Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?

Siis hirveän vaikea vastata siihen mikä se ero on. Mutta ihan nuoresta asti olen kokenut olevani erilainen kuin keskivertoihmiset. Ihmisten keskimääräiset puheenaiheet eivät juuri sytytä minua. En jaksa läpättää turhanpäiväisyyksistä. Turha varmaan mainita, että shoppailu, keskustelut lasten toppapukujen merkeistä tai farmariauton välttämättömyydestä lapsiperheille menevät minulta täysin ohi. Ei vain kiinnosta.



Minulla lienee aina ollut keskivertoa vakavampi/ pohdiskelevampi/ kriittisempi tapa suhtautua ihmisenä olemiseen, elämään ja maailmaan sekä vallitsevaan järjestelmään yleensä. Yhteiskuntatieteiden opiskelu antoi ajatteluun lisää eväitä ja nimiä, mutta se perustavanlaatuinen pohdiskeleva pohjavire on aina ollut olemassa.



Tämän maailmassa olemisen tavan varaan ovat sitten rakentuneet keskeisimmät perusarvoni. Vaikken tuomitsekaan ihmisiä helposti ja hyväksyn monenlaiset ihmiset ja ajattelutavat, on tiettyjä asioita, joita en voi läheisissä ihmissuhteissa ohittaa. Halusit ilmeisesti esimerkkejä. No, petyn uudessa ihmisessä esimerkiksi, jos havaitsen välinpitämättömyyttä ekologisia ja eettisiä teemoja kohtaan. Suruton (lue: kritiikitön / egoistinen / omaan napaan tuijottava) porskuttamaton elämänasenteena on minulle vieras.



Ap, kerro sinä puolestasi, millaisissa asioissa olet joutunut törmäyskurssille täällä av-palstalla. Itse ihmettelen, miksi täällä silloin tällöin roikun, mutta aina joskus löytyy mielenkiintoinen aihe, esimerkiksi tämä sinun esille ottamasi.



Niin, kyllä minulla läheisiä ihmissuhteita on perheen ulkopuolellakin, mutta sana " ystävä" merkitsee minulle niin paljon, etten helposti kutsu ihmistä ystäväkseni. Luulenpa, että se, mitä monet kutsuvat ystävyydeksi, olisi minulle kaveruutta.



Äh, en saa sanottua mitä haluaisin ja tämäkin vastaus lässähti. Mutta antaa nyt mennä vaan.

kanssa. Ystävät ovat teille rasite ja me olemme heidän korvike. Itsekkäitä olette.

Minulla on onni omata 2 hyvää ystävää jotka ovat " lähellä" kun sellaista tarvitsen.

Emme näe joka viikko tai edes kuukausi, emme välttämättä edes soittele jos ei ole mitään asiaa ja asumme kuitenkinmelko lähellä toisiamme. en koe tarvetta siihen että näkisimme useammin, tulen vain kärttyiseksi kun on joku kokoajan lähellä ja on noita omia juttuja.



Näemme harvoin ja juttelemme jos huvittaa tai sitten olemme vain hiljaa. Inhoan " naisten juttuja" ja kun yksin (yleensä) kuljen puistossa meinaa hermo mennä kun väkisinkin kuulee kaakatusta kaikkialta ja juttujen taso on ala-arvoista niinkuin täälläkin monesti.



Aina on ollut yksinäisiä erakkoja jotka viihtyvät sellaisina.

Moni meistä epäsosiaalisista kun karsastaa muita ihmisiä siksi, että on saanut kohdata liian paljon muiden ihmisten itsekkyyttä. Ei kukaan jaksa aina olla antavana osapuolena.

Vierailija:

Siis hirveän vaikea vastata siihen mikä se ero on. Mutta ihan nuoresta asti olen kokenut olevani erilainen kuin keskivertoihmiset. Ihmisten keskimääräiset puheenaiheet eivät juuri sytytä minua. En jaksa läpättää turhanpäiväisyyksistä. Turha varmaan mainita, että shoppailu, keskustelut lasten toppapukujen merkeistä tai farmariauton välttämättömyydestä lapsiperheille menevät minulta täysin ohi. Ei vain kiinnosta.

Minulla lienee aina ollut keskivertoa vakavampi/ pohdiskelevampi/ kriittisempi tapa suhtautua ihmisenä olemiseen, elämään ja maailmaan sekä vallitsevaan järjestelmään yleensä. Yhteiskuntatieteiden opiskelu antoi ajatteluun lisää eväitä ja nimiä, mutta se perustavanlaatuinen pohdiskeleva pohjavire on aina ollut olemassa.

Tämän maailmassa olemisen tavan varaan ovat sitten rakentuneet keskeisimmät perusarvoni. Vaikken tuomitsekaan ihmisiä helposti ja hyväksyn monenlaiset ihmiset ja ajattelutavat, on tiettyjä asioita, joita en voi läheisissä ihmissuhteissa ohittaa. Halusit ilmeisesti esimerkkejä. No, petyn uudessa ihmisessä esimerkiksi, jos havaitsen välinpitämättömyyttä ekologisia ja eettisiä teemoja kohtaan. Suruton (lue: kritiikitön / egoistinen / omaan napaan tuijottava) porskuttamaton elämänasenteena on minulle vieras.

Ap, kerro sinä puolestasi, millaisissa asioissa olet joutunut törmäyskurssille täällä av-palstalla. Itse ihmettelen, miksi täällä silloin tällöin roikun, mutta aina joskus löytyy mielenkiintoinen aihe, esimerkiksi tämä sinun esille ottamasi.

Niin, kyllä minulla läheisiä ihmissuhteita on perheen ulkopuolellakin, mutta sana " ystävä" merkitsee minulle niin paljon, etten helposti kutsu ihmistä ystäväkseni. Luulenpa, että se, mitä monet kutsuvat ystävyydeksi, olisi minulle kaveruutta.

Äh, en saa sanottua mitä haluaisin ja tämäkin vastaus lässähti. Mutta antaa nyt mennä vaan.

Vaikutat fiksulta ihmiseltä. Uskotko, että olet ihan vaan luonteeltasi vakavampi pohdiskelija, vai onko se elämänkoulun oppeja vai kenties kasvatuksen tulosta? Minkälainen lapsuus ja nuoruus sinulla oli? Olitko kouluaikoina silmätikku? Minua pidettiin ylä-asteella kummallisena. En mennyt muodin oikkujen ja koulun suosituimpien talutusnuorassa. Olin kiinnostunut jo silloin " vääristä" asioista, enkä ollut suuna päänä joka paikassa.

Ajatuksissasi oli paljon tuttua tavaraa minullekin. Minäkin taidan olla keksivertoa vakavampi pohdiskelija. En jaksa " tyhjän naurajia" ollenkaan, ja aivan lopen kyllästynyt olen negatiivisuutta ympärilleen kylväviin naisiin. En jaksaisi yhtään enää kuunnella muiden selän takana haukkumista! Myös nuo mainitsemasti toppahaalarien erot, farmariauton tärkeys lapsiperheessä jne. eivät jaksa minuakaan kiinnostaa.

Minulla on aivan samoja kokemuksia myös ystävyyden merkityksestä. Muutama vuosi sitten minulla oli kaveriviritelmä, toinen pienen vauvan äiti, jonka kanssa tapasimme muutamia kertoja. Kun muutimme paikkakunnalta pois, hän kapsahti kaulaani ja itki! Ja minä ajattelin häntä lähinnä hyvänpäiväntuttuna. Mielestäni emme tunteneet toisiamme ollenkaan, vain löyhän pintaraapaisun verran. Olin äimistynyt hänen reaktiostaan.

Minäkin ihmettelen usein, miksi ihmeessä käyn tällä palstalla. Joka kerta huomaan surukseni samoja asioita täällä, mitä inhoan ihmisissä tuolla oikeassa elämässäkin. Panettelua, tuomitsemista ilman kunnollisia perusteita, suoranaista ilkeyttä ja äärimmäistä lapsellisuutta. Empatiakyky puuttuu monelta.

Mutta olen ollut mukana muutamissa keskustelun helmissä täällä, niiden vuoksi jaksan käydä. On uskomattoman hienoa keskustella aivan erilaisten ihmisten (ammatti- ja perhetaustoiltaan ehkäpä) kanssa, joihin ei muuten kovin helposti tutustuisi. Ja vielä huomata jotakin samankaltaisuuksia tai oppia itse uusia näkökulmia ajatteluunsa.

Juuri tällaiset keskustelut ja sinun kirjoituksesi saa hereille mielenkiinnon, millainenkohan sinä tai joku muu tässä keskustelussa olisi irl? Olisi mahtavaa lennähtää kärpäseksi kattoosi ;D

Ai niin, millaisissa asioissa olen tällä av-palstalla joutunut törmäyskurssille? Noh. Rakkain harrastukseni on kaikenlainen amatöörimainen asioiden pohdiskelu eri kanteilta. Uskaltaisin väittää, että olen erittäin hyvä asettumaan toisen ihmisen asemaan ja kuvittelemaan itseni hyvin erilaisiin tilanteisiin. Useissa keskusteluissa täällä kerron omat ajatukseni rehellisesti ja kysyn/pohdin jotakin asiaa sellaiselta kannalta, joka ei yleisesti ole se " oikea vastaus" .

Kyseenalaistan omatkin ajatukseni usein asettamalla itselleni vastakysymyksiä ja miettimällä asiaa ihan eri vinkkelistä. Ihan vaan huvikseni.

Että millaisissa asioissa olen joutunut törmäyskurssille täällä? No esimerkiksi tämä: minä uskon, että kuka tahansa meistä pystyy tappamaan ihmisen, jos tilanne ja edeltävät tapahtumat ovat sopivat. Tämä on useimmille tulenarka asia, myöntää, että itsessä olisi mitään pahaa. Eihän tuollainen väite kuitenkaan tarkoita, että suunnittelisin tappoa, tai että jotenkin haluaisin sen tapahtuvan. Ihmisenä olemisen pohdiskelua vaan.

Ylipäätään ihmisten jumiutuneet ja liian tiukat ajattelumallit, itsekkyys, p***antärkeys ja etenkin pahansuopuus ovat ne piirteet joita inhoan.

ap

Minustakin ystävyyssuhteet vievät yleensä enemmän energiaa kuin antavat ja olen pienestä pitäen viihtynyt itsekseni tuntematta itseäni yksinäiseksi. Tunnistan itsessäni myös pohdiskelijaluonteen, inhon negatiivisuutta ja selän takana juoruilua kohtaan sekä kiinnostuksen tämmöisiin nettikeskusteluihin.



Mieheni on ihan eri maata kuin minä, mutta ei se toistaiseksi ole aiheuttanut suuria ongelmia. Annan hänen tulla ja mennä, en ole omistajaluonne tai mustasukkainen - kyllä minullekin jää riittävästi aikaa.

Meillä ei ystäviä kun sukulaiset jotka käyvät joka vuosi. Mutta itsekkin en edes niitä ystäviä tarvitse.. Kiva että tälläsiäkin löytyy koska luulin olen ainoa :)

Hyvä me! Kummalliset kulkijat Ry





ap

Vierailija:

kanssa. Ystävät ovat teille rasite ja me olemme heidän korvike. Itsekkäitä olette.

ai mä olen itsekäs kun kiellän muulta maailmalta säkenöivän seurani? XD

No juuri tuo välähti mielessä kun kyseisen vuodatuksen luin...he hee.





ap

On mahdotonta tässä selittää sitä, mistä otaksun perusluonteeni johtuvan. Joka tapauksessa näen, että se, millaisia olemme, rakentuu eri syitten perusteella, perimän, ympäristön jne. Mutta siis mitään erityistä kotikasvatusta tällaiseksi pohdiskelevaksi erakoksi en ole saanut. Minulla on ollut luonteessani aina sellainen perusrehellisyys, etten ole ihmissuhteissani teeskennellyt enkä suostunut ketään mielistelemään ja siksi olen kouluaikoina välillä ollut silmätikkukin. Yläasteella olin jo oman tieni kulkija ja opin jo nauttimaan erottumisesta - silloin oli tärkeää erottua myös ulkonäöllisesti.



Minäkin olen joutunut täällä törmäyskurssille useaan otteeseen. Ärsyynnyn esimerkiksi siitä, miten vähän erilaisuutta ja erilaista ajattelua hyväksytään eri yhteisöissä. Tuollaisissa keskusteluissa olen puolustanut pienempää ja saanut milloin minkäkin akkalauman kimppuuni.



T: 16

Vierailija:

Mun miestä ei kiinnosta shoppailla, teen sen ystävieni kanssa.

Käydään samalla kahvilla ja rupatellaan vaikka niistä meikeistä ja menkoista, ihan mistä vaan. Miestä ei nämäkään asiat pahemmin kiinnosta. Se on vähän kuutamolla jos mä rupean selostamaan uusimmasta kesätuoksusta joka on Escadalta tullut, ja jonka mä haluaisin. Ei muakaan kiinnosta miehen moottoreihin liittyvät jutut ja onneksi jutteleekin sitten niistä kavereidensa kanssa. Saa sitten juttukummanin jota oikeesti kiinnostaa ja joka oikeesti kuuntelee.

Nää tälläiset on niitä miesten/naisten juttuja. Näin meillä.

Olenkohan epätyypillinen, epänaisellinen nainen kun en tunnista itseäni tuosta viestistä ollenkaan? Inhoan shoppailua! Menen vaatekauppoihin vain kun on aivan pakko (en ole edes ylipainoinen, sekään ei ole syy), enkä taatusti halua ketään mukaani jos joudun vaatteita hankkimaan.

Hajuvedet, meikit, menkat ja vaatteet eivät kiinnosta puheenaiheeksi asti. En keksi yhtäkään aisaa, mistä minä haluaisin puhua ja mieheni ei aihetta ymmärtäisi. Hmm....tämähän pistää jo miettimään, kuka meistä onkaan erilainen? Minä vai esim. nro 48? Minkälainen on tyypillinen nainen?

Myös sen olen huomannut, että miehet sopivat paljon paremmin minun ystävikseni kuin naiset. En kestä sitä " pelien pelaamista" ja takertumista, juoruilua ja pahansuopuutta, mitä monet naiset harrastavat. Miehet ovat mutkattomampia ja rehellisempiä.

ap

poikkean ehkä monista tähän ketjuun vastanneista siinä, että minulla on ollut hyviäkin ystäviä lapsena ja nuorena. mutta aika kuljetti meitä eri suuntiin ja vähän päälle kaksikymppisenä huomasin, ettei meillä ollut loppujen lopuksi yhtään mitään yhteistä enää, paitsi vanhat muistot. enkä niiden muistojen takia enää jaksanut ylläpitää jotain ystävyyskulisseja, kun tapaamiset eivät enää antaneet mitään muuta kuin pahaa mieltä ja vaivaa. niinpä annoin välien hiipua hiljalleen, en enää mennyt tapaamisiin enkä kutsunut heitä meille jne. ja aika pian viesti menikin perille ja yhteydenpito loppui.



monet vuodet elin ihan kokonaan ilman ystäviä enkä kärsinyt siitä ollenkaan. selitykseksi täytyy kyllä sanoa että minulla on hyvin lämpimät välit sekä kahteen omaan siskooni että miehen siskoon ja pidän heitä ehkä enemmän ystävinäni kuin sukulaisinani. miehen kanssa tullaan myös hyvin juttuun ja viihdytään kahden, mies on ihan samanlainen eikä hänkään kaipaa ystäviä.



nykyisin minulla on muutama tuttava joihin olen tutustunut lasten myötä. heidän kanssaan on ihan kiva rupatella niitä toppahaalarijuttuja hiekkalaatikolla tai käydä välillä sauvakävelyllä. mutta mihinkään vaativampaan ystävyyteen en halua ryhtyä, en millään viitsisi tuhlata muutenkin vähäistä vapaa-aikaa heidän kanssaan vaan haluan viettää sen perheeni ja sukulaisteni kanssa.



työssäni olen koko ajan tekemisissä ihmisten kanssa joten ehkä siksikin haluan rauhoittaa vapaa-aikaani sosiaalisilta kontakteilta. kukaan ei jaksa seurustella 24/7 vaan välillä pitää saada olla ihan rauhassa.

Miksi ihmeessä? Ammattiapua tarvitsemme silloin, kun jokin asia elämässämme tuottaa kestämätöntä pahaa oloa itsellemme tai muille. Jos olemme onnellisia sellaisina kuin olemme, emmekä olemisellamme tuota vahinkoa muille, niin miksi ihmeessä tarvitsisimme apua?

Minä olen myös " päällisin puolin" erittäinkin sosiaalinen ihminen, minun on helppo jutella uusien ihmisten kanssa. Olen silti " epäsosiaalinen" siinä mielessä että minun on vaike syventää näitä ihmissuhteita, en tunne siihen mielenkiintoa.

Minulla on muutama todella läheinen ja vanha ystävyyssuhde joita arvostan todella kovasti, ja elämäni olisi todella tyhjää ilman näitä ihmisiä.

Surullista että ap ei ole koskaan löytänyt tällaista ystävää.

Ihmiset on niin pinnallisia ja sitten tulee niitä naisten juttuja (lapset vaan hoitoon että pääsee tekemään itsekseen sitä ja tätä) ja se shoppailun ihanuus.. Mä käyn perheen kanssa kaupoissa, koska en itsekään siellä viihdy kuin tehden ne pakolliset ostokset.

t. 31

Mutta kun meidän erakoiden elämä ei olekaan tyhjää ilman ystäviä. Ei kannata olla surullinen meidän takiamme, koska olemme itse onnellisia. Melkein kaikki ovat täällä sanoneet, etteivät ystäviä kaipaa. Onko se niin vaikea uskoa?

Monet tässä ketjussa sanovat olevansa epäsosiaalisia, vaikka sitten kertovat olevansa empaattisia ja auttavaisia. Se, ettei ole seurallinen, ei tarkoita, ettei ole sosiaalisesti taitava. Monet erakkoluonteet ovat hyvin myötäeläviä ja ymmärtäväisiä. Tiedän myös monta hyvin seurallista ja pinnallisesti katsottuna sosiaalisesti rohkeaa ihmistä, jotka eivät lainkaan kuuntele, puhuvat vain. Onko se muka sosiaalista lahjakkuutta?

Olen kokenut elämässäni surullisia asioita ja niiden myötä olen miettinyt, kuka ja mitä todella olen. Nyt huomaan, että suurin osa sosiaalisesta kanssakäymisestäni on ollut teeskentelyä. Olen yrittänyt olla kiinnostunut ruokapöytäkeskustelun aiheista ja sopeutua joukkoon. Rankkojen kokemusten myötä en ole jaksanut tehdä mitään mikä ei tunnu hyvältä ja huomaan haluavani olla vain rauhassa. Suurin osa keskustelun aiheista ei vaan kiinnosta. Nyt roikun rajalla, vetäydynkö omiin oloihini vai yritänkö roikkua keskusteluissa mukana. Olen myöskin kokenut olevani erilainen ja ystävyyssuhteissani olen pettynyt monen monta kertaa. Taas tänään ja tällä kertaa osui tosi arkaan kohtaan. Ajatus siitä, että löytyisi joku joka ymmärtää minua vikoineni kaikkineni on houkutteleva, mutta en usko, että sitä tapahtuu koskaan.