Parisuhde ei aina ole pelkkää onnea - kertokaa niistä puolista!

No minä kerron omalta osaltani, kun nyt tässä on kotona ollessa aikaa.



Meillä ei asioista puhuta, tai no joskus puhutaan jotain pientä, mutta mitään ei voi suunnitella etukäteen, koska mistään ei kunnolla puhuta.



Arki sujuu omalla painollaan ja seksiäkin on silloin tällöin. Ja kyllähän me toisiamme rakastetaan, tai siis ainakin minä rakastan onhan hän lasteni äiti ja sitä hänessä rakastan



Ei se elämä helppoa tai laadukasta ole, mutta kun on lapsia, niin en voisi kuvitellakkaan eroavani, sillä en voisi olla ilman lapsiani.

Mies on kunnollinen kyllä, huolehtii itsestään, siivoaa jne. Mutta hänen energiatasonsa tuntuu olevan niin erilainen kuin omani, että uuvun helposti, kun hän on kotona.



Luulen, että alun perin kai ihastuin tuohon hänen energisyyteensä. Käytännön elämässä sen rinnalla on vaikea jaksaa joka päivä. Kun hän on joskus yötä pois kotoa, tuntuu kuin saisin hengähtää. On ihanaa olla lapsen kanssa kotona ilman miestä ja viettää pitkää iltaa vaikka tunnelmallisessa kynttilänvalossa ilman television urheiluohjelmia ja teksti-tv:n urheilutuloksia, ilman äkillisiä ja yllättäviä ovien paukkumisia, astioiden kolisteluja, askeleiden tömistyksiä ja yleisestä tavaroiden järjestelemisestä syntyviä tömähteleviä ääniä.



Kauheaa sanoa, mutta noin se on. Olen joskus pyytänyt häntä olemaan kotona vähän hiljempaa, mutta tietysti hän loukkaantuu siitä, koska onhan tämä hänenkin kotinsa.



Kyllä, olen joskus miettinyt, onko minua ollenkaan tarkoitettu asumaan toisen aikuisen kanssa.



Asia on sikäli myös ironinen, että mies, joka itse aiheuttaa niin paljon ääniä, ei siedä oman lapsen tuottamaa meteliä.

Meillä on tätä yhteistä taivalta 16 vuotta takana ja kaikkea on sattunut. Rakkauden tunteen määrä vaihtelee, on sattunut paljon sairauksia ja suruakin meidän perheeseen.



Mä olen ajatellut niin, että avioliittolupauksessa olen luvannut tahtovani rakastaa. Jos nyt jollain ajassa ei sitä rakkautta niin paljoa tunne, niin silloin mulla on tuo tahtomisen mahdollisuus.



Ihmisen pikkuvioista ja luonteenpiirteistä olen ajatellut niin, että niitä on paras vain opetella sietämään tai jopa rakastamaan. Toista et muuttumaan saa. Väkivalta jne. on tietenkin asia erikseen, kaltoin kohtelua ei tarvitse sietää.



Pitkässä suhteessa kuitenkin pitää löytää kompromisseja. Jos toinen on nyt huono tekemään kodin korjauksia, niin ei se nalkuttamalla yleensä muuksi muutu. Vaihtoehdot on sitten opetella itse tai palkata joku muu.

Mutta nyt on meneillään toisen lapsen pikkuvauva-aika ja se on tuonut yhtä paljon ongelmia suhteeseen kuin esikoisen vauva-aikakin. Kyse on lähinnä siitä, että molemmat ovat niin väsyneitä, että jokaisesta pienestäkin asiasta saadaan kina aikaiseksi. Joskus ihan kunnon tappelukin.



Molemmat osallistuvat lastenhoitoon hyvin, mies tekee kotitöitä paljon. Tällaiset asiat on kyllä kunnossa onneksi. Mutta tämä väsymys saa molemmat kireiksi kuin viulunkieli ja sitten nahistellaan ja tapellaan koko ajan.



Tämä sama meillä tosiaan oli esikoisen vauva-aikanakin. Homma tasaantui sitten kun lapsi alkoi nukkua kunnolla öisin n.11 kk iässä. Meidän parisuhden palautui ennalleen. Nyt ollaan taas samassa jamassa ja ei auta kuin toivoa, että parisuhde kestää vielä tämänkin.



Mutta en yhtään ihmettele, että tulee niin paljon eroja silloin kuin perheen lapset ovat pieniä. Jos parisuhde ennen lapsen saamista ei ole ns. vakaalla pohjalla, niin voisipa sanoa, että ero on sitten aika lähellä.

pahimmat särmät ovat hioutuneet. Mutta vieläkin tulee hetkiä, että ihmettelen itsekseni, että miten jaksan tuon saman ihmisen kanssa vääntää vielä eläkepäiviin asti.



Miehelläni on myös energiaa enemmän kuin minulla, ja joskus toivoisin, että tosta Duracellista loppuisi edes joskus virta. Lisäksi me molemmat olemme joutuneet tekemään kompromisseja ja luopumaan joistakin asioista, koska toinen ei niistä välitä. Kun lapset muuttavat joskus pois, niin tiemme voi siksikin erota, että molemmat lähtevät totetuttamaan asioita, joista itse tykkää ja ne asiat eivät ole samanlaisia.



Vielä ajattelen kuitenkin niin, että parisuhteessa on enemmän hyviä puolia kuin huonoja. Ja olisin todella yksinäinen ilman miestäni. Ja minulla olisi tyttöporukassa tylsää. Siksi jaksan.

Miehessä ärsyttää se ettei koskaan kiitä mistään eikä myöskään osaa pyytää anteeksi. Kiukuttelee ihan mitättömistä ja kiukuttelun jälkeen olettaa etten minäkään ole vihainen kun ei hänkään ole, ei silti pyydä anteeksi.



Saattaa lähteä kaverilleen käymään ja onkin siellä puoli yötä. On tässä asiassa epäluotettava.



Mitään kotitöitä ei tee pyytämättä, samasta asiasta saa sanoa miljoona kertaa eikä sittenkään tee. Ei jaksa kuunnella kun hermostun vaikka itse räjähtee. En oikeasti tunne miestäni vaikka yhdessä ollaan olatu yli 10 vuotta.



En tiedä mistä pitää, eikä mieskään tunne minua. Mies ei hemmottele eikä yllätä positiivisesti koskaan. Kaikki on vaikeaa hänelle ja raskasta, ei innostu mistään. Ei halua suunnitella mitään yhdessä, sanoo että päätä sinä.



Haluaa ujuttaa joka asiaan muutan kaljan juomisen. Ei haluaisi osallistua mihinkään, toisten auttaminen on kamalaa ja oma mukavuus on se tärkein.



Jos joku kysyy, meillä menee ihan hyvin. Ja rakastan miestä paljon, tässä oli ne huonot puolet joista useimmat olen jo saanut käännettyä itselleni positiivisiksi.

Että olisko ihana olla yksin, tosin silloin haluan olla IHAN yksin, ilman lapsia. Oikeasti tiedän ettei sekään ole auvoa, olin 5v yh:na ilman parisuhdetta, eikä siitä ole niin montaa vuotta, että olisin täydellisesti unohtanut ajan.



Meillä ei ole mitään massiivisia vääntöjä, mutta kyllä noita pettymyksiä aina tulee. Esimerkiksi tapeltiin koko äitienpäivä, riita alkoi edellisenä iltana ja kesti useamman päivän. Mies keskittyy usein meidän suhteessa/perheessä mittaamaan mun suorituksia ja osoittaa, kuinka voisin tehdä enemmän ja paremmin. Osoittelee tekemättömiä hommia.



Jos mä siivoan, ei kiitä, hädintuskin huomaa. Jos hänen pitäisi siivota, itkee että tavaraa on liikaa ja pitää heittää pois. Mulla on kuulemma liikaa vaatteita ja varmasti on taas sellaisia, mitä en ole vuoteen käyttänyt = pitää heittää pois. Oikeasti mun kaikki vaatteet mahtuu vaatekaappiin/huoneeseen ihan hyvin, siellä on paljon muutakin kamaa. Ja tottakai siellä on keskenään eri kokoisia, enkä kaikkia ole vuoteen käyttänyt, yllätys yllätys, kun olen ollut viimeiset pari vuotta raskaana tai imettänyt! Lisäksi hän hyökkää kimppuun (verbaalisesti) tyyliin "miksi sinulla on lankoja ja sukkapuikkoja, milloin olet neulonut viimeksi, MINULLA ei ole MITÄÄN ylimääräistä! Sinä olet tuollainen hamstraaja!"



No joo, pointti on lähinnä siinä, että hän on joskus tosi keskittynyt kaivamaan musta muutettavia asioita, mä sen sijaan harvemmin etsin niitä vikoja hänestä. Ja siitäkin tulee sitten ongelma, koska se vain tarkoittaa sitä, etten ole tarpeeksi jämäkkä.



Lasten kanssa hän on välillä ällöttävän itsekäs, tosin en ole itsekään mikään ihanteellinen.



Käytännön elämässä hän on usein aika kädetön. Hänellä on aina vain yksi opittu tapa tehdä asia ja se ei muutu, vaikka joku muu tapa olisi helpompi.



Mutta sitten hän on luotettava ja huumorintajuinen, tekee osansa kotona ja niin pois päin.

Yhdessä pysytään (mieskin on sellainen jäärä ettei vähällä luovuta), vaikka oishan tuota molemmissa varmasti valittamisen aihetta. Mies katsoo, että koska minä olen kotona niin hän voi olla töissä miten myöhään tahansa ja häipyä ulos milloin huvittaa. Hän ei juurikaan hoida vauvaa eikä puuhaa isompien kanssa. Juo viikonloppuisin saunakaljaa, eikä siivoa. Sentään käy kaupassa ja laittaa ruokaa. Hänen mielestään minä varmasti valitan liikaa ja lapset pitävät liikaa meteliä. On meillä yhdessä mukavaakin. Ja hänhän se meillä töissä käy ja rahat ansaitsee.

ja onnellinen. Perhe on tasapainoinen ja naurua ja huunoria riittää, otamme toisemme huomioon ja ex:n kanssa on hyvät välit. Voin jättää tiskit tiskaamatta kun en jaksa/ehdi tiskata ilman että joku alkaa naputtamaan siitä, voin muuttaa minne haluan tai vaihtaa alaa/ammattia ilman että siitä täytyisi neuvotella jonkun kanssa, voin ostaa mitä haluan ilman että siitä on neuvoteltava - oman lompakkoni puitteissa tietenkin - ja tiedän että kotona on aina turvallista, kukaan ei örvellä kännissä, kukaan ei hakkaa, saan käyttää vapaa-aikani mihin haluan (lapset ym. huomioiden tietenkin). Vaikka työtä riittää ja rahaa ei liikoja ole niin en vaihtaisi tätä kuin todella hyvään ja toimivaan suhteeseen.

kuin 10!

Mulla 2 lasta ja meidän elämä on aika mukavaa, lapset jo 5 ja 9. Ex tosin voisi osallistua enemmän lastensa elämään, ilman mun muistuttelua. Viedä poikaansa kattomaan matseja jne. Mutta totuinhan jo avioliiton aikana olemaan sekä äiti että isä, toinen oli aina töissä tai muilla menoillaan / krapulassa viikonloppuisin. Ja vikahan oli tietysti mussa... Siksipä korjaan pyörät ym. välineet ja pelaan jalkapalloa ja pleikkaa sujuvasti.

Tiskit tosiaan saa joskus odottaa kun on tärkeämpää tekemistä ;)

Miettikää oikeasti mitä ELÄMÄLTÄNNE, siltä yhdeltä ja ainoalta haluatte!

elämä ei näytä ulospäin ollenkaan täydelliseltä. En usko, että me todellakaan oltais sellainen pariskunta, jonka elämästä kaverit haaveilisivat. Parisuhteessa kuitenkin pyyhkii hyvin ja uskon että se johtuu juuri siitä, että odotukset toisia kohtaan ja yhteiselämää kohtaan on hyvinkin realistiset ja varmasti aika lailla matalammat kuin monella muulla. Totta kai pettymyksen, surun ja suuttumuksen tunteet kuuluvat parisuhteeseen, koska omat olettamukset siitä, miten asioiden kuuluisi olla, ei aina vastaa toisen odotuksia ja tekoja.



Nyt kun molemmat lapset on tosi pieniä vielä ja kaikki aika menee ihan konkreettisesti lasten kanniskeluun ja perushoitoon, niin useimmiten ei ehditä keskustella päivän aikana ollekaan mitään sen suurempia, ja illalla ollaan tosi väsyneitä. En mä ainakaan ehdi edes miettiä missä jamassa meidän parisuhde on. Meillä on ollut pari isoakin kriisiä, mutta erota en ole koskaan halunnut - rakkaus ja tykkääminen on eri asioita, ja vaikka joskus en hirveästi pidä miehestäni, niin rakastan häntä silti syvästi.

mutta toisaalta rakkaus kasvaa myös niistä turhautumisista. Rakkaus on bittersweet, ja ainakin minun mieheni on myös paras ystäväni, joten ne hyvät hetket kyllä vievät voiton.

rakkaus ja tykkääminen on eri asioita, ja vaikka joskus en hirveästi pidä miehestäni, niin rakastan häntä silti syvästi.

että rakkaus ja tykkääminen olisi eri asioita? Voiko rakastaa jos ei tykkää? Voiko tykätä mutta ei rakastaa?

molempiin.

että rakkaus ja tykkääminen olisi eri asioita? Voiko rakastaa jos ei tykkää? Voiko tykätä mutta ei rakastaa?

Jokainen äiti esimerkiksi voi kertoa tilanteita, joissa ei tykkää lapsestaan, mutta silti, silläkin hetkellä, rakastaa häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Monilla on myös elämässään ihmisiä, joista pitää todella paljon, mutta se pitäminen ei koskaan syvene rakkaudeksi asti.



Tykkääminen riippuu yleensä aika pitkälle siitä, kuinka hauskaa ja helppoa ihmisen kanssa on. Rakkaus on jotain paljon suurempaa, se on halua ymmärtää toista, asettua hänen asemaansa ja tulla puolitiehen vastaan myös silloin, kun elämä ei olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista.

rakkaus ja tykkääminen on eri asioita, ja vaikka joskus en hirveästi pidä miehestäni, niin rakastan häntä silti syvästi.

että rakkaus ja tykkääminen olisi eri asioita? Voiko rakastaa jos ei tykkää? Voiko tykätä mutta ei rakastaa?

Jos emme olisi yhdessä. Se - päätös ja halu olla yhdessä - pakottaa meidät puhaltamaan yhteen. Ilman tuota ymmärtäisimme toisiamme koko ajan väärin, emmekä varmaan yrittäisi selvittää välejä.

Koen silti, että ollaan me kavereitakin.

Mä en ole koskaan kokenut yh:na oloa kovin auvoisaksi (olen ollut) ja ei meillä tosiaan sellaista ongelmaa ole, ettei koti olisi turvallinen tai että toinen valehtelisi/laistaisi velvollisuuksista. En jaksaisi kasvattaa lapsia yksin.

Kyllä meilläkin on kulissit kunnossa (no ihan mun lähin suku jotain tietää ja pari kaveria), parisuhde on kyllä jatkuvassa kriisissä. Emme vain osaa olla toistemme kanssa "oikein" ja koen mieheni erittäin vaikeaksi persoonaksi. Kunpa olisin tajunnut ekat hälytysmerkit jo ensimmäisenä yhteisenä vuotenamme, mutta en vain tajunnut. Niitä oli kyllä silloin tosi harvoin, mutta meno on hiljalleen pahentunut ja nykyään ollaan taiteiltu eronkin partaalla. Mitä huippuvakavaa (väkivalta, päihteet tms.) ei kuitenkaan ole. P



Lapsia on (valitettavasti) 4 ja koko talous miehen varassa, joten näistä syistä yritämme edelleen yhdessä. Lapset ovat pieniä, iloisia ja onnellisia, tilanteemme ei heihin ole juuri vaikuttanut (emmekä riitele jatkuvasti tms.). Ja on meilläkin paremmat hetkemme, jolloin pussaillaan ja halaillaan.

Koen elämäni siinä aika täydelliseksi < 3

Mun mielestä parisuhde on valinta, jolla ei rakkauden kanssa ole mitään tekemistä, paitsi silloin alussa. Sen jälkeen on kyse kumppanuudesta, siitä pystyykö sietämään toista ihmistä elämässään, joka taas on aika pitkälti itsestä kiinni ja omasta suvaitsevaisuudesta. Minä keskeiset ihmiset eroavat helposti kun toinen ei tehnytkään onnelliseksi.

Meillä ei keskustella oikein mistään en tiedä miksi kaikki vaan tuntuu menevän omalla painollaan eteenpäin.

Mies käy töissä ja kotiin tullessa istuu koneella ja alkaa nukkumaan joten eipä meillä ole sitä yhteistä aikaa edes.

Minä hoidan lapsen ja kodin enkä edes muista milloin mies olisi vienyt omat pyykit pyykkikoriin, syöttänyt poikaa tai auttanut muutenkaan koti askareissa.

Seksiä meillä ei juuri ole syystä että halut miestäni kohtaan on mitättömät. Hän on lihonut silmissä enkä vaan kiihotu hänestä enää yhtään. Vinkkiä olen antanut siihen suuntaan että lähtisi kanssamme ulkoilemaan, mutta vastaus on jyrkkä ei. Olenkin jo miettinyt miten helppoa minulla olisi yksin lapsen kanssa kun ei tarvitsisi siivota miehen tekemiä sotkuja. Kuitenkin opiskelut vielä kesken joten kai ne pitää loppuun ensin käydä ja katsoa sitten. En tosin ala tätä katselemaan koko loppuelämääni. Haluan se minäkin olla onnellinen.