Se, kuka osaa vastata tähän on viisas?

Ei tarvitse enää ajatella asiaa yksilön kannalta - ts. yrittää ymmärtää - vaan voi tarkastella ihmisiä/ilmiöitä joukkona, jolla on tälle joukolle tyypilliset ominaisuudet.

kovinkaan paljoa, on paljon helpompaa luokitella asiat ja ihmiset omiin lokeroihinsa.

Tyyliin: vuokrataloissa asuu sossutapauksia, Itä-Helsinki on kauheaa slummia jne.

ap.

katsantokannasta riippuen. Minulle yksi hyvä selitys on laumaeläimen vaisto jakaa maailma "meihin" ja "muihin". On tarve määritellä identiteettiä ryhminä, ei yksilöinä. Jos oman ryhmän sisällä sitten puhkeaakin kriisi kahden yksilön välillä, lieventää sitä se perimmäinen laumahenki, lauman sisällä ei kannata murhata toinen toisiaan koska se heikentäisi laumaa suhteessa niihin "muihin".

syötävät/ei syötävät, me/vieraat ym.



Joo, tätä käsitellään psykologian perusopinnoissa

ajattelua tai siis suuntaa sen ajattelutoiminnon muihin, omasta mielestään tärkeämpiin asioihin. Pahimmillaan ei tarvitse juurikaan ajatella.



Uuden ihmisen kohdatessa on tietysti paljon helpompi kategorisoida hänet tietyn leiman alle kuin alkaa tutustua toiseen kunnolla ja nähdä vaivaa analysoidakseen toisen käytöstä ja todellisia vaikuttimia.



Leimaaminen on tietynlaista laiskuutta.

En ole ap, mutta kysyn silti jatkokysymyksen teille viisaammille:



Miksi oma äitini, joka minut on tietysti koko ikäni tuntenut, lokeroi minut jatkuvasti joksikin, mitä en ole? Saan jatkuvasti kuunnella kuinka minä olen tuollainen tai tällainen, vaikka usein olen itse ihan eri mieltä. Miksi ylipäänsä pitää lokeroida läheiset ihmiset?

Lokeroidessaan sinut negatiivissävytteisesti (?) äitisi pitää sinut hallinnassaan ja alisteisessa asemassa häneen nähden. Hän nostaa ehkä itseään sinun avullasi ylemmäs tai pyrkii rampauttamaan sinua, jottet "hylkää" häntä ja lennä pesästä, minkä oletettavasti olet jos fyysisesti tehnyt.

Ei se lokerointi aina ole negatiivista, mutta jotenkin minua rajoittavaa kuitenkin. Tai kun tuntuu, että vaikka tekisin mitä, niin sillä ei ole mitään vaikutusta hänen mielipiteeseensä. Kai minusta tuntuu, ettemme voi olla niin läheisiä kuin toivoisin (tai kuin monet muut äidit ja aikuiset tyttäret ovat) koska hän ei halua nähdä minua minuna vaan jonain muuna.

Varmaan se on jotain omalla tavallaan hallitsemista myös. Ehkä minun ei pitäisi vaivata päätäni koko asialla, että pääsisin tästä yli, mutta harmittaa kuitenkin. On todella raivostuttavaa, kun hän ylitulkitsee kaiken mitä teen tai miten olen -ihan niinkuin hän tietäisi aukottomasti mitä päässäni liikkuu.



8

turvallisiin muotteihin kuin olla kiinnostunut ihmisistä itsenään. Liikaa haasteita.

Oma vastaukseni: pelko erilaisuudesta ja oma epävarmuus.



Täytyy myöntää, että nämä kaksi asiaa olen huomannut itsessäni maahanmuuttajia/pakolaisia ajatellen.



t. yksi palstapersuista