Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?

Jäin tuijottamaan viestisi viimeistä lausetta. Totta, se on surullista. Tuntuu yksinäiseltä. Miten on mahdollista, että ihmisiä kuhisee ympärillä, mutta oikeita, sopivia ystäviä ei löydä? Eikä kaikkien niiden ympärillä pyörivien ihmisten seurasta nauti, vaan pikemminkin inhoaa?



Jouluruuhkissa kaupungilla tämä ihmisten inhoni (siksi kai sitä voisi kutsua myös) kärjistyy. Pysähdyn tungoksesta yksikseni johonkin kahville. Hörpin kahvia ja katselen ohi seilaavaa ihmismerta. Joku tuuppii toista kasseilla, toinen kiilaa hissijonossa ohi, että ehtii ylös ennen muita jo tovin jonottaneita. Keski-ikäinen mies luo paheksuvan katseen nuoreen mieheen, kuin ajatellen " tuo jolppi kyllä kohta varastaa jotakin" . Yksinäinen mummo kulkee selkä kumarassa hiljaa taapertaen eteenpäin, ihmismassat ohittavat hänet röyhkeästi liian läheltä, loska roiskuu ja vanhus melkein kaatuu. Kun vihdoin saan kylmät kahvin rippeet kurkusta alas ja kerättyä itseni noustakseni ylös, olen aivan turta. Inhoan ihmisiä, näen heissä liikaa pahaa. Toki heissä on hyvääkin, mutta pahaa on niin paljon enemmän. Masentaa.



Olen kuitenkin luvannut itselleni, että en ala katsella muita nenän vartta pitkin, en ala sijoittaa itseäöni mielikuvissani heistä liian kauas. En halua huomata 10 vuoden päästä, että olisin voinut tavata kaltaiseni, mutta en kyynisyyteni vuoksi antanut siihen mahdollisuutta.



Vaikka se toisaalta on surullista, että en ole koskaan kokenut todellista ystävyyttä (kuin mieheni kanssa), en osaa siitä loputoman surullinen olla. Eihän sellaista juuri osaa kaivata, mitä ei ole kokenut. Uskon, että eläisin tälläkin tavalla aivan onnellisena lopun elämääni. Onhan minulla se onni, että olen löytänyt samanlaisen kummallisen miehen kuitenkin :)





ap

Hyvä 75, kun otit tämän asian esille. Minä olen monessa ketjussa sanonut, ettei seurallisuus ole sama asia kuin sosiaalisuus, eikä siis yksinäisen ja syrjään vetäytyvän ihmisen tarvitse olla epäsosiaalinen. Itsekin olen kertonut täällä olevani erakkoluonne, mutta empatiakykyä minulla on ja sitä olen yrittänyt lapsillenikin opettaa. Osa heistä on luonteeltaan samanlaisia kuin minä, mutta epäsosiaaliseksi ei voi yhtäkään heistä sanoa.

Kiitos ap hyvästä aiheesta.



Niin, ja totta kai monet asiat, kuten yksinäisyys, ovat surullisia, kun niitä tarkastelee yhdeltä kantilta. Mutta toisaalta, suru on tunne ja tunteet ennen kaikkea ovat esimerkiksi luovuuden lähde. Ja vaikka välillä olen surullinen, en koskaan vaihtaisi tätä suloisen surun ja raikkaan ilon vaihtelua tasaiseen, helppoon elämään.



Terv. 16

Mielenkiinnosta kyselen :)



ap

Ei ole oikein koskaan ollutkaan, jotain satunnaisia kavereita joskus on ollut, ettei nyt koulussa yms. ole ihan yksin tarvinnut olla. Vapaa-ajat olen aina päänsääntöisesti viettänyt yksin. Nautin yksinolosta, mutta lasten takia olen yrittänyt hakeutua ihmisten seuraan.

Oli aika rasittava tyyppi. Tyly ja aina neuvomassa muita.

hakemaan ystäviä, ihmiset vaikuttavat sen verran yksinkertaisilta, ettei niitä juttuja jaksa kuunnella.

Mielummin ollaan vain perheen kesken ja matkustetaan sukulaisiin lomilla...

Olisihan se toisaalta mukava, että olisi ystäviä, mutta tunnen olevani liian erilainen toisten ihmisten kanssa. En osaa nauttia heidän seurastaan. Ihmisten tapaaminen vie energiaa eikä anna sitä.





5, hmm....en osaa itseäni mieltää tylyksi tai kaikkitietäväksi. Kuvittelisin, että olen aika reilu ja empaattinen.





ap

Mulla kyllä on ystäviä, ainakin toistaiseksi. Mutta senverran epäsosiaalinen tyyppi oon, että parhaiten viihdyn itsekseni ja olen tyytyväinen kun ei " tarvitse" tavata ketään vaan voi viettää aikaa ihan itsekseni. Eli asetan nykyään yksinolon kavereiden tapaamisen edelle.

Kun jäätte vanhana leskeksi, olette varmaan niitä, jotka masentuu ja tekee itsarin.

On se toisille niin käsittämätöntä ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia.

Toisaalta joskus olisi kiva olla ystäviä joita kutsua esim. mökille. Mutta kun on niin paljon helpompaa olla yksin.

Onko teillä lapsia, ja jos on, eivätkö he kaipaisi joskus kyläilyä jossain toisessa lapsiperheessä? Kai heillä nyt edes on kavereita?



Entä kauanko olette olleet miehenne kanssa yksissä? Onko teillä koskaan ollut kriisiaikoja, jolloin olette miettineet eroa? Ja jos ero joskus tulisi, mitä sitten tekisitte? Kenen kanssa olisitte?

Entä mitä teit/kenen kanssa vietit aikaasi ennen kuin tapasit miehesi, ja missä tapasit hänet jos et kerran koskaan oikein käy missään?



Entä teettekö sitten koskaan mitään edes yksiksenne, esim. jotain harrastusta vai oletteko aina yhdessä vapaa-ajalla?



- En tiedä pidänkö teitä " outoina" , mutta tuo elämäntyyli olisi minulle ja miehelleni täysin sietämätön. (Vaikka meistä onkin aivan ihanaa viettää aikaa keskenämme ja olemme edelleen vuosien jälkeen umpirakastuneita). Meille molemmille on tärkeää tietty vapaus, olla välillä myös poissa toisen luota, keskustella asioista muidenkin, eri perspektiivejä omaavien ihmisten (siis ystävien) kanssa, kokea myös muita ihmisiä rakkaiksi ja tärkeiksi arjessa, harrastaa ja touhuta myös jotain omia juttuja, joihin toinen ei kuulu. Lisäksi identiteetin kannalta näemme tärkeänä kokemuksen tietystä itsenäisyydestä, että on oma elämä ja oma kokemusmaailma ilman toista osapuoltakin ja että parisuhde (niin tiivis ja tärkeä kuin se onkin) on vain jotain joka rikastuttaa elämää, jossa kyllä pärjäisi ja voisi olla onnellinen ilmankin sitä toistakin. Sen toisen kanssa vaan on vielä paljon onnellisempi.



Haluaisin aidosti ymmärtää paremmin teidän tapaanne; siksi noin monta kysymystä...

Vierailija:

Olisihan se toisaalta mukava, että olisi ystäviä, mutta tunnen olevani liian erilainen toisten ihmisten kanssa. En osaa nauttia heidän seurastaan. Ihmisten tapaaminen vie energiaa eikä anna sitä.

5, hmm....en osaa itseäni mieltää tylyksi tai kaikkitietäväksi. Kuvittelisin, että olen aika reilu ja empaattinen.

ap

Yksinolo lataa mun akut, kun taas ihmisten tapaamisella on ihan päinvastainen vaikutus.

Tulen varmasti vanhana suremaan kumppanini menetystä ja olen onnellinen, jos saan hänen kanssaan elää mahdollisimman vanhaksi. En tiedä, miten sitä surua helpottaisi se, että olisin käyttänyt suuren osan elämästäni puhumalla tyhjänpäiväisyyksiä itselleni merkityksettömien ihmisten kanssa vain siksi, etten osaisi tai uskaltaisi olla yksin. Käytän (tällä hetkellä lasten vuoksi vähäisen) oman aikani mieluummin luoviin harrastuksiini ja luulenpa, että myös vanhana vietän paljon aikaa harrastusteni parissa.



Ja kuten olen aikaisemminkin sanonut, minulla on kyllä tuttavia, niitä, joita te ehkä kutsuisitte ystäviksenne. Minä en kuitenkaan koe heidän kanssaan minkäänlaista sielujen sympatiaa, mutta jos minulla joskus on vaikeuksia sietää yksinoloa tai jos lapset kaipaavat kotiin leikkikaveria (joita heillä siis päiväkodissa on riittävästi), voin kyllä kutsua kylään jonkun. Olen vain huomannut, että tuollainen pintapuolinen jutustelu vie enemmän kuin tuo, ottaa enemmän kuin antaa. Se tuntuu ajan tuhlaukselta. Olen pahoillani, jos se täällä joitakuita niin kovasti loukkaa, että pitää heitellä jo räävittömyyksiä (kuten tuo itsarikommentti). Itse ajattelen, ettei kaikkien ei vain tarvitse pitää kaikista, puolin ja toisin.



T: 16

Vierailija:

Tulen varmasti vanhana suremaan kumppanini menetystä ja olen onnellinen, jos saan hänen kanssaan elää mahdollisimman vanhaksi. En tiedä, miten sitä surua helpottaisi se, että olisin käyttänyt suuren osan elämästäni puhumalla tyhjänpäiväisyyksiä itselleni merkityksettömien ihmisten kanssa vain siksi, etten osaisi tai uskaltaisi olla yksin. Käytän (tällä hetkellä lasten vuoksi vähäisen) oman aikani mieluummin luoviin harrastuksiini ja luulenpa, että myös vanhana vietän paljon aikaa harrastusteni parissa.

Ja kuten olen aikaisemminkin sanonut, minulla on kyllä tuttavia, niitä, joita te ehkä kutsuisitte ystäviksenne. Minä en kuitenkaan koe heidän kanssaan minkäänlaista sielujen sympatiaa, mutta jos minulla joskus on vaikeuksia sietää yksinoloa tai jos lapset kaipaavat kotiin leikkikaveria (joita heillä siis päiväkodissa on riittävästi), voin kyllä kutsua kylään jonkun. Olen vain huomannut, että tuollainen pintapuolinen jutustelu vie enemmän kuin tuo, ottaa enemmän kuin antaa. Se tuntuu ajan tuhlaukselta. Olen pahoillani, jos se täällä joitakuita niin kovasti loukkaa, että pitää heitellä jo räävittömyyksiä (kuten tuo itsarikommentti). Itse ajattelen, ettei kaikkien ei vain tarvitse pitää kaikista, puolin ja toisin.

T: 16

Lukuunottamatta tuota viimeistä kommenttia. Minä pidän ihmisistä, melkein kaikista. En vain halua viettää heidän kanssaan aikaa.

Pidän hyvin monista ihmisistä. Toki pidän kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä. En halua olla sellaisten ihmisten kanssa, joita sitten arvostelisin takanapäin. Olen sillä tavalla perusrehellinen, että minulle on täysin vieras ajatus olla edessäpäin ystävällinen ja haukkua takanapäin. Tässä asiassa siis " äänestän jaloillani" . Karkaan ihmiseltä, jonka seuraa en siedä.



Ja asian toinen puoli on tietysti se, että myöskään minua ei haittaa, jos joku ei pidä minusta.

Mutta varmaan av:lla roikkuminen sieltä lievimmästä päästä...



Kyselin aiemmin noista " tyttöjen jutuista" ja sainkin vastauksia. En vain tunnista itseäni niistä. En jaksa jauhaa kovinkaan paljon niitä " tyttöjen juttuja" . Saan siitä ihan yllin kyllin tarpeeksi opiskelupaikassani.

Olen kuitenkin ihan " naisellinen nainen" . Meikkaan, käyn kampaajalla, shoppailenkin jne. Nämä teen mieluiten yksin. Omaan tahtiin, omassa rauhassa.



Ja ei minun puolestani kannata tosiaan surra! Olen onnellinen näin :)



30

Vierailija:

Monet tässä ketjussa sanovat olevansa epäsosiaalisia, vaikka sitten kertovat olevansa empaattisia ja auttavaisia. Se, ettei ole seurallinen, ei tarkoita, ettei ole sosiaalisesti taitava. Monet erakkoluonteet ovat hyvin myötäeläviä ja ymmärtäväisiä. Tiedän myös monta hyvin seurallista ja pinnallisesti katsottuna sosiaalisesti rohkeaa ihmistä, jotka eivät lainkaan kuuntele, puhuvat vain. Onko se muka sosiaalista lahjakkuutta?

En muista viestini numeroa, mutta kirjoitin aiemmin, että ehkä rasitun ihmisten seurasta juuri siksi, että olen niin herkkä ja lämmin ihminen. Olen ehkä liiankin empaattinen, aistin ihmisten fiilikset helposti ja annan niiden tarttua itseeni, ja otan muiden murheet kantaakseni. Joskus nuoruudessani minulla oli masennusta sairastava ystävä, ja olin vähällä sairastua itsekin, kun tunsin niin lujasti, että velvollisuuteni oli tukea ja piristää tuota ystävää. Nykyään ajattelenkin, että ihmissuhteet sopivat parhaiten niille, jotka osaavat sopivassa suhteessa sekä välittää muista, että " suojata" itseään.

Mitä muuten tulee tuohon, että me erakot masennumme kun jäämme leskeksi, niin minä ainakaan en ole riippuvainen miehestäni. Olin asennoitunut elämään koko elämäni sinkkuna, ja on sattumankauppaa, että mieheni tuli elämääni. Vaikka nyt viihdynkin hänen kanssaan ja meillä menee ihan hyvin, pidän täysin mahdollisena, että joskus lasten ollessa isompia jatkamme miehen kanssa elämiämme eri tahoilla. Jotenkin vain edelleen tunnen itseni yksinäiseksi sudeksi, ja koen, että haluan vielä joskus elää täysin itsenäistä elämää. Saa sitten nähdä, miten käy. Juuri nyt keskityn kyllä perhe-elämään.

Itsekin uskottelin itselleni aikoinaan, että pärjään mainiosti ilman kavereita ja ystäviä, mutta nyt kun niitä on, en luopuisi mistään hinnasta! Ystävät ovat elämän suola!!