TYÖSSÄKÄYVÄ uraäiti ihmettelee: miten kukaan voi hyväksyä ns. eroitkun hoitoa aloittaessa? Ja pitää sitä jopa normaalina??

Päiväkoti oli suljettuna heinäkuun. Kävimme ennen lomia tutstumassa päiväkotiin ja koko kesän puhuimme lapsellemme että tuolla sitten aloitat hoidossa kun äiti menee takaisin töihin. Päiväkoti on aivan kotimme lähellä ja jatkuvasti kuljemme sen ohi. Hyvän ystävämme lapsi - oman lapsemme paras kaveri ihan vastasyntyneestä asti - aloitti samaan aikaan ja hän harjoitteli äitinsä kanssa kaksi ekaa viikkoa, joten päiväkodissa oli aluksi lapsellemme tuttu ja turvallinen aikuinen paikalla.



Lapsemme päiväkotiura alkoi mainiosti raa' asta aloituksesta huolimatta. Joskus on eroitkujakin ollut, muttei kestä kauaa.

Niin hyvä, että onneksi en kuulu tuttavapiiriisi.

Aloitinkin tämän ketjun (ehkä vähän provosoivasti näköjään...) koska pahoitin mieleni sen eilisen pk-ketjun lasten ja vanhempien puolesta. Tarkoitin, ettei kai tarvitse hyväksyä siinä kuvatunlaista eroitkua jossa lapsi itkee tunnista toiseen eikä huoli lohdututusta vieraalta aikuiselta joten lapsen annetaan itkeä ja itkeä.



Ja vielä hoidon aloittajille: tehkää niin kuin sydän sanoo!! Älkää tehkö niinkuin muut tekevät tai olettavat teidän tekevän, jos se tuntuu oman lapsen kohdalla liian rajulta / nopealta etenemiseltä. Kyse on kuitenkin omista lapsistamme. Mitä sitten jos naapuri jättää lapsen kylmiltään ja sinun lapsesi kaipaa viikkojen totuttelua; lapset ovat erilaisia. Eräs ystäväni (joita minulla kaikesta huolimatta onneksi on ;)) istui lapsensa ryhmäperhepäiväkodissa leikkejä seuraamassa muutaman viikon ajan, koska kysessä oli myös hyvin tiukasti äidissään kiinni oleva lapsi. Muut vanhemmat vähän ihmettelivät mutta mitä sitten; pääasia että lapsi sopeutui hyvin ja tunsi olonsa turvalliseksi - myös silloin kun äiti alkoi poistua paikalta. Omaa intuitiotani vahvisti se Keltikangas-Järvisen kuuluisa temperamentti-kirja ja sen kuvaukset hitaasti lämpiävistä lapsista ja siitä, miten heitä tulisi uusissa tilanteissa tukea. Suosittelen, jälleen kerran!!



ap

Millaiseen hoitoon menossa? Neuvot riippuvat enemmän siitä.

3-vuotias poikamme on ollut hoidossa 1-vuotiaasta asti, ja meillä aamut ovat TODELLA vaihtelevia, aina kausittain.



Nyt on meneillään huono kausi: jää joka aamu rääkyen roikkumaan jalkaan kiinni, ja äidillä/isällä jää tosi paha mieli :-( Toisaalta hakiessa on aina tosi iloinen, eikä edes haluaisi lähteä kotiin, ja kertoo innoissaan, miten kivaa päiväkodissa on ollut!? Päiväkodin hoitajat myös vahvistavat sen, ettei itkua kestä kuin pieni hetki, ja muutoin hän on todella reipas ja iloinen.



Mitään suuria muutoksia perhe-elämässä tms. ei ole ollut, joten emme ole löytäneet näille kausimuutoksille mitään selityksiä.

Mistä tiedät varmasti? Onko päiväkodissa ryhmässä muutoksia/hoitajissa muutoksia?

Olen kasvatustieteistä maisteriksi kirjoittava, psykologiaa laajasti sivuaineena lukenut, ja tiedän kaiken opiskelemani pohjalta, että eroitku on täysin normaali ja hyvä ilmiö. Eri asia on sitten, miten tähän lapsen reaktioon reagoidaan.

Monissa tutkimuksissa on huomattu, että lapset, joiden luonnollisia tarpeita ei ole huomioitu (esim. aikuiset eivät uskalla tai jopa latistavat lapsen " negatiivisten" tunteiden ilmaisua) oppivat toimimaan tavalla, jolla mahdollisimman vähän " vaivaavat" vanhempiaan -- tai joutuvat itse kokemaan hylkäämisen tunteita.



Tekstistäsi kuvastuu se, että pyrit rationalisoimaan omat päätöksesi miettimättä lainkaan sen legitimointisi ongelmallisuutta. Siksi en nyt ainakaan itse jaksa pidemmälti tähän asiaan paneutua.

On aina tervettä hankkia ja pyrkiä sisäistämään tietoa, joka on vastoin omia toimia ja arvostuksia. Vain terveellä kritiikillä ennen kaikkea _omia_ toimia kohtaan voi todella toimia lastensa hyväksi.

varoituksen sana. On toki hyvä valmistautua hoidon aloitukseen ja miettiä miten se sujuisi mahdollisimman muakavsti, mutta älä nyt kuvittele että jos toimit kuten ap, sinunkaan lapsesi eivät koskaan itke. Se riippuu niin monesta muustakin asiasta kuin sinusta (lapsen luonne ennen kaikkea mutta myös hoitopaikka, hoitokaverit, yöunet, muut tapahtumat...)



Minusta eroitku ja äidin ikävä on luonnollisia asioita. Tietenkin niitä pyrin minimoimaan, mutta ymmärrän myös oikein hyvin että lapsi kaipaa omaa äitiä tai isää hoitopäivän aikana. Ei se ole yksinään merkki kenenkään epäonnistumisesta.

Psykan opiskelija pyytää anteeksi seuraavaa asiaa:



mielestäni toimit ap UPEASTI kun totuttelit pikkuhiljaa lapsen hoitoon laittamista. juuri noin siis tulee toimia, jos lapsi on pakko viedä hoitoon. Ja tietysti lapsen temperamenttia mukaellen -- toisilla lapsilla vie kauemmin, toisilla vähemmän aikaa tottua hoitoon.



Mutta siis eroitkun tutkimuksessa on tutkittu juuri näitä tilanteita, joissa lapsi viedään yllättäen tuntemattoman hoitajan (tai suhteellisen tuntemattoman) hoitoon ja jätetään sinne ILMAN totutteluperiodia. Näissä(kin) tapauksissa eroitku on normaalia ja hyväksyttävää ja lapsen tunteet tulisi kohdata aitoina -- eikä vain aikuista vaivaavina " älä nyt viitti tollee" -tyylisinä (tai " ole nyt reipas ja KATSO mitä leluja tuolla on" ).



Pyydän siis vilpittömästi anteeksi väärinkäsitystäni sekä arvosteluani.



Kasvtieteen ja psykan opiskelija

jos se menee ohi. Meillä poika aloitti hoidon pari viikkoa sitten (ikää 1v 10kk) ja alku on ollut vaihtelevaa. Toisina aamuina itkettää ja toisina ei. Mun mielestä merkitystä on enemmänkin sillä miltä lapsi vaikuttaa haettaessa. Silloin näkyy se millainen päivä on ollut.



Esikoinen on nyt ekaluokkalainen ja koko hänen päiväkotiajan oli todella kausia jolloin jääminen oli vaikeaa. Meillä auttoi se että leikittiin kotona päiväkotiin menoa. Ja käytiin läpi aikaa jolloin äiti tulee hakemaan.



Jos lapsi haettaessa on tasapainoisen oloinen eikä takerru hysteerisesti äitiin kiinni, hoidossa on ollut mukavaa. Jos taas hakuhetki on yhtä raivoa voi olla varma että joku päivässä on lasta pelottanut tai ahdistanut.

se oli merkki vahavasta kiintymyssuhteestamme. Eroitkut jatkuivat minun vientivuoroilla n. 3kk. Poika meni 15 kk iässä hoitoon hyvälle pph:lle (4 pv/vko, lyhyet päivät). Itkut lopuivat nopeasti lähtöni jälkeen. Isän jättäessä poikaa, ei itkuja tullut. Useiden viikkojen tutustuminen meillä oli ennen varsinaista hoitoon jätttöä.

Vierailija:

eroitku on täysin normaali ja hyvä ilmiö. Eri asia on sitten, miten tähän lapsen reaktioon reagoidaan.

Monissa tutkimuksissa on huomattu, että lapset, joiden luonnollisia tarpeita ei ole huomioitu (esim. aikuiset eivät uskalla tai jopa latistavat lapsen " negatiivisten" tunteiden ilmaisua) oppivat toimimaan tavalla, jolla mahdollisimman vähän " vaivaavat" vanhempiaan -- tai joutuvat itse kokemaan hylkäämisen tunteita.

Surra saa kun kiva asia loppuu ja toinen kiva alkaa. Itku on ihan luonnollista eikä siihen saa suhtautua kuin johonkin mörköön. Onko lapsi sitten erityisen hyvä jos ei itke? Tunteiden näyttäminen on positiivista.

perheessä ole ollut valitettavasti yhtä kiinteä kuin minun ja pojan. Suosii hoitajanaan selkeästi siis äitiään.

Tarkoitinkin lähinnä sitä, että kaikenlaisten vinkkien saamisesta on mielestäni aina hyötyä. Meillä kun tuota päivähoidon aloitusta ei ole vielä ehditty sen tarkemmin suunnitella. Tottakai tiedän, että alku voi sujua miten vaan, vaikka kuinka varautuisi :)



Ja joku kun taisi kysellä, niin meillä on kaksi 3,5-vuotiasta ja yksi 1-vuotias aloittamassa hoidossa, paikasta ei vielä tässä vaiheessa ole tietoa.



- 38

On muuten eri asia viedä hoitoon 1 kun 2 lasta.

Tyyliin tuleehan Mikuakselin varmasti äitiliiniä ikävä, äitiliini ainakin itkee töissä kun on MikuAksua ikävä.

Lapseni eivät ole olleet vielä hoidossa, mutta lähipiiristä tämä esimerkki.



Äiti palasi hoitovapaalta elokuussa ja hoitajan kesäloma oli heinäkuussa. Kesäkuussa ei voinut viedä lapsia tutustumaan koska hoitolapsia olisi ollut liikaa. Heinäkuuksi ei tietenkään voinut viedä, lapset kävivät kerran vierailulla hoitajan kotona ennen hoidon alkua.



Mites tuo olisi pitänyt hoitaa? Ei ollut vaihtoehtoja.

Hän oli lapselleni tuttu, paikka oli lapselleni tuttu, he puuhailivat kivoja juttuja yhdessä, kolme lasta ja hoitaja.

Lapseni ei kertaakaan itkenyt tai muuten ilmaissut haluttomuutta jäädä hoitoon.

Nyt molemmat lapseni ovat taas kotihoidossa, mutta edelleen käymme kyseisen hoitajan kotona ja hän on lapsilleni tuttu ja turvallinen ihminen. Toivon saavani tulevaisuudessa molemmat lapseni hänen hoitoon jos minun on mentävä kodin ulkopuolelle töihin.



Siis todellakin: en kestäisi jos joutuisin jättämään lapseni itkien hoitoon. Sellainen itku EI kuule lapsen elämään!

No, töissä siis olen ja akateeminen eli olen kait uraäiti? Mutta asiaan. En jaksanut tehdä asioita yhtä perusteellisesti, mutta silti meillä ei ole ollut yhtään eroitkua.



Menin äitiysloman jälkeen töihin. Lapsi on yksityisellä pph:lla. Käytiin tekemässä hoitosopimus ja heti seuraavalla kerralla lapsi jäi yksin tunniksi hoitajan kotiin. Seuraavana päivänä kahdeksi ja sitä rataa. Loistavasti on sujunut. Lapsi on nyt 2,5v. Onneksi lapseni saa jatkaa ensi vuodenkin amalla hoitajalla. Olen ollut erittäin tyytyväinen ratkaisuihimme.



Minä teen tosin lyhyempää viikkoa eli hoitopäiviä on neljä viikossa. Yhden hoitopäivän pituus on noin 6h.

Ottanut vaikka palkatonta jos ei muu olisi auttanut. Tai mies olisi pitänyt kesälomansa elokuussa tai jotain muuta. Tiedän, tämä ei aina ole mahdollista mutta kuitenkin olisin tehnyt kaikkeni jotta totutteluaikaa olisi jäänyt. Mielestäni monien harrastama yksi-kaksi päivää totuttelua uuteen " elämään" on aivan liian vähän (ainakin varovaisille lapsille), tuloksena nämä tuntikausia itkevät yksivuotiaat jotka eivät päästä ketään lähelleen...