Miten teidän lapsuudessa käsiteltiin negatiivisia tunteita?
Kommentit (11)
Kai niitä sai olla. Ei meidän äiti aina mikään empaattinen kyllä ollut.
ja miten olen typerä, lapsellinen ja naivi kun temppuilen vain siksi, että minulla on joku " vaihe" . Usein hän tyytyi toteamaan ivallisesti, että " mitäs sinä nyt manifestoit" .
Kun en vielä osannut puhua kunnolla (siis puhuin, mutta olin varmaan alle 4v), hän yksinkertaisesti vain löi.
Vieläkin pelkään, että jos sanon sellaisen asian, mikä ei muita miellytä, joku tulee ja lyö kasvoille.
Opin sitten olemaan marisematta, tosin isäni loukkaantui sydänjuuriaan myöten siitäkin, jos vain olin hiljaa, mutta " uppiniskaisen" näköisenä. Hän olisi halunnut, että olisin hymyillyt vastaanottavaisena.
Nykyään hän sanoo minulle aina niin hauskasti, että " mahtaa sulla olla traumoja, kun sulla on ollut niin kamala lapsuus, kun ei sun vanhemmat ole edes alkoholisteja ja aina sua on niin paljon rakastettu, hemmoteltu ja hoidettu" .
ja poistumaan paikalta, jos ei ollut mitään hyvää sanottavaa. Samoin isä sanoi äidillemme " Tos' on ovi! Ala vetää!"
Ette ikinä arvaa, miksi käyn nykyään terapiassa....
Eikä ylipäätään puhua juuri mistään. Perheterapeutin mukaan olemme yksi vaikeimmista hänen kohtaamistaan " tapauksista" , koska kukaan meistä ei oikein suostu puhumaan eikä osaa puhua.
Itkeä ei saanut ja haleja en muista paljon saaneeni.. Johtuneeko siitä, mutta nyt kun on välillä rankkoja hetkiä aikuisella iällä, niin itkuun pillahdan tosi helposti. Ja se kyllä hävettää. Lukioikäisenä olin sairastua anoreksiaan, mutta huomasin merkit itse ja hain apua kouluterkalta. Äitini muistan huutaneen minulle, että: Oletko sä hullu? Mene hoitoon!
Nyt onvaikeuksia yllättäin oman esikoisen kanssa. Olen ottanut yhteyttä perheneuvolaan. En aio jatkaa äitini linjaa, vaikka olen jo monia virheitä tunnistanut tehneeni. Milloin olette te muut syntyneet muuten? Itse olen vuosimallia 73.
Annetaan lastemme itkeä ja kiukutella, jos ne sitä haluaa!
Yleensä äiti ja isä yrittivät keksiä mukavia asioita minua rauhoittakseen, jos meni liian pitkälle niin sanoivat että nyt loppuu ja lähetti huoneeseen. Joskus kun huudot ja raivoaminen sisarusten kanssa olivat tosi kovia niin muista miten äiti viuhtoi etusormellaan ylös alas ja sivulle ja naamalla kärsivä ilme (eli että naapurit kuulee). Se oli meistä niin tyhmän näköstä että rupes naurattamaan.
Tai jos itketti niin ei kehdannut sanoa syytä koska se olisi kuitenkin ollut jotain tosi naurettavaa ja siitä sai sitten kuulla. Isäni on edelleen ihan samanlainen, ei kestä yhtään jos lapsenlapset vähänkään narisee, heti on silmillä ja muistuttaa 987234 kertaa myöhemmin miten itkettiin juu. Ei ihme että olen ahdistunut ihminen.
Jos isä hermostui, hän meni toiseen huoneeseen. Jos äiti hermostui, hän huusi, itki ja meni toiseen huoneeseen.
Meillä ei kuitenkaan palkittu marisemista eikä jankuttamista. Marisemalla ei saanut mitään. jatkuvaa kitinää ei kuunneltu, äiti lähetti esim juoksemaan ulos.
Meillä luettiin paljon - ensin yhdessä satuja ja sitten kukin itsekseen romaaneja - ja sekin auttoi käsittelemään tunteita. Vanhempana opin kirjoittamalla käsittelemään omia tunteitani.
Kyllä minä silti itken vieläkin aikaisena. Ei siinä ole mitään pahaa tai kieroutunutta. Myös lapseni tunteita käsittelemme samoilla tavoilla.
Taisi olla niin, attä sallittiin aika hyvin erilaiset mielen tilat ja ilmaukset. Asioita käsiteltiin jonkin verran keskustelemalla ja yleensä anteeksi pyydettiin. Ehkä lohduttamisessa oli puutteita. Isä lohdutti enemmän kuin äiti. Äiti saattoi sanoa, ai vieläkö se sinua noin kovasti harmittaa, no auttaisko se jos vaikka lähtisit lenkille tai soittaisit Annikalle (parhaalle ystävälle). Jälkeen päin ajatellen olisin kaivannut enemmän halia ja syliä.
Minut leimattiin känkkäränkäksi ja oikukkaaksi. Psykologi ihmettelee perheeni asennetta minuun vieläkin, hänen mielestään olen empaattinen ja rakastava.
Että miksikö piti mennä psykologille?