Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?

Elämäni olisi huomattavasti köyhempää ilman naisystäviäni. Vaikka meillä on yhä paljon juteltavaa mieheni kanssa, häntä eivät kiinnosta kaikki asiat, jotkä itseäni kiinnostavat. Tykkään esim. keskustella kirjoista, mutta mies lukee vain noin viisi kaunokirjaa vuodessa.



En juurikaan juttele ystävieni kanssa meikeistä tai vaatteista, mitä puhumista niissä nyt edes on? Mutta on asioita, kuten raskaana oleminen, suhde omaan äitiin tai omaan äitiyteen, oman ajan tarve tai jotkut kasvatusjutut, joita toinen nainen ymmärtää paremmin kuin mieheni. Minulla on parhaimpien ystävieni kanssa pidempi yhteinen historia kuin mieheni kanssa, joten senkin vuoksi ystävieni on helpompi ymmärtää joitain asioita kuin mieheni. Olemme ristiin rastiin toistemme lasten kummeja, joten tavallaan meistä on tullut jo sukulaisia.



Oman lukunsa muodostavat kollegaystävät, joiden kanssa juttelen työhön liittyivistä asioista. Näitäkään en voi samalla tavalla jakaa mieheni kanssa, mutta teen sellaista (yksinäistä, luovaa) työtä, että ajatusten vaihto on välttämätöntä.



En tuomitse ketään ystävyyttä kaihtavaa, mutta ystävät ovat tärkeitä mielestäni jo senkin vuoksi, että silloin eivät kaikki ihmissuhteisiin liittyvät tarpeet ja toiveet kohdistu omaan parisuhteeseen. Puoliso ei voi kuitenkaan tyydyttää kaikki tarpeitamme emmekä me hänen. Tarvitaan myös muita ihmisiä, niin sukulaisia, lapsia, työkavereita, opiskelukavereita ja ystäviä, jotta elämä olisi mahdollisimman täyttä ja monipuolista. Toisaalta uskon ja tiedän, että ihmisellä voi olla valtavan rikas sisäinen elämä ilman vilkasta sosiaalista elämääkin, joten ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa elää ihmisuhteissaan.