Yksi vs. kaksi lasta

ei soisi kellekään ainoan lapsen osaa, jos on mahdollista saada sisarus. Itse hän on ainoa, ja edelleen silmäterä, eikä pidä siitä. Sitten kun vanhemmat kuolevat, ei ole sisaruksia, sisarusten lapsia tms, koko lähisuku on sitten mennyttä.

Se kriteeri menee kaikkien muiden ohi, että sulla ei ole KETÄÄN tässä elämässä johon vois oikeesti luottaa...... Kyllä sisarukset on ihan eri asia kuin ystävät......



Missä viettää juhlapyhät? Kenen kanssa jakaa perheen ilot ja surut? Ketä kummiksi? Kuka on aina velvoitettu muuttotalkoisiin? Ja kaikkia mitä nyt vaan voi keksiä maan ja taivaan välillä.......



Mä luopuisin mistä tahansa muusta tässä elämässä mutta en mun siskosta!!!

Yhden lapsen kanssa on tosiaan aikaa sille lapselle enemmän, mutta siinä on sekä huonoa että hyvää. Jos on vain yksi lapsi niin siihen yhteen asettaa liian paljon toiveita ja unelmia. Eli odotuksen lapselle on kovemmat. Lapsi ei myöskään opi jakamaan asioita tai ihmisten huomiota jos on ainut. Ja taas toisaalta kun on enemmän lapsia niin omaa aikaa saa tavallaan enemmän sitten muutaman vuoden päästä kun lapset leikkivät keskenään. Ja se sisarsuhde on jotain niin ainutlaatuista että mielestäni kaikilla lapsilla tulisi sellainen olla (ymmärrän ettei aina ole mahdollista).

Itse ainakin voisin sanoa että se vauva-aika on rankempaa sen toisen kanssa, mutta 1-2 vuoden kuluttua lapset jo leikkivät keskenään.

Rahallisesti en ole huomannut että olisi kalliimpaa, paljon vähmmän meni toisen kanssa kun kaikki tavarat oli jo valmiina.

Me matkustetaan ja mennään ihan samalla tavalla kolmen lapsen kanssa kuin sen yhdenkin. Musta se on aseenteesta kiinni. Olen lentänyt lentokoneellakin yksin kaikkien kolmen kanssa (kyse pitkästä yli 10 tunnin lennosta).

Että mun on tosi vaikee löytää negatiivisia asioita siitä että lapsia on enemmän kuin yksi. Mulla varmaan olisikin 10 lasta jos ei tarvitsisi käydä läpi sitä ensimmäistä vuotta. Mä kun en ole mikään vauva ihminen ja se aika ottaa multa eniten energiaa. Ekan vuoden jälkeen lapset ei mielestäni vaadi juuri mitään erikoista eli menee siinä normaalissa rytmissä mukana (kun ei ole erikoismaitoja tai -ruokia).

mulla itselläni ei ole sisaruksia ja mun äitini on kuollut. En muista koskaan kaivanneeni sisarusta. Enkä usko että äidin kuolema olisi sen helpompaa ollut jos olilsi ollut sisko/veli jonka kanssa itkeä. Mulla on pari serkkua jotka ovat mulle kuin siskoja. Näihin serkkuihin sekä mun parhaaseen ystävääni voin varmasti 100 % luottaa. Miehellä taas puolestaan sisko, jonka kanssa eivät ole välissä ja johon todellakaan ei voi luottaa. Eli ei se sukulaisuus mielestäni luottamusta takaa (on nimittäin paljon muitakin noita sukulaisia johon en todellakaan luota). Enkä ole koskaan kokenut olevani yksin/yksinäinen siksi että minulla ei ole sisaruksia.

on aikuinen tytär edellisestä liitosta ja juuri vähän aikaa sitten olivat puhuneet siitä, että tämä tytär olisi toivonut itselleen sisaruksia enemmän kuin mitään muuta juuri sen takia, että olisi joku tuki ja turva elämässä (muukin kuin isä ja äiti). Sen vuoksi hänen perheeseensä toivottiin ja saatiin kaksi lasta pienellä ikäerolla. Hän siis todella korosti sitä yhden lapsen yksinäisyyttä (vaiokka heilläkin on iso suku mutta se ei riitä). Ei pelkästään leikkikaveria vaan sitä henkistä yhteyttä.

Se on ikävää :(. Voi kuulostaa naiivilta ja kliseeltä mutta eikö teillä adoptio olisi myöhemmin vaihtoehto, jos ette voi enempää biologisia lapsia saada?

Mulla repesi kohtu synnytyksessä, ja nyt, kun olen uusissa naimisissa, aiotaan adoptoida toinen lapsi, mies haluaa etupäässä siksi ettei hänellä ole laillisia oikeuksia minun lapseeni, koska ei ole sen isä. Kallistahan se on, mutta joka kerta kun nään jonkun pietarin katulapsen vaikka televisiossa, ajattelen että yksi lapsi pelastuu tuolta kohtalolta.. Alussa oli kriisi, mutta nyt emme muuta vaihtoehtoa harkitsisikaan. Ja alkuperäiseen aiheeseen, itse olen ainoa lapsi, ja mitään en ole koskaan niin kovasti toivonut kun siskoa tai veljeä. Hyvin olen toki pärjännyt ilmankin.

ap

Silloin, kun oli vaan se yksi, ajatteli tietysti toisin... ; ) Mutta kyllä se yksi lapsi saa ihan liikaa huomiota osakseen ja sen ympärillä sitten paapoo jne...



Kaksi lasta eli kaksi onnea ja rakkautta. (vertaa yksi lapsi ja yksi onni). En vaihtaisi osaani kenenkään kanssa!



Pystyn liikkumaan aivan yhtä hyvin kuin ennenkin paikasta toiseen. Jopa enemmän, kun osaa ottaa asiat rennommin kuin esikoisen kanssa. Ja kaksi lasta mahtuu vielä oikein hyvin syliinkin yhtä aikaa ; )

Lähtökohta on teidän tilanne ja teidän perhe. Ei lapsilukujen hyviä ja huonoja puolia voi listata yleisellä tasolla. Se mikä on haitta yhdelle, on etu toiselle.

...vaan toisten mielipiteitä joista voi sitten ehkä poimia joitain pointteja mistä voimme miehen kanssa keskustella ja tehdä oman päätöksemme.



PS. eipä taida ihan tämän palstan ' älyttömimpiä' keskustelunaiheita tämä olla ;)



-ap

JOten mielestäni 2 on aina parempi kuin 1.

avioeroja olen seurannut, samoin ainoan lapsen vanhempien sairastumista dementiaan jne. Monilapsisessa perheessä on helpompaa lapsena ja aikuisena.

Mä tunnen 3 ainoata lasta, jotka ovat nyt aikuisia. Yksi heistä on tosi onnellinen siitä, että sai olla ainoa eikä ole koskaan kaivannut sisarusta. Yksi ei koskaan puhu asiasta, joten se lienee hänelle neutraali juttu ja yksi on aina suremassa sitä, ettei ole sisarusta, joka olisi tosiuskottu.



Itse olen 2-lapsisesta perheestä ja aika etäinen veljeni kanssa. Hän ei ole missään koskaan tukenut minua.



Luulen, että ne ainoat lapset, jotka surevat yksinäisyyttään, sijoittavat mielikuvissaan sisarukseen paljon enemmän läheisyystunteita kuin mitä useissa sisarussuhteissa onkaan. Siten sitä kaipaa jotain, jota minäkin kaipaan: parasta ystävää, joka olisi aina olemassa (mutta joka ei ole valitettavasti veljeni).



Vaikea pulma, jonka kanssa itsekin kamppailen. En nimittäin haluaisi toista lasta, mutta mies haluaisi.

Olen ainoa tytär ja tiedän, että mahdollinen pikku sisarukseni abortoitiin. Olin viisivuotias, kun äiti kysyi multa, haluanko minä sisaruksen. Mä innostuneesti sanoin KYLLÄ. Ajattele, että se vain tulee itkemään yöt päivät vastasi äiti. Ja eipä tosiaan sitä ikinä tullutkaan.



Lapsena ei osannut ajatella sitä jakamattoman huomion taakkaa. Mutta vanhemmiten ymmärsin, etten enää kestä näin kovaa äidin halia ja pakenin ulkomaille.



Äiti mullekin jatkuvasti sanoo, ettet kai tee yhtä lasta enemmän. Mutten tiedä, teenko ikinä edes sitä yhtäkään. Mieli tekisi, mutta se koko äiti-lapsi suhdeasian virittäminen tuntuu pelottavalta.

voihan se näinkin olla, ettei sisaruksista ookaan " mitään hyötyä" . en luule, että sisaruksen kanssa olisin onnellisempi, kuin ilman. Mutta kuinka monta kertaa viime 10 vuoden aikana olen toivonut, että vanhempien huomio kohdistuisi välillä edes jonnekin muualle ja jättäisi epäsosiaalisen persoonani hetkeksi rauhaan.

..uusiks, koska olen harrastanut paljon rahaa vieviä juttuja. Ehkä vanhempien persoonallisuudellakin ja toiveilla on väliä, että minkälaisena näkee oman perheensä.. :)



Olisin varmaan iloinnut (ja surrut) sisaruksista ja ehkä jopa sosiaaliset taidot olisivat kehittyneet paremmiksi, jos haluaa jotain huonoja puolia etsiä, mutta täytyy taas kerran todeta tähän aiheeseen, että kun ei ole ollut, niin en ole osannut kaivatakaan. Kavereiden kanssahan sitä hengaillaan koululaisena, harvemmin kai sisarusten..? ;)

1-lapsi

+ vanhemmilta huomiota

+ helppo touhuta perheenä yhdessä

+ ei tarvitse taistella ja tapella lapsena niin paljon



- liikaa huomiota? lyökö maailma sitten turpaan...



2-lasta

+ seuraa toisistaan, mahdollinen elinikäinen sielunkumppani

+ opitaan jakamisen ja puolensapitämisen alkeet jo kotona



- jos onkin hyvin erilaiset sisarukset - eli yhteinen sävel puuttuu.



Siis oikeasti ei ole mikään automaatti, että sisarukset olisivat toisilleen läheisiä ja samanhenkisiä. Itse olen kai epäsukurakkaasta perheestä (meitä on kolme sisarusta), suhteet ihan ok mutta etäiset, emme paljoa pidä yhteyttä.



Meillä vain yksi lapsi, eikä olla koettu ongelmaksi: päivähoidossa sosiaalista elämää väistämättä treenailee ja naapurustossa leikkikavereita. Voi olla, että myöhemmin olen jo eri mieltä mutta näin taaperovaiheessa tilanne ok näin kuin se nyt on.

- saa aina hoitoon jonnekin, vanhempikin mummi ottaa varmaan helpommin yhden lapsen hoitoon kun kahta villi viikaria.

- helpompi kulkea ja reissata

- on paremmin varaa kustantaa kaikki haluamansa harrastukset

- yksi lapsi saa vanhempiensa jakaamattoman huomion

- ei tarvitse jakaa mitään

- saa valita ystävänsä itse, eikä ole pakko leikkiä sisaruksen kanssa vaikka tämä olisi liian nuori/vanha leikkiäkseen " oikeanlaisia" leikkejä

- vanhemmat pääsevät helpommalla ja ovat siten rennompia ja jaksavat paremmin eivätkä aja itsensä piippuun

- elämä pyörii vähemmän pelkästään lasten ympärillä

jne. jne.





Itselläni on sisarus, ja en toivonnut mitään niin paljon lapsena kun että olisin ainut lapsi. Sisareni on jäänyt minulle hyvin etäiseksi ja esim. muuttoavuksi hänet on ihan turhaan edes pyyttää (niin kun joku täällä aiemmin maintsi). Hän oli syy miksi äitini ei lähtenyt väkivaltaisen isämme luota, koska äiti ei olisi pärjännyt taloudellisesti kahden lapsen kanssa yksin. Koen että elämäni olisi sujunnut huomattavasti paremmin ellei tätä kiusankappaletta sisarusta olisi ollut.

ei ole ihanampaa kuin nähdä siskokset aamulla kikattamassa kahdestaan sohvalla, kun laitan aamupalaa. Tykkäävät toisitaan, ikäeroa 3 vuotta.