Lue keskustelun säännöt.
Kaipaako joku oikeasti vauva-aikaa?
10.04.2026 |
Itse muistan univajeen ja vähän myöhemmin vain tylsyyden, kun vauva vaati kokoajan huomiota, mutta ei itse osannut mitään. Ruokaa, vaippoja, imetystä ja itkua. Vaikka olisi helppo vauva, niin tuntuu tosi oudolta että tuo vaihe olisi jollekin elämän parasta aikaa.
Nyt, kun kolmesta lapsesta yksi on teini, yksi leikki-ikäinen ja yksi taapero, on elämä niin paljon mukavampaa ja helpompaa. Lasten kanssa haluaa viettää aikaa, heidän kanssaan voi tehdä kaikkea hauskaa ja he ovat kaikki ihan omia persooniaan.
Kommentit (11)
En kaipaa! Oli elämäni hirveitä aikaa. Siksi onkin vain yksi lapsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä. Se oli ihanaa aikaa. Omat lapset on nukkuneet aina yöt hyvin enkä muista mitään negatiivista noilta ajoilta. Kaiholla katselen vauva-aikojen kuvia nyt, kun ovat teinejä ja etääntyvät.
Jokaisessa vaiheessa on oma viehätyksensä. Vauva-aika on tavallaan helppoa, pystyy menemään ja tulemaan vauvan kanssa vapaasti, jos vauva on perustyytyväinen ja viihtyy vaunuissa. Taaperoaika on siihen verrattuna rankkaa, kun se vaatii jatkuvaa läsnäoloa jo ihan turvallisuuden takia. Toisaalta sitä oppimista ja persoonan kehittymistä on ihana seurata. Leikki-ikäisen kanssa voi taas mennä vapaammin ja kaikki keskustelut ovat todella antoisia.
Esikoisen vauva-aikaa kyllä. Helppo raskaus ja synnytys, toivuin nopeasti, vauva oli ihanan rauhallinen ja hymyileväinen, itki vain jos oli kova nälkä. Kaikki sujui todella helposti, oli ihanaa aikaa!
Kuopuksen vauva-aikaa en kaipaa. Vaikean raskauden jälkeen syntyi keskosena, sen mukanaan tuomat ongelmat, maitomäärien mittaukset, ja tutkimukset, epäily aivovammasta ym. Vauvalla myös aistiyliherkkyys jonka vuoksi ei voitu juurikaan poistua kotoa, lisäksi koliikki ja kaiken kukkuraksi minulle puhkesi synnytyksen jälkeen reuma, joka iski niin pahana etten saanut edes nostettua vauvaa syliini.
Minä en muista lasten vauva-ajasta edes juuri mitään.
Tietysti silloin muistoja tulee mieleen, kun katselee valokuvia, videoita jne.
Mutta jos joku tulisi yhtäkkiä kysymään, mitä muistoja sinulla on lasten vauva-ajasta, vastaus olisi, että "ei juuri mitään".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokaisessa vaiheessa on oma viehätyksensä. Vauva-aika on tavallaan helppoa, pystyy menemään ja tulemaan vauvan kanssa vapaasti, jos vauva on perustyytyväinen ja viihtyy vaunuissa. Taaperoaika on siihen verrattuna rankkaa, kun se vaatii jatkuvaa läsnäoloa jo ihan turvallisuuden takia. Toisaalta sitä oppimista ja persoonan kehittymistä on ihana seurata. Leikki-ikäisen kanssa voi taas mennä vapaammin ja kaikki keskustelut ovat todella antoisia.
Huh, oma vauva-aika oli kyllä hyvin erilaista. Vauvassa ei koskaa todettu mitään vikaa, mutta itki jatkuvasti ensimmäiset 8kk. Ei käyty oikeastaan missään, koska se itku oli niin hermojaraastavaa ja olin niin väsynyt, enimmäkseen kuljin zombina kotona korvatulpat korvissa. Hyvä että joillain on niitä hyviäkin kokemuksia.
Itse ottaisin vaikka kolme taaperoa yhden vauvan sijasta. Mutta sinänsä ongelmien määrä on vakio kaikissa vaiheessa, ne vain muuttavat muotoaan.
En kaipaa. Mielelläni sylittelisin välillä vauvoja, mutta en todellakaan kaipaa sitä vauva-ajan raadollisuutta. Aikansa kutakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kaipaa. Syntyi keskosena ja lähes 3 kk meni keskolassa. Keuhkot huonot ja joka flunssan takia oltiin sairaalassa. Tätä kesti 2 vuotta. Ei voinu puhua vauvakuplassa elämisestä. Onneksi nyt on kaikki hyvin, on jo aikuinen. Keuhkot yhä huonot mutta pärjää.
Esikoisen kanssa oli tosi vaikeeta, hänellä oli koliikkia ja itki lähes jatkuvasti. Kuopuksen kanssa taas aivan päinvastoin, hän oli terve ja iloinen vauva sekä nukkui hyvin. Esikoinen oli lähes 3v. ennenkuin nukkui yöt hyvin. Kuopus jo 3 kk iässä nukkui erittäin hyvin. Kaksi lasta riitti. Rakkaita ovat silti molemmat..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kaipaa. Minulla oli helpot vauvat, jotka nukkuivat alusta asti hyvin, eikä mitään muitakaan ongelmia ollut. Päällimmäisenä oli tylsyys. Sain lapset tosi nuorena (22 ja 24v), kun kaikki kaverit vielä elivät nuoruuttaan. Päivisin muut opiskelivat tai olivat töissä, eikä kenellekään ollut aikaa tavata. Iltaisin taas muut kävivät vielä tuossa vaiheessa baareissa ja tapasivat ihan eri piireissä. Näin ystäviäni ehkä kerran kuukaudessa ja silloinkin koin itseni aika ulkopuoliseksi.
Pikkuhiljaa, kun omat lapset kasvoivat tilanne taas muuttui. Nyt omat ovat jo niin isoja että pärjäävät melko itsenäisesti ja on ollut ihanaa että olen pystynyt auttamaan ystäviä vauva-ajan haasteissa, kun itse ei enää elä sitä samaa vauva- ja pikkulapsiarkea.
Mielipiteitä on monia kuten ihmisiäkin. On varmasti myös niitä jotka sitä kaipaavat. Eikös olisikin tylsää jos oltais kaikki samanlaisia?