miksi ihminen näkee painajaisunia?

Mitä ihmisen psyykessä tapahtuu/on tapahtunut, jos toistuvasti näkee esim hylkäyspainajaisia? Onko se jotain vanhojen tapahtumien purkua vai kärsiikö ihminen edelleen niistä vanhoista näkemällä painajaisunia?

Olen nyt kahtena peräkkäisenä yönä herännyt hylkäämispainajaisuneen. Ekalla kerralla mieheni kylmästi ja kuin nauttien tilanteesta sanoi rakastavansa toista, kun kysyin sitä häneltä hänen juteltuaan tiiviisti toisiaan silmiin katsoen tämän naisen kanssa minun seisoessa vierellä. Tämä nainen on ollut ihan olemassaoleva henkilö, tosin kuollut jo kauan sitten. Tuskani oli hirveä ja koin itseni hylätyksi.

Toisessa unessa olimme lähteneet yhdessä suurtapahtumaan kauas naapurikaupunkiin (olemassaoleva kaupunki) ja olin siellä mennyt selvittämään meidän kanssamme siellä tapahtumassa ruokailleiden miespuolisten kavereidemme (ei todellisesta elämästä tuttuja) laskusotkua saadakseni heille hyvityksen, ja sain myös, mutta heidän piti vielä itse käydä hakemassa rahat kassasta. Kun lähdin heidän luo takaisin, he kaikki, myös mieheni, olivat lähteneet. Hätäännyin ja soitin miehelleni, joka sanoi - kuin ei mitään! - vieneensä meidän auton (ihan oli tuo meidän auto!) kauemmas johonkin pihaan parkkiin ja oli näiden kavereiden kyydissä menossa kotiin. Auton sijaintia hän ei selittänyt minulle sen tarkemmin. Oli siis jättänyt minut ilman kyytiä, ilman rahaa ja sairaana sinne kauas kotoa. Itkien pyysin tulemaan takaisin, mutta hän oli jo menossa. Tuskani oli hirveä, kun tajusin tulleeni hylätyksi ja jätetyksi.

Näitä samoilla kaavoilla tapahtuvia hylkäämisunia näen usein. Monesti on tositapahtumiin liittyviä henkilöitä ja paikkoja, usein täysin tuntemattomia. Miehen ilmeitä tunnistan ja tapahtumat ovat loogisia, ei ihan päätöntä puppua.

Mies on tehnyt minulle tuollaisia ihan oikeastikin. Hän on useimmiten aivan ihana mies, mutta nyt myöhempinä vuosina välillä hirviö. Olen sairastunut fyysisesti, minkä vuoksi olen paljon riippuvainen avusta, ja siksi hylkääminen satuttaa vieläkin enemmän. 

Jo pikku tyttönä koin hylkäämistä, kun isä ja äiti erosivat. Isän kuritustoimenpiteet äidittömyyttään oireilevalle lapselle oli jättää lapsi "mörön syötiksi" jonnekin yksin ja muistan itkien huutaneeni isän perään, ettei jätä minua. Muutoin hän oli hyvä isä, mutta ilmeisesti ero oli hänellekin raskas, eikä tajunnut, miten kasvattaa lasta.

Painajaisten toistuessa mietin, miksi näen niitä? Miten pääsisin niistä eroon vai onko parempi antaa alitajunnan purkaa tosielämän mukanaan tuomia traumoja? Mitään freudilaista unienselittelyä en kaipaa. Unet ovat liiankin toden tuntuisia.