" Minustakin kasvoi ihan normaali ihminen"

kuitenkinkyky selviytä. Mitä ihmeellisimmistä oloista tulee normaaleja lapsia. Ja jopa ilman ns. korvaavia tekijöitä. Ihmisillä on vaan kyky selviytyä ja erityisesti lapsilla.

Vierailija:

Haluaisinpa tietää, kuinka moni täällä itseään normaaliksi väittävä ihminen on itseasiassa sairaalloisen mustasukkainen, läheisriippuvainen, neuroottinen, adhd-aikuinen, imbesilli, sosiopaatti, alistettu, tyranni, seksiongelmainen, syömishäiriöinen, äärimmäisen pinnallinen, masentunut, väkivaltainen persoona, pakkomielteinen, paniikkihäiriöinen.

Ikävä tuottaa sinulle pettymys, mutta kyllä meistä osa on ihan normaaleja, eikä ole mitään ongelmia.

On mulla jotain omia omituisuuksiani, ja niin varmaan suurimmalla osalla ihmisistä. Osa niistä juontuu ehkä jollain tavalla kotikasvatuksesta, osa taas aivan muista asioista. Vaikka varhaislapsuudella ja lapsuudella on vaikutusta ihmisen myöhempään persoonallisuuteen, ei se ole ainoa asia, joka siihen vaikuttaa.



Siksipä uskallan sanoa, että olen aika normaali ihminen huolimatta siitä, että minut on viety hoitoon 1-vuotiaana, minua on imetetty vain 3kk, minulle on aloitettu kiinteät 1kk iässä ja olen saanut tukkapöllyä. Itse toimin osittain toisin kuin minut on kasvatettu, mutta se ei johdu siitä, että kokisin oman kasvatukseni olevan huono.

Sen takia, että kun näitä asioita tutkitaan niin tutkitaan aina keskiarvoja isommista otoksista. Niihin keskiarvoihin mahtuu myös sellaisia, joista tuli normaalipainoisia vaikka äiti tupakoi raskausaikana, joille syntyi turvallinen kiintymiyssuhde vaikka äiti olikin joka viikonloppu jossain ja niin edelleen.



Ne ihmiset, jotka sanovat että " kyllä minustakin tuli ihan normaali, ei tästä mitään haittaa ole" eivät yksinkertaisesti vaan tiedä tai ymmärrä tutkimuksia.

Ei voi oikeuttaa jotain asiaa sillä, että minustakin kasvoi normaali, koska ihminen ei välttämättä tiedä, onko normaali vai ei. En yhtään epäile, etteikö meistä suurin osa ole normaalin rajoissa (mitä se on?).



Ap

Mutta ei kaikilla elämä mene päin peetä, vaikkei lapsuudessa ei ollakaan toimittu kuten yleensä.



Tai on tapauksia jossa on ollut täydellinen ja hyvä kasvatus ja lämpivät välit perheenjäseniin ja silti jollain napsahtaa ja hän on epänormaali.

mutta kuitenkaan en halua kenellekkään kertoa, miksi pelkäsin avioliittoa, ja ties mitä milloinkin... vaikka osasin arvata että se kaikki johtuu siitä, että olen lapsena elänyt vanhempien avioeron ja äidillä vaihtui miehet tiuhaan samoin isälläni vaihtui naiset tiuhaan... tiedän, että saan paniikki kohtauksen jos on huuto tappelu ja tiedän, että se johtuu siitä että äitini mies oli todella väkivaltainen ja sain pelätä kotonani monta kertaa... mutta en kuitenkaan uskalla näistä puhua aksvotusten, koska en tietenkään halua että äitini kokee " epäonnituneensa" hän on kuitenkin yrittänyt parhaansa... ehkä suojelen äitiäni turhaan?

Lapsen hoidossa oleminen voi auttaa myös perhettä arjen jaksamisessa. Lapsen hoitoon vienti ei saa olla hyvän tai huonon vanhemmuuden mitta, kyllä se vahemmuus muodostuu useista pienistä asioista, jotka muodostavat lapselle turvallisen ilmapiirin. Se, mikä on hyvä toiselle, ei ehkä sovi toiselle ja hyvä näin.



Minut vietiin aikanaan hoitoon kolmikuukautisena, kun äitiysloma loppui. Minusta on tullut tutkitusti ihan terve ja kaikinpuolin kunnollinen yhteiskunnan jäsen. Tuo henkinen terveyteni tutkitaan työni puolesta usein ja jos se olisi horjunut, olisi työnohjaajani sen jo havainnut :).



T. Tällä hetkellä lapsiaan kotona hoitava äiti

Siis jos ihmisestä kasvaa itsensä kanssa sujut oleva, kohtuullisen tasapainoinen ihminen, joka ei toiminnallaan vahingoita muita, voi kai sanoa hänen kasvaneen " ihan ihmiseksi" , vaikkei hän olisikaan keskivertokansalainen, jos sitä normaalilla tarkoitat.

Mä _en_ ottanut kantaa siihen, onko joku noista mainituista lapsen kasvattamiseen liittyvistä jutuista oikein vai väärin. Mä en myöskään väittänyt ketään teistä palstailevista henkilökohtaisesti hulluiksi tai viirahtaneiksi. Joten teidän on todellakin turha alkaa vakuuttelemaan henkilökohtaisia asioitanne mulle. ;)



Halusin vain herättää ihmiset miettimään niitä perusteita, joilla he tekevät lapsen kasvattamiseen liittyviä päätöksiä. " Tulihan minustakin normaali" _ei_ ole hyvä peruste, sillä aivan kamalillakin tavoilla voidaan kasvattaa suht normaaleja ihmisiä. Ja toisaalta vanhempien tekemät virheet voivat vaikuttaa lapseen dramaattisesti.



Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos joku perustelee päätöksiään mainitulla argumentilla, hän ei ole miettinyt asiaa tarpeeksi, vaan heittäytyy, ja heittää samalla lapsensa, tuulen vietäväksi ja toivoo parasta. Ainahan lapsen kasvattaminen on vähän arpapeliä, mutta jos pystyy perustelemaan päätöksensä perusteellisesti, ja tiedostaa myös omat lähtökohtansa, voi olla vähän paremmissa lähtökuopissa kuin se, joka vain toivoo parasta.

Muttamutta...mikä se sitten olisi se täydellisen normaali ihminen. Ja kuinka homogeeninen olisi ihmiskunta, jos kaikki kasvatettaisiin samojen normien mukaan? Kyllä erilaisuus on rikkautta, tässäkin asiassa. Tietenkään en hyväksy väkivaltaista kasvatusta tai lapsen heitteillejättöä tms, mutta kyllä elämään kuuluu myös niitä miinuspuolia. Täydellisen täydellistä kun ei voi olla kellään.

mietin vaan listan ongelmista luettuani että minkä niistä omaan tai lapseni onkohan sekin epänormaalia?=)

Minulle ei riitä että lapsistani tulee ¿ihan normaaleja¿ vaan toivon että heistä tulee tasapainoisia, itseensä uskovia, empaattisia, oikeudenmukaisia, itsenäisesti ajattelevia ja onnellisuuteen kykeneviä ihmisiä. Ihan varmasti lapsesta, joka on päiväkodissa 10 tuntia 1-vuotiaasta asti, katsoo telkkaa ja pelaa pleikkaria kaikki illat ja syö pelkkiä eineksiä ja juo coca-colaa, voi tulla periaatteessa ihan normaali. Pelkkä normaalius, siis se että pärjää jotenkin eikä aiheuta muille kohtuutonta kärsimystä, ei minusta vaan ole ihmiselle riittävä päämäärä. Mutta tämähän on sitten jo filosofinen kysymys luokkaa, mikä on elämän tarkoitus. Riittääkö ihmiselle, että on katto pään päällä, maksu-tv ja varaa etelän matkaan kerran vuodessa vai pitäiskö tavoitella syvällisempää sisältöä?

Tarkastelin asiaa siltä kannalta, että kuka määrittää sen, mikä on normaalia. Jos on tasapainoinen kotiäiti/työssä käyvä, erakko/sosiaalinen, kristitty/muslimi, konservatiivi/radikaali, tavis/punkkari jne. niin eikö ole " ihan ihmiseksi kasvanut" .



Tosin ap on myös ihan oikeassa siinä, että se, että minusta tuli kunnon ihminen, ei ole riittävä peruste lyödä hanskat tiskiin lapsen kanssa. Mutta itse yltiöstressaavana ihmisenä yritän tietoisesti vähän löysätä kypärännaruja. Olen nimittäin kaikessa aina yrittänyt tarjota parasta lapselle. Joskus on joissain asioissa vaan pakko tehdä kompromisseja, jos meinaa selvitä.



Sori, en taaskaan lukenut tarkempaan, joten voi olla ohilyöntejä tekstissä.



T: 14

kuten päivähoito / kotona olo jne. eivät 1/1 vahingoita tai ole vahingoittamatta. Sitä tarkoitin.



T: 14

kaikkein syvimmät ja vaikeimmat traumat edes näkyisi kenellekään ulkopuoliselle!



Kuinka moni täällä kokee traumatisoituneensa jostain lapsena? JA kuinka monen vanhemmat ovat tunnistaneet tämän trauman?



Ei siinä mitään ,en väitä ettäkö kaikesta negatiivisesta tulisi mitään traumoja, mutta jos tuleekin, niin ei niitä tavallinen tollo tunnista. Varsinkaan pienen lapsen kohdalla.



Ja vielä se, että onko lapsia sitten ylipäätään pakko altistaa kaikelle kurjalle vana sen takia, että siitä ei tule traumoja? HAlutaanko me aikuiset kokea epämiellyttäviä asioita, vai eikö niillä ole väliä, jos ei synny traumaa?

Olen täysin samaa mieltä.

mutta mun ongelmat ovat paljolti muualta kuin kotoa. Eli mulla on ollut onnellinen lapsuus ja vieläkin hyvä koti, mutta muu mailma onkin sitten antanut haasteita. Eli suurimmat ongelmat mulle on tullut rakkauden takia, enkä voi syyttää lapsuuttani tai vanhempiani siitä. Mulla on siis onnellisiakin suhteita ja tällä hetkellä hyvä suhde, mutta yksi paha suhde sai aika paljon aikaan :-(

Veit sanat suustani. Juuri noin minäkin ajattelen asiasta ja siitä, miten itse haluaisin, että lapseni olisi " normaali" .

Puhut asiaa ja olen itsekin usein samaa miettinyt tätä palstaa lukiessani. Liian moni tuntuu tekevän asioita lapselleen juuri tuon perusteella, kyseenalaistamatta lainkaan sitä mitä tekee. Mutta harva ihminen on ehkä itselleen niin rehellinen että tunnustaa tehneensä lastaan kohtaan vääryyttä...



Itse olen tullut miettineeksi tätä paljonkin viime vuosina. Minulla on kaksoset ja tunnustan, että olen kohdellut toista lasta huonommin ja ehkä hän on siitä jotain traumoja saanutkin jotka näkyvät nyt kun hän on 5-v. Hän sai tosiaankin paljon huonommat lähtökohdat, häntä ei imetetty, hän ei nukkunut perhepedissä (sai muutenkin vähän läheisyyttä päivisin), hänelle ei puhuttu tarpeeksi, hänestä ei ole välitetty tarpeeksi. No se nyt on mennyttä ja nyt yritämme korjata sitä. Mutta pelkään ettei lapsesta enää normaalia tule!



Hmm menikö vierestä? Mutta kolmannen lapseni kohdalla yritän todellakin miettiä päätöksiäni vähän laajemminkin. Esim. kiinteät aloitin varovasti enkä sillä perusteella " että itsestänikin kasvoi normaali kun sain kiinteitä aikaisin" . Koska en mielestäni edes aina kaikilla tavoin ole normaali. Minä olen ajoittain masentunut ja kärsin jonkinlaisesta persoonallisuuhäiriöstä.