Lue keskustelun säännöt.
Olen alkanut "pelätä" itseäni.
16.01.2011 |
Tai lähinnä miettiä, että mahdanko olla ihan terveen kirjoissa näiden tunteitteni kanssa.
Välillä tuntuu, että jäljittelen tunteita. En tahdo olla paha ihminen, olen päättänyt olla tekemättä pahaa. Haluan olla empaattinen, siksi jäljittelen empatiaa. Nykyään se tulee jo hienosti pakottamatta, mutta useinkaan se ei ole aitoa. Lähinnä vain silloin jos joku on menettänyt esimerkiksi lapsensa tai eläintä on kidutettu tms.
Jos ystävä soittaa minulle ja kertoo esimerkiksi hänen äitinsä kuolleen ja isänsä olevan itsemurhan partaalla ja hänen itsensä olevan täysin loppu. Lohdutan, koska tiedän, että niin pitää tehdä, mutta samalla voin ihan hyvin vaikka laittaa pyykkejä. Puhelun loputtua napsautan puhelimen kiinni ja unohdan koko asian.
En tee ihmisille pahaa. En kuitenkaan koe omaavani aitoja tunteita lukuunottamatta rakkauttani perheenjäseniäni ja lemmikkejämme kohtaan. Välillä voin tuntea jotain, mutta usein voin kuljettaa tunteet "toisesta korvasta ulos".
Onko tämä normaalia? Oletteko muut tällaisia? Vai onko tämä epänormaalia?
Kommentit (7)
Tai en oikein tiedä, olen aika outo, koska mulla voi helposti olla yltiöempaattisia tunteita jotain ihmistä kohtaan, mutta sitten toisaalta tuntuu, etten usein tunne mitään. Olen yrittänyt kuvitella, miltä tuntuisi, jos joku lapsuuden perheestäni kuolisi tai jos lemmikki kuolisi, ja tulisihan mulle ikävä, mutta ei kai sen kummemmin. Tuntuu siltä, että ainoat ihan oikeasti todella tärkeät ihmiset mulle ovat mies ja lapset. Kuitenkin mun lapsuus on ollut ihan ok.
Olen kyllä kanssa miettinyt, että onko tämä normaalia. Toisinaan koen olevani tunteeton, toisinaan niin tunteellinen, että olen haudannut tunteet jonnekin todella syvälle ollakseni vähemmän haavoittuvainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enempää en paljasta siksi, ettei leimaudu koko ammattikunta.
T: Ap
Jos en tietäisi, että puolisoni ei tätä kirjoittanut, voisin epäillä ap:ta häneksi (myöskin ammattiauttaja). Niin tutulta vaikutti.
Vai oletko sittenkin joku, jolta puuttuu psyykettä koskevat opinnot?
Uskoisin itse, että esim. lääkäreissä on paljon tunnekylmiä ihmisiä. Esim. itse en kykenisi lääkärinhommiin juuri siksi etten kestäisi varmaan millään tasolla sitä.
Jos diagnoosi ja mahdollinen terapia kiinnostaa kannattaisiko kokeilla?
Enempää en paljasta siksi, ettei leimaudu koko ammattikunta. T: Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vastaamalla ap:n kysymykseen "oletteko muut tällaisia?".
En ole. Tunnen aidosti huolta, sääliä, harmia, iloa, surua, onnea jne. myös muiden puolesta.
Ja mitä tulee ammattitautinäkemykseen, epäilen, että toki tietyt ammatit kovettavat ihmistä, mutta pitkälti tietyntyyppiset ihmiset myös hakeutuvat tiettyihin ammatteihin. Ts. ehkä heitä on enemmän tietyissä ammateissa.
Sen lisäksi että lohdutan muita hädän hetkellä tarjoan apua ja autan ihan mielelläni. Kuitenkin toisten huolet unohtuvat kevyesti ja poden siitä välillä todella huonoa omaatuntoa.
Nykyisin olen hiukan paremmin kosketuksissa tunteisiini, sillä olen harjoitellut sitä. Mun kohdalla "tunnevammaisuus" juontaa juurensa pitkään jatkuneeseen koulukiusaamiseen: vuosikaudet olin käsittelemättä tunteitani ja minusta tuli siinä mestari. Nykyään tunnistan (ja tunnen) tunteet melko hyvin, mutta kuten sanottu aina ei ihan ole kohdallaan.