Mä sain sähköpostia " vuosien takaa" ...

UUppissstaa...

ja totetat, onneksi en moiseen jäänyt

tässä ei ollut yhtään vastausta, kun kirjoitin viestini

Mieheltä, joka on oikeasti jääny " ihon alle" .



Reilu 15 vuotta sitten vietettiin yhdessä ihan hurja kesä. Mies teki siihen aikaan työtä, jossa joutui kiertämään ympäri Suomea ja tavattiin jo alku kesästä ja mä, nuorena ja hulluna, lähdin mukaan. Me rakastettiin ja rakasteltiin, se kesä oli mun elämäni paras.



Syksyllä sitten mies matkatyöt väheni ja mä lähdin takaisin kouluun. Tapailtiin vielä aina kun se vaan oli mahdollista, mutta elämä vei. Mä tapasin lähempänä omaa ikääni olevan pojan, miehellä oli oma perhe.



Nyt pari kuukautta sitten lähetin työ merkeissä sähköpostia miehelle, jolla oli sama nimi kun mun ihonalaisellani. Naureskelin itsekseni, että jopas sattuikin. Mutta hän sattuikin olemaan oikeasti HÄN! Muutaman asiallisen meilin jälkeen mies kysäisi, että ollaankohan me joskus tavattu ja pakkohan se oli tunnustaa. Antoi sitten privaattiosoitteensa ja mä tyhmä meilasin.



Mä en oikeasti tiedä mitä mä teen. Mä olen naimisissa ja mulla on pienet lapset ja tähän asti oikein onnellinen parisuhde. Miehen lapset ovat jo aikuisia/lähes aikuisia. Mies haluaisi tavata. Mä menen viikon päästä käymään miehen kotikaupungissa ja mieli niin tekis nähdä. Katsoa, vieläkö pelkkä katse riittää saamaan mut aivan hulluks. Mutta entäs jos se saakin? Uhraanko mä koko elämäni?

Ei se kuitenkaan ole niin upea ja uskomaton kuin miksi olet sen haikailuissasi maalannut. Se kaivaa nenäänsä, piereskelee ja jättää sukkansa lattialle niin kuin oma ukkosikin.

Mutta älä sano, että tekisi mieli nähdä, sano, että mies ehdotti näkemistä.



Tai sitten laitat viestin, että olisi toki mukava nähdä, mutta olet perheellinen ja tämmöinen tapaaminen ei nyt vain sovi. " Kaikkea hyvää sinulle" .

Mutta se mies oli jotain uskomatonta. Mä rakastin sitä ehdoitta, täysillä, tietoisena kaikista tosiasioista (ikäero, miehen perhe jne). Mutta mä rakastin. En mä tiedä, rakastanko mä aviomiestäni sillä tavalla. Sen miehen ei tarvinnu kun katsoa mua ihmisiä täynnä olevan huoneen toiselta puolelta niin mä menin ihan sekaisin. Mä en muistanu mitä mun piti sanoa, enkä mä enää tienny kenelle mä olin puhumassa. Aviomies ei saa aikaa sellaista reaktiota. Yli kolme kuukautta mä nukuin joka yö sen kainalossa, enkä mä oo koskaan ollu niin turvassa.



Onhan tällanen epäreilua vertailua. Mä oli silloin ihan teini. Ja mies oli vanhempi. Nyt mun pitäs olla aikuinen, äiti ja aviovaimo, joka on luvannut rakastaa ja kunnioittaa. Mutta se kesä oli niin hieno. Eikä me koskaan oikein lopetettu sitä meidän juttua. Se vaan hiipu. Ehkä, jos me ois oikeaoppisesti " erottu" , ehkä mä en enää haikailis.

Mut et sä oikeasti halua perhettään pettävää miestä.

Jo kirjoituksessasi on viitteitä siitä mihin tapaamisenne voi johtaa.. Ja siitä tapaamisesta voi olla todella lyhyt matka siihen että teet peruuttamatonta.

Itse lähdin tuommoiseen mukaan, enkä pystynyt enää lopettaa :-(

Mieheni sai tietää ja kävimme läpi ihan kamalan kriisin.

Olen monesti itseäni siitä syyttänyt; miksi alunperin edes lähdin kun tiesin mitä siinä käy :-(

Mut nyt se aika tuntuu just tolta! Ehkä se ei oikeasti ollu noin ihanaa, mä oon luultavasti unohtanu kaikki paskat jutut. Mut aika kultaa..



Mut sen takia mä toisaalta haluisin tavata sen miehen. Että mä näkisin totuuden, ettei se miestä kummallisempi oo. Että mä tajuisin, että mulla on oikein hyvä elämä nyt. Mutta pelottaa, jos sittenkin on sellanen kun mä muistan ja mulla sekoo pää ja mä unohdan että mä oon perheellinen ihminen ja tuhoon monen ihmisen elämän.

Enhän mä voi tästä kenellekkään puhua. Mä selvittelen omaa päätäni, yrittäkää te kestää...=/



Mies laittoi mulle just hyvän yön mailin. Toisaalta oli ihanaa lukea viesti, toisaalta... kuinka paha olo ihmisellä voikaan olla! Kävin lukemassa lapsille iltasadun. Voisinko mä olla niin kauhea ihminen, että vaarantasin noin ihanien lasten maailman? En minä tiedä, ehkä mä oon niin kauhea.



Mä en halua mennä tuonne sohvalle katselemaan aviomiehen kanssa urheilua. Mä en halua että se koskee muhun. Tällä hetkellä mä oon melkein varma, että mä tapaan sen miehen viikon päästä. Toivottavasti mä ajattelen huomenna toisella tavalla...

Lopeta nyt kun on vielä helppoo, laita se kielteinen vastaus NYT niin et kehtaa alkaa enää muuttelemaan sitä. Jotkut on sitten tyhmiä kun ei osaa arvostaa sitä mitä niillä on. Tuliko selväksi?

15 vuodessa se on ehtinyt kasvattaa kaljamahan ja kaljuuntua. ;)

Sattumalta tosin tavattiin, en varmaankaan olisi uskaltanut tapaamiseen jos olisi ehdottanut.



Se katsoi mua " sillä" katseella mutta hih ja hah ja ooh - ei tullut sitä jalat lähtee alta tunnetta kuin joskus!! :)) Ja mä olin luullut että se juttu on 4ver! Myöhemmin sitten kun kotona rupesin miettimään niin sitten se tunne tuli... mutta ei siis sillä hetkellä.



Katsoin että ainakin jotain edistystä on tapahtunut kun ollaan liki 10v oltu näkemättä toisiamme =P



Mullakin pienet lapset ja ihana mies mutta silloin illalla kun rupesin oikein ajattelemaan ja kihelmöimään niin suunnittelin mielessäni vaikka mitä. Huh. Onneksi sekin tunne meni ohi jo. Toivottavasti ei taas pitkään aikaan nähdä!

oikeasti tuo mies ei ole enää se sama seksikäs unelmien mies johon nuorena tyttönä rakastuit vaan hän on nyt joku 50+ ?, tavallinen keski-ikäinen pulliainen.



ja mistäpä tiedät kuinka montaa kesäheilaa miehellä on ollut sinun jälkeesi? tuskinpa olet ollut ainoa jos noin innolla sinut matkaansa aikoinaan otti ja nyt alkaa taas lämmitellä vanhaa suhdetta.



toisaalta, sinulle voisi kyllä olla ihan terapeuttista tavata tuo mies, pääsisitpä ihonalaisestasi eroon!

Kuvista näkee, että 15 vuotta on kulunu, mutta kyllä sen tunnistaa. Kyllähän mäkin oon parin lapsen jälkeen muuttunu, mä olin sillon hei 16-17. Ja varmaan sillä heiloja riitti, en mä sitä epäile. Mutta se kesä oli meidän kesä ja se kesä muutti mut. Se ihminen muutti mut. Vaikka aika oli lyhyt, silloin tapahtui asioita, jotka teki minusta tällaisen kuin mä nyt oon. Se merkitsi mulle paljon.



Äh, en minä tiedä mitä mä haluun. Niinku kerroin, enhän mä tästä voi ikinä kenellekkään kertoa. Mutta mun on pakko purkaa itseäni, muuten mä tikahdun.

Mä olen kanssa tavannut omani. Rakastanut niin kovaa etten koskaan ketään muuta sillälailla. Tietäen kaikki tosiseikat. Sellaiseen rakkauteen ei rypyt ja kaljamaha vaikuta. Se on sielujen sympatiaa.



Itse en kuitenkaan ole enää Hänen kanssaan. Mulla on kiva perhe nyt. Joskus kyllä mietin että " jos...jos...jos..."



Mieti mitä tahdot. Kannattaa tehdä sellaisia ratkaisuja ettei sitten harmaapäänä kiikkustuolissa kaduta. Tämä on sun ainoo elämä. Joskus pitää olla itsekäskin. Toisaalta ota kaikki seikat huomioon.



Tsemppiä!



Niin ja mä kyllä kuulisin susta mieluusti myöhemminkin! Tiedätkö muuten, tälläinen tilanne tuntuu olevan ihmeen yleistä! Mä luulin ennen että olen ainoa " tyhmä" joka on ottanut jonkun muun kuin sen tosirakkauden miehekseen tietäen kuitenkin että sellaista on oikeasti olemassa. Mutta täällä palstalla ja muualla netissä olen tavannut useita. Mä kanssa jotenkin ajauduin... ja sit aattelin että ehkä aikaa myöten voisi sellaista olla jonkun muunkin kanssa.. mutta ei voi.



Toisaalta kun on aikuiseksi kasvanut niin näkee elämän monipuolisemmin. Se tunnehehku ei ole enää niin tärkeää kuin teininä eikä edes niin roihuavaa. Mut kyllä sen muistaa AINA. Mä en uskalla varmasti tietää mitä tekisin jos Hän tulisi minulle kertomaan rakkauttaan tai ehdottaisi tapaamista. Miten voisin kieltäytyä jostain sellaisesta koska Hän on Hän? Mun on tosin nyt helppo ajatella että kohtalo on meidät vienyt erilleen ja niin on tarkoitus. Sulla asiat toisin.



Kiva kun kirjoitat tänne aiheesta!

ei siinä mitään pahaa ole...mutta naiiviahan se on alkaa ajatella asioita sen syvällisemmäks....on mullakin oma ihonalainen mutta pidän realiteetit tiedossa niin en tyhmyyksiä tule tekemään...vaikkakin ihstuttavan hurmaava tämä onkin...enkä siitä koskaan mihkään pääse..

Jos tota työ-juttua ei ois tullu, mä en ois koskaan kuullu siitä miehestä mitään. Ja se työ-juttukin oli sellainen, että mun työssä sellaista asiaa ei tuu eteen ku tosi harvoin. Ja miten mä sainkaan eteeni just tän maili-osoitteen, se ois voinu olla oikeasti ihan jonkun muun. Mutta näin kävi.



Mies kertoi tossa viimeisessä mailissaan, että on ottanu selville mun puhelinnumerot, sekä töihin että kotiin. Kertoi kuitenkin, ettei halua soittaa ennenkuin annan siihen luvan. En mä sitä lupaa aio koskaan antaa. Jos nää sähköpostit saa mut näin sekasin, mitä tapahtuiskaan puhelun jälkeen? Miten jotkut pystyy olemaan ihan normaalisti, vaikka niillä on jos jonkinlaisia suhteita vähän sinne sun tänne?

jo tää ei ole SinäMinästä, niin nyt järki käteen.