Miksi jotkut äidit uhraavat parisuhteensa?

Onhan sitä omaa elämää vauvan syntymän jälkeenkin. Erona on vain se että vauva kuuluu siihen omaan elämään.

Minulla omaa elämää on ne lapset ja mies, ei se tarkoita pelkästään minua yksilönä. Minun elämääni on paljoltikin se perhe. Minä olen muuttunut äitiyden myötä.

Parisuhteessakin olemme samalla lastemme vanhemmat. Ei meidän tarvitse olla samanlaisia kuin lapsettomien parien.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 13:35"]

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 12:43"]

 Ei, olet aivan väärässä ja pahasti hakoteillä. Lapsi on ykkönen ja vanhemmat ovat lasta varten. Lapsen tarpeet pitää asettaa etusijalle ja onneksi vauvoihin ja lapsiin on sisäänrakennettu sellainen vaativuus ja itsekkyys, että useimmat vanhemmat pakostikin hoitavat lapsensa jotenkuten, koska muuten nämä jäisivät heitteille.

Minua kuvottaa tuollainen sanonta, että vanhempien parisuhde on lasten koti. Se on juuri tätä nykyajan itsekkyyttä pahimmillaan.

[/quote]

Niinkö? Ja mistä ajattelet erojen johtuvan? Pikkulapsiperheissä eroriski on moninkertainen. Mutta kukin tyylillään. Luit ja ymmärsit viestini omasta näkökulmastasi käsin haluten vahvistaa omaa käsitystäsi. Miksi mielestäsi on itsekästä rakastaa puolisoa ja vaalia parisuhdetta? Sehän ei tarkoita sitä, että lasten tarpeet jätetään huomoitta tai että lasten pitäisi olla poissa kotoa jossain hoidossa.

[/quote]

Käytännön elämässä on usein aika yhdentekevää määritellä asioiden tärkeysjärjestyksiä kovin tarkasti. Joku vauva on ns. helppo ja aikaa riittää parisuhteelle, toinen ei. Joskus parisuhde vaatii enemmän, jos vaikka puolisolla on ongelmia, joskus se hoituu siinä sivussa. Olen ollut pitkään kotiäitinä ja kuopus on kohta eskariin menossa. Olin ennen aika omistautuva äiti, joskaan miestä ei ole ikinä käytännössä lastenhoito juuri kiinnostanutkaan, joten on ollut pakkokin. (Joku kirjoitti hyvin siitä, miten mies oli vauvalle mustasukkainen ja vonkasi vaan seksiä umpiväsyneeltä äidiltä, ja ymmärrän sen tunteen, että jotain menee siinä parisuhteessa peruuttamattomasti rikki.) Silti nämä kaikki onnellisetkin vauvahuurut läpikäyneenä sanoisin nyt omalla kokemuksellani, että panostakaa muuhunkin kuin siihen vauvaan. Toki ne vauvat ovat eri tavalla vaativia, kuten jo kirjoitinkin. Esikoista imettäessä katselin vain vauvaa, kuopusta imettäessä aloin lukea ns. sivistävää kirjallisuutta :) Siis toisaalta ymmärrän nämä pesänrakennushommat, mutta toisaalta tynnyrissäkään ei kannata elää. Olen suhtautunut täysin diibadaabana näihin "onnellinen äiti on hyvä äiti"-mantroihin, koska niillä usein poljetaan räikeästi lasten oikeuksia, mutta silti... joskus niissä on perää. Kun olen saanut hieman ns. toteuttaa itseäni muutenkin kuin lastenhoidossa (josta sinänsä pidän), olen oikeasti lasten kanssa enemmän läsnä, en vain raahaudu aamusta iltaan. Luulen, että se kultainen keskitie on paras. Olen alkanut vähän ihailla niitä kulttuureja, joissa pidetään ihan normaalina, että lapsi voidaan viedä illalla muutamaksi tunniksi hoitoon tai hoitaja tulee kotiin (ja lapsi ehkä jo nukkuu yöunia osan hoitoajasta), kun vanhemmat käyvät vaikka ravintolassa tai tanssimassa tai elokuvissa. (Kaikki huvittelu ei ole örveltämistä, mikä tuntuu joiltakin unohtuvan.) Käsi sydämellä kun mietin, olisin halunnut nähdä omatkin vanhempani joskus rakastuneina ja vähäsen toisilleen omistautuneina (jos minulla olisi ollut hyvä hoitaja iltamenojen ajan jne.), mutta ei. Mieheni vanhemmat ovat tehneet ulkomaanmatkoja ja jättäneet lapsia mummolaan jne. mikä ensin tyrmistytti. Mutta täyspäisiä on lapsista tullut ja vanhemmat ovat edelleen rakastuneita!

Ratkaisu on yksinkertainen, älkää tehkö heti kahta kersaa peräkkäin, jos ensimmäinen lapsi tarvii leikkikaveria, viekää se naapurin kakaran kanssa leikkimään, tai laittakaa päiväkotiin. Yleensä se ero tulee kun on se toinen kersa pieni vauva, mies on tajunnut että ei hän tälläistä elämää halunnut, ja lähtee livohkaan. Siinä sitä akka sit ihmettelee kakara sylissä ja toine roikkuu jalassa, että mistäs sitä uuden ukon löytäisi.

Kun tekee ensin vain yhden, ja kokeilee muutaman vuoden miten menee, ja jos ei onnistu, ja ero tulee, on paljon helpompi löytää uus mies kun on vain yks kersa. Sitten toisen miehen kanssa ehtii hyvin tehdä vielä toisen, ja jos testi menee hyvin (on valinnut paremman miehen) niin voi sen kolmannenkin vielä iltatähtenä tehdä. Mitä sitä enempää kukaan tarvii?

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:04"]

Juu, mä olen kanssa tätä miettinyt useasti.

  Minulla on 3 lasta ja silti ehtii huomioimaan sitä omaa kumppania arjessa. Me ei olla täällä vain niitä lapsia varten, me ollaan täällä myös ihan toisiammekin varten. Me otetaan myös joka päivä n. 30 minuuttia ihan omaa aikaa, minä kulutan sen usein siihen, että lähden käymään lenkillä.

   Iltaisin olla niin väsyneitä, että seksi kyllä on unohtunut aika hyvin tässä, ikävä kyllä. Mutta kumppania on huomioitu ihan muuten. Tosin sitten kun ei itse jaksa ja mies olisi sillä tuulella, olen kyllä hoidellut hänet ihan muuten ;)

   Kaikki ovat tyytyväisiä, meillä parisuhde kukoistaa ja rakkautta piisaa! :) Älä missään nimessä unohda vauvan jälkeen sitä omaa parisuhdetta! Jos sen teet, susta tulee yksi av-mamma lisää, joka valittaa, kun parisuhde on päin helvettiä, mies pettää ja haluaa vielä eron kaupan päälle ;)

[/quote]

Minäkin ajatteln, kuten ap ennen kuin lapsi syntyi. Mutta leimautuminen oli eka viikkojen aikana niin kova, etten olisi uskonut todeksi. Tunsin ihan fyysistä kipua, kun joku otti vauvan syliin.

Silti meillä on ollut aktiivinen ja hyvä seksielämä. Mies on ollut sitoutunut isä. Lapsia tuli lopulta 5 ja se esikoinenkin on hyvin irtaantunut äidistään ja on nyt armeijassa :)

Ei elämässä ole yhtä kaavaa. Se kannattaa oppia ihan itsensä takia ja elää omaa elämää. Se toisten siunailu vie vain itseltä energiaa.

Kyllä se itselläni ainakin pisti pään sekaisin kun ensimmäisen lapsen sai. Se vaan menee jonnekkin ihan eri aivolohkoon koko vauva. Todennäköisesti ne tunteet on aika samoja mitä on eläinäideilläkin. Ei siitä penikastaan vaan halunnut olla erossa.

Sitten kun oli tuo kova tarve todistaa, että mikään ei muutu, eikä vauva muuta parisuhdetta eikä menemisiä (mikä on edelleenkin oikein muodikas pyrkimys), niin johan siinä meni solmuun. Kun koko kroppa huutaa vaan että pitää olla vauvan kanssa ja sitten yrittää olla kuin ennenkin ja mennä ja tulla.

Joku ois voinut silloin sanoa, että anna mennä vaan, senkun hurahdat vauvaan ja kaikkeen siihen liittyvään. Nauti siitä hurahtamisesta, äläkä pelkää sitä että tekee mieli valvoa yöllä ja miettiä että pitäiskö käyttää talkkia vai sinkkivoidetta ja pitäiskö ostaa kietaisubodeja vai pään yli vedettäviä. :D Se vaihe kestää alle vuoden. Sitten sitä palautuu ihan normaaliksi ihmiseksi. Parisuhteelle se on vähän vuoristoratamainen vuosi, mutta ei se siihen kaadu, kun vaan muistaa että se on vaan sitä alkuhässäkkää.

Minä olin ainakin todella sidoksissa vauvaan vauvan ensimmäiset kuukaudet, sillä imetin, ja vauva halusi rintaa todella usein. 2 h oli päivällä pisin väli, jonka pärjäsi ilman, mutta monesti halusi maitoa 1-1,5 h välein, ja välillä taas ei meinannut millään nukkua ilman rintaa. Toki mies hoiti vauvaa mahdollisimman paljon, mutta juuri vauvan suuren imuhalun vuoksi ulkopuolisesta olisi voinut näyttääkin siltä, että jotenkin omin vauvan itselleni.

Yhdellä kaverillani oli mitä parhain parisuhde ja he olivat onnellisia yhdessä. Siinä kolmenkympin hujakoilla he sitten saivat ensimmäisen lapsensa. Raskaus ja synnytys olivat rankkoja ja vauva oli ensimmäiset kuukaudet itkuinen ja huonouninen. Tuore äiti oli syystäkin väsynyt ja mitäpä mies teki? Oli mustasukkainen vauvalle ja kiukutteli siitä, että ei saanut vaimoltaan enää samaa huomiota kuin ennen. Mies joutui silittämään omat paitansa eikä ruokakaan ollut aina valmis, kun mies tuli töistä, hui.

Tämä on toki ääriesimerkki, mutta kyllä ne miehetkin osaa sössiä parisuhteensa.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 10:35"]

Yhdellä kaverillani oli mitä parhain parisuhde ja he olivat onnellisia yhdessä. Siinä kolmenkympin hujakoilla he sitten saivat ensimmäisen lapsensa. Raskaus ja synnytys olivat rankkoja ja vauva oli ensimmäiset kuukaudet itkuinen ja huonouninen. Tuore äiti oli syystäkin väsynyt ja mitäpä mies teki? Oli mustasukkainen vauvalle ja kiukutteli siitä, että ei saanut vaimoltaan enää samaa huomiota kuin ennen. Mies joutui silittämään omat paitansa eikä ruokakaan ollut aina valmis, kun mies tuli töistä, hui.

Tämä on toki ääriesimerkki, mutta kyllä ne miehetkin osaa sössiä parisuhteensa.

[/quote]

Meillä kävi vähän samalla tavalla. Tuli rinnalla viihtyvä vaativa vauva, mies joka ei ottanut vastuuta ja osallistunut. Kun itse olin todella väsynyt ja halusin vain nukkua kun vauvakin nukkui, oli mies siinä sitten aina kärttämässä huomiota(seksiä). Eikä vaan millään tajunnut että mä halusin vaan nukkua.

Meidän parisuhteelta lähti pohja tuona vauva-aikana. Yhdessä ollaa edelleen mutta tämä on kyllä kaukana normaalista parisuhteesta. Seksiä ei ole edelleenkään vaikka väsymys on väistynyt.

Parisuhde on ykkönen ja lapset VAIN sen hedelmiä. Tämä ei tarkoita vauvan laiminlyömistä vaan tervettä asennetta. Hyvä parisuhde on lasten koti. Jos tätä ei sisäistä, eron riski on suuri.

Se, että parisuhde on ykkönen, ei tarkoita sitä, että vauvaa kiidätetään hoitoon. Parisuhdetta voi vaalia ihan normaalin arjen keskellä. Kyse on ratkaisevasta asenteesta. Jos nainen (tai josksu harvoin mies) asettaa lapset puolison edellä ja elämää aletaan elää lasten ehdoilla, parisuhde luiskahtaa pois raiteiltaan.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 11:46"]

Parisuhde on ykkönen ja lapset VAIN sen hedelmiä. Tämä ei tarkoita vauvan laiminlyömistä vaan tervettä asennetta. Hyvä parisuhde on lasten koti. Jos tätä ei sisäistä, eron riski on suuri.

Se, että parisuhde on ykkönen, ei tarkoita sitä, että vauvaa kiidätetään hoitoon. Parisuhdetta voi vaalia ihan normaalin arjen keskellä. Kyse on ratkaisevasta asenteesta. Jos nainen (tai josksu harvoin mies) asettaa lapset puolison edellä ja elämää aletaan elää lasten ehdoilla, parisuhde luiskahtaa pois raiteiltaan.

[/quote] Ei, olet aivan väärässä ja pahasti hakoteillä. Lapsi on ykkönen ja vanhemmat ovat lasta varten. Lapsen tarpeet pitää asettaa etusijalle ja onneksi vauvoihin ja lapsiin on sisäänrakennettu sellainen vaativuus ja itsekkyys, että useimmat vanhemmat pakostikin hoitavat lapsensa jotenkuten, koska muuten nämä jäisivät heitteille.

Minua kuvottaa tuollainen sanonta, että vanhempien parisuhde on lasten koti. Se on juuri tätä nykyajan itsekkyyttä pahimmillaan.

Huomaat kun se vauva syntyy. :) Ei siinä mistään muusta ymmärrä, hormonit ja luonto sen niin on järjestäny. Ja vauvaa tarvitsee sinua vaikka kaikki olisikin hyvin, ja tietysti isäänsä kanssa. Mutta äiti tärkeämpi aluksi. Kyllä äiti siitä tokenee ajanmittaan, isän pitää sinnikkäästi  vain olla mukana jutuissa, niin pääse kuilua syntymään. :)

Ehkä ensin pitäisi määrittää, mikä se parisuhde on. Sitten pitäisi ainakin minulle kertoa, että miksi vain nainen on siitä vastuussa, lapsenko tuleminen perheeseen ei muuta miehessä mitään? Sen jälkeen olisi mukava kuulla ap:lta myös siitä, miksi naisen aina tulee vastata muiden tarpeisiin, eikö nainen koskaan saa olla vain hän itse, ei muiden vaatimusten kohde.

En ymmärrä sitä, että parisuhde eli suomennettuna (yleensä) miehen tarpeiden tyydyttäminen olisi naisen elämän tärkein tehtävä. Miehen tarpeiden - olivatpa ne sitten siisti koti tai miehenmukainen seksielämä - pitäisi ohittaa naisen elämässä kaikki muu, jotta "lapsilla olisi hyvä koti".

Parisuhde ei ole lapsen koti. Perhe on. Jos parisuhde voi hyvin, voi lapsi olla laiminlyöty eli vanhempien suhde ei takaa sitä, että lapsi kokee olevansa rakastettu millään tasolla.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:25"]

Vauvan ja ylipäätään lapsen kuuluu mennä parisuhteen edelle. Ymmärrät sen varmasti, kunhan lapsesi syntyy. Ainakin yleensä se lapsi vain on luonnostaan kaikkein tärkein. Etenkin pieni vauva vaatii paljon omistautumista ja ylipäätään aikaa. Ei siinä välttämättä ehdi lainkaan huolehtia parisuhteesta ensimmäisinä kuukausina. Voi olla ap, että sinunkin vauvallasi on vaikkapa koliikki, allergioita tms, jolloin et jaksa ajatella muuta kuin milloin seuraavaksi pääset nukkumaan. Parisuhteen aika on silloin joskus toiste. Ja vaikka vauva olisi ns. helppo, jää parisuhde silti aika helposti paitsiolle.

En oikein ymmärrä tätä nykyään valloillaan olevaa ajatusmallia, että sen "oman elämän" kuuluu jatkua välittömästi kun synnäriltä päästään, äidin täytyy harrastaa 5x viikossa ja kaikenmaailman omia juttuja täytyy olla. Parisuhteelle viikonloppumatkoja ja ties mitä. Ei mun tunne-elämä ainakaan anna periksi sille, että laittaisin tuon meidän nyt puolivuotiaan hoitoon siksi, että pääsisin miehen kanssa johonkin kahdestaan. Ehditään me illallakin olla toistemme kanssa, kun vauva nukkuu.

Ei tässä mun mielestä ole kyse siitä, etteikö sitä kumppania ehtisi tai saisi huomioida. Lapsi vain menee edelle ja mahdollisuuksien mukaan sitten vietetään sitä kahdenkeskistä aikuisten aikaa. Toista voi myös huomioida ihan normaalisti, vaikka lapsi olisikin läsnä. Meillä ainakin osataan huomioida toinen ilman, että sen täytyy heti tarkoittaa seksin harrastamista.

Kannattaa joka tapauksessa varautua siihen, että vauva-aika on parisuhteelle koetinkivi.

[/quote]

Juu, kyllä lapsi on nro 1, aina. Mulle sanottiin kanssa ennen lasta, että sitten kun syntyy, siinä jää mies kauas taakse. En voinut ymmärtää, vaikka lasta tiesin rakastavani yli kaiken, niinkuin miestäkin. No, nyt ymmärrän. =) Suhde miehen kanssa on oikein hyvä, ja onnellisia ollaan. Mutta (uskon että molemmilla) lapsi ehdoton ykkönen! Hyvällä lailla. =)

Nuo "parisuhde on lapsen koti" - ihmiset ovat omassa kaveripiirissäni niitä, joilla on uusi mies muutaman vuoden välein, siihen pykätään lapsi tai pari, sitten erotaan, ja sitten uusi mies...Eletään kyllä parisuhteelle koko ajan, tosi eri miesten kanssa. Lapsen tunteita ei ajatella, mieluummin haetaan lapselle joku diagnoosi kuin tunnustettaisiin, että lapselta vaaditaan kohtuutonta sopeutumista aikuisten vaatimuksiin ja päätöksiin.

Kaksi muuta tällaisten ihmisten lempparilausetta ovat "kun äiti on onnellinen, on lapsikin onnellinen" ja "äitikin saa olla terveen itsekäs".

Miksi jotkut uhraavat parisuhteensa avioliittoon? Monilla miehillä on koko ajan sivusuhteita, jotka ovat yhtä antoisia kuin suhde vaimon kanssa. Eivät nekään pilaa parisuhdetta vaimon kanssa, joten miksi vauvan syntyminen ja vaimon keskittyminen vauvaan pilaisi suhteen? Mieshän on joka tapauksessa pitkään keskittynyt toisiin naisiin.

Ei pidä syyttää vauvaa siitä, että sen vanhemmat eivät ole aikuisia.

Olen ainoa lapsi ja vanhempani ovat tehneet kaikkensa eteeni. Olen ollut heidän silmäteränsä ja ilonsa. Vielä aikuisenakin kannan vastuuta vanhempieni ilosta ja onnellisuudesta. He haluvat jakaa kanssani kaiken, osallistua elämääni yhä täysillä. Ja miten voin tästä kieltäytyä, kun he ovat aina ottanee minun tarpeeni kaikessa huomioon ja asettaneet minut oman parisuhteensakin edelle? En halua jatkaa tällaista kasvatustyyliä, jossa kaikki asiat tehdään lapsen ehdoilla ja lapsen tahtiin ja lapsen sitä ja lapsen tätä!

Omille lapsilleni haluan näyttää, että me mieheni kanssa olemme kaksin onnellisia, että meillä on oma yhteinen tärkeä suhde. Lapset ovat meille rakkaita ja tärkeitä, mutta he eivät ole elämämme ainut tärkeä asia. Olikin tosi kiva kuulla vappuna, kun poika sanoi serkkunsa luokse lähtiessään, että nauttikaa nyt, kun olette kaksin. Molemmat tyttäret olivat niin ikään omissa riennoissaan.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 12:43"]

 Ei, olet aivan väärässä ja pahasti hakoteillä. Lapsi on ykkönen ja vanhemmat ovat lasta varten. Lapsen tarpeet pitää asettaa etusijalle ja onneksi vauvoihin ja lapsiin on sisäänrakennettu sellainen vaativuus ja itsekkyys, että useimmat vanhemmat pakostikin hoitavat lapsensa jotenkuten, koska muuten nämä jäisivät heitteille.

Minua kuvottaa tuollainen sanonta, että vanhempien parisuhde on lasten koti. Se on juuri tätä nykyajan itsekkyyttä pahimmillaan.

[/quote]

Niinkö? Ja mistä ajattelet erojen johtuvan? Pikkulapsiperheissä eroriski on moninkertainen. Mutta kukin tyylillään. Luit ja ymmärsit viestini omasta näkökulmastasi käsin haluten vahvistaa omaa käsitystäsi. Miksi mielestäsi on itsekästä rakastaa puolisoa ja vaalia parisuhdetta? Sehän ei tarkoita sitä, että lasten tarpeet jätetään huomoitta tai että lasten pitäisi olla poissa kotoa jossain hoidossa.

Olen tosiaan nähnyt tätä käyvän lähipiirissäni. En syytä kokonaan äitejä, varmaan ne miehetkin on sitten helposti väistyneet ja antaneet äidin ja vauvan olla kaksin, kun kerran haluavat. Ja voihan miehetkin kiukuttelullaan ym. pilata suhteen. Arvelinkin, että tähän ketjuun tulisi puolustavia kommentteja, mutta onneksi myös kaipaamaani keskustelua. Osaan kyllä odottaa sitä, että alkuun sitä huolehditaan erityisesti vauvasta ja muu aika tyyliin nukutaan. Itse ainakin toivon, että huolehdimme vauvasta tasapuolisesti, vaikka minä olenkin se, joka jää lapsen kanssa kotiin. Meillä asuu sukulaiset lähellä ja tiedän myös paikkoja mistä voi hakea apua, jos tuntuu liian uuvuttavalta. Ei sillä, että niin kävisi, mutta se antaa minulle turvallisuuden tunteen, kun olen miettinyt asioita etukäteen. Me ollaan myös juteltu tästä ilmiöstä mieheni kanssa ja hän on ihan yhtälailla sitoutunut lapsen tuloon kuin minäkin. Näin raskausaikana huomaan, että hän hellii minua enemmän kuin tavallisesti :)

Tiedän takuuvarmasti, ettei mieheni tule olemaan mustasukkainen lapsesta. Hän ei ole muutenkaan mustasukkaista sorttia eikä sellainen huomionkipeä ihminen. Hän on myös sanonut etukäteen, että hän ymmärtää itsekin, että vauva-aika on erilaista. Olen lukenut paljon siitä, että olisi hyvin tärkeää, että vanhemmat saisivat myös sitä omaa aikaa. On se sitten liikuntaa tai neulomista, mutta se kuulemma pitää järjissään. Ja itsekin olen ajatellut, ettei se kahdenkeskinen aika tarvitse olla mitenkään erityistä, vaan alkuun riittää, jos ollaan yhdessä vauvan nukahdettua. Toki sitä ollaan enimmäkseen kolmisin ja se on hyvä niin. Koen jo nyt raskausaikana muuttuneeni hieman ja tiedän, ettemme voi tulevaisuudessa elää enää samallalailla kuin pelkästään kahdestaan ollaan eletty.

AP

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 13:27"]

Nuo "parisuhde on lapsen koti" - ihmiset ovat omassa kaveripiirissäni niitä, joilla on uusi mies muutaman vuoden välein, siihen pykätään lapsi tai pari, sitten erotaan, ja sitten uusi mies...Eletään kyllä parisuhteelle koko ajan, tosi eri miesten kanssa. Lapsen tunteita ei ajatella, mieluummin haetaan lapselle joku diagnoosi kuin tunnustettaisiin, että lapselta vaaditaan kohtuutonta sopeutumista aikuisten vaatimuksiin ja päätöksiin.

Kaksi muuta tällaisten ihmisten lempparilausetta ovat "kun äiti on onnellinen, on lapsikin onnellinen" ja "äitikin saa olla terveen itsekäs".

[/quote]

Me olemme vaalineet parisuhdettamme ja nostaneet sen tietyllä tavalla ykköseksi. Tämä on kannattanut. Lapsilla on ollut hyvä koti. Kaikki ovat tasapainoisia nuoria aikuisia, kuopus tosin vasta 18. Esikoisella on pitkä suhde itselläänkin ja hän pitää meidän parisuhdetta ihannesuhteena, johon on myös itse pyrkinyt. Myös lasten kavereilta on tullut saman tyylistä palautetta.

Olen ollut onnellinen vaimona, naisena ja äitinä. Sekä puoliso että lapset ovat olleet minulle iso ilo.

Kyllä me molemmat vanhemmat olemme omistauduttu vauvoilemme ja omistaudumme heille tänä päivänäkin, kun he ovat isompia. Aikalailla lasten ehdoilla kai me elämme.

Mies sanoi, että olisi pelottavaa, jos toinen (siis minä,äiti) en olisi omistautuva. Hänelle muistot omasta äidistä ovat tärkeitä ja nyt nelikymppisenäkin elämää kantavaa voima.