" Minustakin kasvoi ihan normaali ihminen"
Tuon tyyppisiä lauseita käytetään täällä paljon oikeuttamaan vaikka mitä asioita, joita vanhemmat lapsille tekevät (mm. vauvana hoitoonvienti, pitkä kotona kasvatus, tupakointi raskaana, nippailu, karjuminen, tv:n katselu). Olen aina miettinyt, ettei ole kauhean luotettava lausunto tuollainen " minustakin kasvoi normaali" . Ihmisillä kun on taipumus ajatella, että he ovat se normi, ja kaikki siitä poikkeava on epänormaalia. Ja toisaalta, jos on epänormaali, sitä harvemmin itse huomaa.
Haluaisinpa tietää, kuinka moni täällä itseään normaaliksi väittävä ihminen on itseasiassa sairaalloisen mustasukkainen, läheisriippuvainen, neuroottinen, adhd-aikuinen, imbesilli, sosiopaatti, alistettu, tyranni, seksiongelmainen, syömishäiriöinen, äärimmäisen pinnallinen, masentunut, väkivaltainen persoona, pakkomielteinen, paniikkihäiriöinen... Mistä sitä tietää, mitkä noista ongelmista tai piirteistä johtuvat asioista, joita koki lapsena, jos ei edes ymmärrä olevansa tuollainen?
Kommentit (22)
Muakin moni pitää ihan normaalina aikuisena ihmisenä. Silti olen mustasukkainen, mun on vaikea luottaa ihmisiin, en uskalla olla yksin, mulla on paniikkihäiriö ja niin edelleen...
Minut vietiin hoitoon 10 kk ikäisenä. Ja tiedättekös, lapsuusvuosiltani mulla on muistoja tosi paljon hoitopaikalta, mutta kotoa ei yhtään! :O Mä aloin ajatella tätä asiaa vasta 2 v sitten kun mun esikoinen syntyi, ja tajusin, ettei mulla ole ajasta ennen kouluikää mitään kotimuistoja, vaan kaikki muistot liittyy kivaan perhepäivähoitajaan, hoitokavereihin ja hoitopaikkaan...
Vanhemmat on kertoneet, että mun kans on käyty Ähtärissä, kotieläinpuistoissa ja vaikka missä, mut mitään muistoja ei niistäkään ole...
Olen joskus ajatellut esim. tukistamiskeskusteluja lukiessani ihan samaa. Siellä tukistavat äidit sanovat että " on minustakin tullut ihan normaali, vaikka minua on tukistettu" . Itse sanoisin siihen, ettei minusta ole normaalia, että vanhempi haluaa käyttää lastansa kohtaan väkivaltaa.