Miksi jotkut äidit uhraavat parisuhteensa?

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 13:27"]

Nuo "parisuhde on lapsen koti" - ihmiset ovat omassa kaveripiirissäni niitä, joilla on uusi mies muutaman vuoden välein, siihen pykätään lapsi tai pari, sitten erotaan, ja sitten uusi mies...Eletään kyllä parisuhteelle koko ajan, tosi eri miesten kanssa. Lapsen tunteita ei ajatella, mieluummin haetaan lapselle joku diagnoosi kuin tunnustettaisiin, että lapselta vaaditaan kohtuutonta sopeutumista aikuisten vaatimuksiin ja päätöksiin.

Kaksi muuta tällaisten ihmisten lempparilausetta ovat "kun äiti on onnellinen, on lapsikin onnellinen" ja "äitikin saa olla terveen itsekäs".

[/quote]

samaa mieltä...

Tietenkin vauvan tulo muuttaa elämää. Se, että äiti omistautuu vauvalleen on luonnollista. Eiköhän tarve laittaa jälkeläisensä etusijalle ole ihan ihmisen biologiassa, ihmislaji ei ehkä kauheasti olisi selvinnyt jos näin ei olisi. Enkä tarkoita, että pitäisi unohtaa olevansa nainen ja puoliso, mutta vauvan tarpeet tulevat ensin. Onneksi parisuhdetta voi hoitaa ihan perheenäkin. Ei ole tarvetta eritellä parisuhdetta, omaa elämää ja perhettä. Ne on kaikki sitä omaa elämää. Hyvä parisuhde kyllä kestää arvojärjestyksen muuttumisen ja kyllä tuo  meidän tyttö on miehellekin se ykkönen. Tietenkin parisuhde on tärkeä, mutta ei sitä tarvitse pois perheestä lähteä hoitamaan. Riittää kun on arjessa lähellä.  

Kyllä minusta lapsen tulo saa muuttaakin elämää, miksi niitä lapsia edes muuten tehtäisiin jos haluaisi kaiken olevan kuten ennenkin?

Eihän rakkaus ole ikinä pahasta! Kyllä rakkautta riittää sekä puolisolle että lapselle, mutta jos sitä aikuisten keskinäistä rakkautta ei ruoki mitenkään, se näivettyy. Valitettavasti.

Minulla on kivoja muistoja isästäni, joka osoitti kivalla tavalla meille lapsille, että äiti oli hänen suuri rakkautensa. Esim. kun isä tuli työmatkoilta tai mestästysreissuilta kotiin, hän halasi ja suukotti aina ensin äitiä ja sitten vasta otti meidät lapset syliin. Ja isä puhui aina äidistä nätisti ja kunnoittavasti, ei muijitellut tai akotellut, kuten monet hänen ikäluokkansa miehet tekivät. Tai vaikka me lapset miten olisi manguttu, äidin paikka oli autossa etupenkillä, jos menimme kaikki yhdessä johonkin.

Lapsista on kiva nähdä, että isä tykkää äidistä ja äiti isästä. Eivät he halua - jotain oidipaalivaiheita lukuunottamatta - syrjäytää äitiä tai isää ja tulla heidän väliinsä.

Kyllä mun mielestä vauvalle kuuluukin omistautua, molempien mutta erityisesti äidin etenkin jos imettää. Omaa aikaa otetaan jos voi, ei siksi että mun pitää päästä jumppaan koska on keskiviikko ja sillon on mun jumppa ja säkin olit viime viikolla siellä sählyssä... Toisille se elämänmuutos lapsen myötä on rajumpi ja vaikeampi kestää kuin toisille. Uupumus ja masennus on eri asia. Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole oma valinta, eikä se jos koliikkivauvan tai sairastelevan lapsen kanssa unenpuutteessa ja huolissaan ei käy ihan täysillä tai uupuu, kärsii unettomuudesta jne.

Ja joo, Hyvässäkin parisuhteessa on helppoa joutua siihen tilanteeseen, että on ensisijainen hoitaja siksi koska ajallisesti on enemmän vauvan/lapsen kanssa kun toinen vanhempi on töissä, ja sitten vain tekee kaikki toisenkin puolesta koska se on helppoa ja tietää itse mitä pitää tehdä jne., niin että tälle toiselle jää avustajan rooli. Siihen pitää kiinnittää huomiota ja muistaa että itsekään ei ole täydellisesti osannut kaikkea heti ja toisen vanhemmuudelle pitää antaa tilaa. Vaikka ei vaatteet just olisi niin kuin itse on ajatellut tai ruoka olisi jotain muuta kuin mitä itse laittaisi, pitää kunnioittaa toista tasavertaisena aikuisena. Toisaalta, lapsen myötä onkin yhtäkkiä hirveästi uutta sovittavaa ja yhteistä asiaa parisuhteessa. Molemmilla on omat odotuksensa, kyvyt ja halut sen suhteen millaisena oman roolinsa vanhempana ja suhteensa lapseen näkee, eikä ne aina kohtaa vaikka lapsettomina olisikin mennyt hyvin. Eikä niitä välttämättä ole myöskään aina helppoa muotoilla sanoiksi.

Heh. Keskustellaan tästä n. 15 vuoden päästä..=)

Tule ihmeessä kommentoimaan tähän ketjuusi, kun olet saanut vauvasi! Äitiys yllättää, ja kaikki muuttuu.

Toki toivon, että parisuhteesta sekä itsestä pidetään huolta, mutta usein ne jäävät toissijaisiksi asioiksi ainakin hetkeksi, kun se nyytti on sylissä ja hoidettavana.

Älä pelkää, elää omaa elääsi vauvan synnyttyäkin ja ihanaa se on - teille kolmelle. Etkä sinä muuksi muutu kuin äidiksi, sama ihminen olet silti. Isät yleensä muuksi muuttuvat, he eivät oikein voi käsittääkään sitä mitä on. Rakkaus/kiintymys/halu pitää huolta on sekä äidillä että isällä. Niin se menee.

Parisuhde on toki tärkeä, mutta vauvan on mentävä senkin edelle. Isän on otettava suurempi vastuu parisuhteesta.

Juu, mä olen kanssa tätä miettinyt useasti.

  Minulla on 3 lasta ja silti ehtii huomioimaan sitä omaa kumppania arjessa. Me ei olla täällä vain niitä lapsia varten, me ollaan täällä myös ihan toisiammekin varten. Me otetaan myös joka päivä n. 30 minuuttia ihan omaa aikaa, minä kulutan sen usein siihen, että lähden käymään lenkillä.

   Iltaisin olla niin väsyneitä, että seksi kyllä on unohtunut aika hyvin tässä, ikävä kyllä. Mutta kumppania on huomioitu ihan muuten. Tosin sitten kun ei itse jaksa ja mies olisi sillä tuulella, olen kyllä hoidellut hänet ihan muuten ;)

   Kaikki ovat tyytyväisiä, meillä parisuhde kukoistaa ja rakkautta piisaa! :) Älä missään nimessä unohda vauvan jälkeen sitä omaa parisuhdetta! Jos sen teet, susta tulee yksi av-mamma lisää, joka valittaa, kun parisuhde on päin helvettiä, mies pettää ja haluaa vielä eron kaupan päälle ;)

Kyllähän se vauva tuntuu maailman tärkeimmältä kun se syntyy, mutta ei muu elämä saa sen syntymän jälkeen pysähtyä. Meidän lapset kun syntyi, niin päätin heti ettei minusta tule kuvaamasi tapauksen kaltaista. (itsekin olin tuttavapiirissäni vastaavaa nähnyt)

Vaikka lapsi on ykkönen jo ihan fyysisistäkin syistä pitkän aikaa, koska olenhan hänen elämästä kirjaimellisesti vastuussa, mä en missään vaiheessa "ominut" vauvaa ja olin miehelleni ihan samanlainen kuin ennenkin. Järjestettiin pieniä juttuja ja huomaavaisuuden tekoja samaan tahtiin kuin ennekin ja osasimme muistakin  asioista keskustella ja iloita kuin uudesta perheenjäsenestämme. 

Nyt lapset on 10v ja 8v ja mieheni kanssa meillä on edelleen toimiva parisuhde. Ei edes pikkulapsivaiheaikana suhteemme tuntunut missään vaiheessa kaatuvan, vaikka raskasta toki välillä olikin.

Vauvan ja ylipäätään lapsen kuuluu mennä parisuhteen edelle. Ymmärrät sen varmasti, kunhan lapsesi syntyy. Ainakin yleensä se lapsi vain on luonnostaan kaikkein tärkein. Etenkin pieni vauva vaatii paljon omistautumista ja ylipäätään aikaa. Ei siinä välttämättä ehdi lainkaan huolehtia parisuhteesta ensimmäisinä kuukausina. Voi olla ap, että sinunkin vauvallasi on vaikkapa koliikki, allergioita tms, jolloin et jaksa ajatella muuta kuin milloin seuraavaksi pääset nukkumaan. Parisuhteen aika on silloin joskus toiste. Ja vaikka vauva olisi ns. helppo, jää parisuhde silti aika helposti paitsiolle.

En oikein ymmärrä tätä nykyään valloillaan olevaa ajatusmallia, että sen "oman elämän" kuuluu jatkua välittömästi kun synnäriltä päästään, äidin täytyy harrastaa 5x viikossa ja kaikenmaailman omia juttuja täytyy olla. Parisuhteelle viikonloppumatkoja ja ties mitä. Ei mun tunne-elämä ainakaan anna periksi sille, että laittaisin tuon meidän nyt puolivuotiaan hoitoon siksi, että pääsisin miehen kanssa johonkin kahdestaan. Ehditään me illallakin olla toistemme kanssa, kun vauva nukkuu.

Ei tässä mun mielestä ole kyse siitä, etteikö sitä kumppania ehtisi tai saisi huomioida. Lapsi vain menee edelle ja mahdollisuuksien mukaan sitten vietetään sitä kahdenkeskistä aikuisten aikaa. Toista voi myös huomioida ihan normaalisti, vaikka lapsi olisikin läsnä. Meillä ainakin osataan huomioida toinen ilman, että sen täytyy heti tarkoittaa seksin harrastamista.

Kannattaa joka tapauksessa varautua siihen, että vauva-aika on parisuhteelle koetinkivi.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 01:55"]

Heh. Keskustellaan tästä n. 15 vuoden päästä..=)

[/quote]

Just tuota ylimielisyyttä se äitiys näyttää olevan. Virnuillaan ja vinoillaan ja ollaan itse tietävinään kaikesta kaikki. Kukaan ei todellakaan ole niin kaikkitietävä kuin äiti, ja sen ne tekee todella selväksi. Miten tuollaiselta asenteelta voi välttyä?

Meillä oli mitä ihanin suhde joka oli ihan ok ensimmäisen lapsen jälkeen mutta toisen lapsen jälkeen kaikki muuttui. Eka oli vaikea uhmis ja toka oli todella paljon sairasteleva, tunnin välein heräilevä koliikkivauva. Olimme vain yksinkertaisesti niin väsyneitä että arjen pyörittäminen vei kaiken energiamme eikä toiselle yksinkertaisesti jäänyt antaa mitään.

Ei se ollut valinta, se vaan tapahtui. Jos joskus isovanhemmat ottivat lapset ja yritimme käydä yhdessä jossain me olimme niin väsyneitä seuraavana päivänä että se ei tuntunut sen arvoiselta asiala. Käytimmekin kaiken hoitoajan sen jälkeen ihan vaan nukkumiseen.

Se onko itsellä energiaa parisuhteelle johtuu omista voimavaroista, tukiverkoista ja tästä ei puhuta tarpeeksi,mutta minkälainen se lapsi tai lapset ovat vaikuttaa myös paljon.

Nyt lasten vähän kasvaneen on onneksi parempi tilanne. Lapset nukkuvat (jotenkuten), eiskoinen päässyt pahimmasta uhmastaan eroon ja meillä on jälleen aikaa ja energiaa toisillemmme. Pääasia on että pysyy yhdessä vaikka tosi vaikeitakin tilanteita tulee. :)

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:28"]

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 01:55"]

Heh. Keskustellaan tästä n. 15 vuoden päästä..=)

[/quote]

Just tuota ylimielisyyttä se äitiys näyttää olevan. Virnuillaan ja vinoillaan ja ollaan itse tietävinään kaikesta kaikki. Kukaan ei todellakaan ole niin kaikkitietävä kuin äiti, ja sen ne tekee todella selväksi. Miten tuollaiselta asenteelta voi välttyä?

[/quote]

Yksinkertaisesti on näitä äitejä, jotka kuvittelevat olevansa nyt niin elämää kokeneita, kun ovat synnyttäneet sen muksun.

  Huh, onneksi minusta ei tullut tuollaista! :)

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:28"]

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 01:55"]

Heh. Keskustellaan tästä n. 15 vuoden päästä..=)

[/quote]

Just tuota ylimielisyyttä se äitiys näyttää olevan. Virnuillaan ja vinoillaan ja ollaan itse tietävinään kaikesta kaikki. Kukaan ei todellakaan ole niin kaikkitietävä kuin äiti, ja sen ne tekee todella selväksi. Miten tuollaiselta asenteelta voi välttyä?

[/quote]

Ei mitenkään. Minä olin 35-vuotiaaksi asti sitä mieltä, että vauvat ovat aika ällöjä, mutta taivuin tekemään sellaisen, kun niitä lapsia ei muuten kovin kätevästi saa. Ajattelin aina, että en jauha kakasta, en lässytä ja leperrä ja häivyn töihin heti paikalla, kun vaan voi. Ja imettäminenkin oli ällö ajatus.

Ja kun se vauva sitten syntyi, maailma keikahti päälaelleen. Minä olen leijonaemoista pahin. Mikään ei mene lasteni (joita nyt on kaksi) ohitse, en voisi asettaa mitään heidän edelleen. Imettäminen oli jo synnytyssalissa maailman luonnollisin asia. Lapset hoidettiin kotona, kunnes esikoinen oli 4 ja kuopus 2. Töihin menin silti pitkin hampain, ja pysyttelen osittaisella hoitovapaalla niin kauan, kuin laki sallii, eli kunnes kuopus lopettaa aikanaan tokaluokan. Kakasta tulee edelleen juteltua miehen kanssa lähes joka päivä, sitä ei arvaakaan, miten oleellista erityisesti vauva kohdalla on se, että ne kakat ovat tulleet.

Mieheni on onneksi myös lapsiorientoitunut, ja jos "uhrataan" tässä jotain, tehdään se kyllä tasapuolisesti.

Mutta niin sitä vain muuttuu. Nauran välillä ystävillenikin, että ennen vihasin kaupassa rääkyviä kakaroita, ja kirosin, että eikö nuo äidit tajua, että jotkut haluavat tehdä ostoksensa rauhassa. Nyt jos kuulen lapsen itkevän jossain, sydämmessä värähtää heti, ja tulee tunne, että pitäisi mennä katsomaan, mikä lapsella on hätänä.

Minusta tämä muuttuminen ei ole noloa, vaan hienoa, että lähellä neljääkymppiä ihminen on voinut vielä kasvaa ja muuttua - ehdottomasti parempaan suuntaan. Jos se on jonkun mielestä ylimielistä, ei voi mitään.

Minä luulin, ennen omia lapsia, että lapset pilaavat parisuhteen, koska NAINEN pilaa sen muuttumalla eri ihmiseksi. Ja se on kamalaa, koska naisen tehtävä on olla aina kaikkia varten juuri sillä tavalla kuin nämä muut haluavat. On hirveä rikos löytää itsestään uusia puolia ja vaatia, että mieskin ehkä niitä tajuaisi, tai sitten ehkä jopa muuttuisi itsekin uudessa elämäntilanteessa. Näin jälkeenpäin oikein hävettää ajatella, kuinka rankasti aliarvioin miehiä. Pidin heitä lähinnä sellaisina psyykkisesti staattisina möllöttäjinä, joiden pikku mieli pahoittuu jos eivät aina pääsekään kaikesta mahdollisimman helpolla. Kuinka väärässä olin!

Lapsi muuttaa sekä miestä että naista, ja uusi sisarus muuttaa taas koko perhettä. Ei voi eikä kannata lukita itseään ja muita tietynlaisiin asemiin, vaan ottaa se muutos vastaan avoimin mielin ja ensisijaisesti koettaa ymmärtää sitä. Elämä on kasvua, kehitystä ja muutosta, ja niin kuuluu olla.