Lue keskustelun säännöt.
Menetin hyvän miespuolisen ystäväni, kun hän meni naimisiin. :' (
15.07.2007 |
Minulla ja miehelläni oli monta vuotta eräs sinkkumies ystävänä. Hänen kanssaan oli tosi mukavaa jakaa ajatuksia, ja juttelimme usein hyvinkin syvällisiä. Hän mm. purki minulle kaikki naishuolensa.
Sitten hän löysi sen oman kullan, mistä tietenkin olen iloinen. He menivät suht lyhyen seurustelun jälkeen naimisiin, ja nyt kaikki on muuttunut. Tapaamme kyllä edelleen pariskuntina, mutta mies pitää aivan selvästi minuun etäisyyttä. Puhumme vain arkisista asioista. Miehelleni hän avautuu kuten ennenkin.
Miksi näin täytyy tapahtua? :(
Kommentit (43)
Välimme eivät ole enää samat, puhumme todella harvoin ja näemme vielä harvemmin (ei edes kerran vuodessa enää). Itse olisin halunnut pitää entisen kaverisuhteen, mutta hän ilmeisesti ei. Tiedän, että vaimonsa on todella mustasukkaista sorttia - johtuukohan siitä. No oli mitä oli, niin näin kävi meillekin.
Sanottakoon vielä, että emme koskaan seurustelleet tai mitään sellaista. Ihan puhdas kaveruussuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla, että heidän suhteensa on sellainen, että siinä ei (ainakaan vielä) tarvita muita.
Voi myös olla, että koska ovat menneet naimisiin, mies haluaa olla vaimolleen lojaali. Itse olen nainen ja seurusteluaikana vatvoin suhteemme asioita hyvien ystävieni kanssa. Nyt olemme oleet jo 7v naimisissa, enkä ole paria poikkeusta lukuunottamatta puhunut suhteemme sisäisistä asioista kenellekään. Se ei tuntuisi lojaalilta puolisoani kohtaan.
myös miehen vaimoa, on ihan oikein ettei hän enään keskustele niistä " intiimisti" kanssasi.
Ja mitä hänen pitäisi sinulle kertoa? Että on onnellinen ja löytänyt elämäänsä se tärkeimm' n henkilön jonka kanssa jakaa kaiken?
Kipeistä elämänkokemuksista, ajatusmaailman muuttumisesta jne. Nykyään hän ei puhu minulle edes näistä.
ap
Minulla oli parikymppisenä hyvä miespuolinen ystävä, ja oli siinä vähän romanssinpoikastakin. Emme kuitenkaan alkaneet seurustella vakavasti, koska tunsimme olevamme lopulta enemmän vain kavereita. Teimme yhdessä opiskeluun liittyvä tehtäviä ja juttelimme paljon, jaoimme syvätkin asiat. Lisäksi kävimme yhdessä lenkillä, baarissa jne.
Kun mies löysi tyttöystävän, menetin hänet kokonaan. Olin aika pettynyt - tuntui siltä, kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan hänelle. Enkä todellakaan odottanut mitään seksuaalista suhteelta, ystävyyttä vain. Nykyään välillämme ei ole muuta kuin pikainen tervehdys, jos satumme jossain törmäämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Nyt avioitumisen jälkeen tuntuu oudolta, etten tiedä yhtään, mitä heille oikeasti kuuluu. Eihän heillä mitään velvollisuutta ole minulle asioistaan raportoida, mutta kai silti saan surra ystävän menetystä.ap
Kokemusta on siis täälläkin todella (henkisesti) läheisestä miespuolisesta kaverista, kuin veljestä minulle. Tyttöystävän tulo kuvioihin ensin sotki kaiken ja sittemmin typisti ystävyytemme pelkäksi moikkailuksi. Olin itse ihan maassa tosi pitkään. Tokihan välit naispuoliseenkin kaveriin saattaa muuttua, jos toinen alkaa kovin innokkaasti seurustelmaan, mutta mitään noin dramaattista rannalle jäämistä en ole siltä taholta koskaan joutunut kokemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä teitä naisia vaivaa jotka kiellätte tapaamasta naispuolisia ystäviä tai edes puhumasta? Ja kenen muka paras ystävä on aviopuoliso. Ihan puppua!
Miksi ihmeessä pitää edes mennä naimisiin, jos se puoliso ei ole ylivoimaisesti elämän tärkein ihminen? Tämä viesti selvitti minulle taas paljon siitä, miksi niin monet avioliitot päättyvät eroon...
Ja vielä, miksi on niin vaikea hyväksyä sitä, että aina vika ystävyyden päättymisessä ei ole siinä puolisossa? MIksi ihmeessä aina kysellään, että miksi naiset kieltävät miehiään tapaamasta muita naisia? Onko mieleen tullut koskaan, että ehkä sen valinnan tekikin se mies?
Minä olen automaattisesti, omasta tahdostani katkaissut läheiset ystävyyssuhteet vastakkaista sukupuolta oleviin ystäviini alettuani seurustella vakavasti. Ja näin odotin puolisonikin tekevän. Kumpikaan ei ole toista pakottanut, vaikka olen kuullut entisten hyvien ystävien näin väittävän. Onneksi kummallekin tämä oli itsestään selvää.
Minusta on väärin puolisoa kohtaan, jos nostaa jonkun vastakkaista sukupuolta olevan ystävän oman puolisonsa yläpuolelle ja tilittää tälle herkimpiä ja kipeimpiä asioitaan. Sinkkuna tehdään niin, avioliitossa nämä asiat jaetaan puolison kanssa.
Minulle avioliitto on merkityksellinen asia, ei vain " hyvät bileet ja vakipano" . En menisi naimisiin, jos en kokisi juuri tätä ihmistä elämäni tärkeimmäksi henkilöksi jonka kanssa tahdon jakaa kaiken.
Vierailija:
Mikä teitä naisia vaivaa jotka kiellätte tapaamasta naispuolisia ystäviä tai edes puhumasta? Ja kenen muka paras ystävä on aviopuoliso. Ihan puppua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lakatkaa siis vetoamasta noihin näkökohtiin! Argh! Sitähän me " jätetyt" tässä suremme, ettei entisen ystävän kanssa ole enää minkäänlaista kunnon ihmissuhdetta. Siis hyvästä ystävästä tulee satunnainen tuttava, jota moikataan kaupungilla. Tuohon väliin ja todella paljon liikkumavaraa. Miksi ystävyyttä ei voi sijoittaa muualle kuin ääripäihin!?
Ei ihminen niin montaa hyvää sydänystävää tarvitse, ja eikö ole aivan oikein, että vaimo on mihen paras ystävä. Olisi aika outoa, että hän nyt puisi edelleen suhdettaan sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä seurustelin aikoinaan todella kahlitsevan ja mustiksen miehen kanssa ja menetin itse hölmöyttäni sen kipinän minun ja parhaan ystäväni ystävyydestä. En ollut riittävästi läsnä ja en ole tätä nyt myöhemmin saanut korjattua. Nykyinen mieheni ja ystäväni ovat todella hyviä ystäviä keskenään ja ovat jopa tunteneet toisensa ennen minua. Harmittaa, etten enää saa enää kohennettua vanhaa ystävyyttä yhtä hyväksi kuin ennen. Ystäväni nimittäin tuntuu olevan varovainen nykyään kanssani, hän ei enää ole yhtä huoleton seurassani kuin ennen.
Itselläni aviomies on paras ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja tämä vanha kamu vaikka kakkos- tai kolmosystävä? Miksi ystävyyden pitää päättyä kokonaan?
Kun sitoudutaan tosissaan parisuhteeseen ja aletaan olemaan perhe, niin samalla ryhdytään tekemään rajaan siihen, mitkä on perheen sisäisiä ja yksityisiä ja mitkä on ns julkisia.
Sen jälkeen kun löysin mieheni (joka takuulla on myös paras ystäväni) eivät sisarukset, vanhemmat tai edes ystäväni ole niin tietoisia minun asioista, koska A) minun asiat ovatkin yhtäkkiä meidän asioita ja B) voin purkaa sydäntäni ja kertoa kaiken miehelleni, joka on kuitenkin aina se paras kuuntelija eli poistuu sillä tavalla se puhumisen ja purkautumisen tarve.
Miksi et yrittäisi paremmin tutustua ystäväsi vaimoon? Siinä voisi olla yksi ratkaisun avain. :)
Mulla on noin 10 hyvää ystävää olleet jo 20-10 vuotta jokainen. Mieheni on uusin tulokas minun maailmassani. Tietenkin hän ja lapset menevät kaiken edelle, mutta ihmissuhteina minulle on ystäväni yhtä tärkeitä kuin miehenikin. Lisäksi minulla on iso perhe ja suuri suku, joista löytyy vielä läheisiä ja tärkeitä ihmisiä. Minun sydämmessäni on tilaa monelle ystävälle. Samoin on miehellänikin, eikä meidän kummankaan ole koskaan tarvinnut olla mustasukkaisia toisistamme, koska olemme tietoisia meidän keskinäisestä suhteestämme ja tunnemme molemmat suhteemme pelisäännöt. Mun mielestä elämässä pitää olla paljon läheisiä ihmisiä, ettei olla riippuvaisia vain yhdestä ihmisestä. Riippuvaisuus on huolestuttavaa ja aiheuttaa ääritunteita.
Vierailija:
Minun sydämmessäni on tilaa monelle ystävälle. Mun mielestä elämässä pitää olla paljon läheisiä ihmisiä, ettei olla riippuvaisia vain yhdestä ihmisestä. Riippuvaisuus on huolestuttavaa ja aiheuttaa ääritunteita.
Ehkä juuri tämän takia en ymmärrä tätä jyrkkää rajanvetoa, jossa vain puolisolle puhutaan asiat ja muiden kanssa korkeintaan hymistellään. Meille on mieheni kanssa ollut aina luontevaa puhua henkilökohtaisistakin asioista myös ulkopuolisten kanssa.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksei nainen ja mies voisi olla puhtaasti kavereita, vaikka olisikin naimisissa. Syynä kait lienee se, että ihmiset ovat niin mustasukkaisia puolisostaan. Vaikka mieheni onkin paras ystäväni, muut ystävät rikastuttavat elämääni, ovat ystävät sitten naisia tai miehiä. Kyllä puolisoon täytyy voida luottaa niin paljon, että saliii tälle ystävyyssuhteet vastakkaiseenkin sukupuoleen.
En tahdo pitää ystäviä roikkumassa, kun kerran olen sen oman sielunkumppanini löytänyt. Aikaa on muutenkin vähän, enkä tahdo jatkuvasti stressata siitä että kenet pitäisi tavata nyt jne. Ehkä jossain harrastuksessa tms. voisi tavata tätä entistä ystävää, mutta toisaalta siihenkin sukupuolierot voivat tuoda esteitä, riippuen siitä mitä tykkää harrastaa.
Lisäksi minä kokisin loukkaavana, mikäli puolisollani olisi " toiseksi parhaana ystävänä" joku, joka fyysisesti (samaa sukupuolta kanssani) ja psyykkisesti (puolisoni hyvä ystävä, eli kemiat natsaavat) olisi minulle vahva kilpailija. Miksi ihmeessä pitäisi kestää ja sietää kaikki?? Jotta ei leimattaisi mustasukkaiseksi?
Nyt avioitumisen jälkeen tuntuu oudolta, etten tiedä yhtään, mitä heille oikeasti kuuluu. Eihän heillä mitään velvollisuutta ole minulle asioistaan raportoida, mutta kai silti saan surra ystävän menetystä.
ap