liikkua kuin minun lasten kanssa. Nykyinen anoppi on vahva nainen, mutta myös yksi mukavimmista ja oikeudenmukaisimmista mitä tiedän. Ja kokemuksesta viisastuneena osaan arvostaa tätä.