Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?

ystävät ovat erittäin tärkeintä, luonteeltani olne ekstrovertti. En osaisi olla ilam ystäviäni, mutta mnulla on myös näitä tuttavia, jotka usein koen rasitteeksi monien kuvailemalla tavalla. Minula ei ole silti tarvetta haukkua niitä jotka eivät ystäviä kaipaa, jokainen eläköön kuten tahtoo.

Höpöhöpö.

Oppiipahan lapseni että " erakkomaisuus" on yhtä oikea tapa kuin sosiaalisempi tapa.

Aika näyttää millainen lapsestani tulee. Kavereita hänellä käy silloin tällöin kylässä ja ryhmiksessäkin touhottaa iloisena toisten kanssa.



30

Vierailija:

Olisihan se toisaalta mukava, että olisi ystäviä, mutta tunnen olevani liian erilainen toisten ihmisten kanssa. En osaa nauttia heidän seurastaan. Ihmisten tapaaminen vie energiaa eikä anna sitä.

ap

Mulla on muutamia ystäviä enkä koe, että ne vievät energiaa. Tapaan heitä kyllä verrattain harvoin, viihdyn itsekseni oikein hyvin. Tapaamiset eivät kuitenkaan tunnu työläiltä (enää sen jälkeen, kun on saatu kalenterin synkronoitua). Muistan kuitenkin, että ystävystymisvaiheessa, etenkin aikuisena tutustuttaessa, tapaamiset olivat vähän rasittavia, kun toista ei vielä tuntenut. Nyttemmin, ystävystyttyä, treffit on rentouttavia ja mukavia.

Ehkä tässäkin pätee se vanha viisaus, " alku aina hankalaa" ?

Siis jos ajatellaan niin sellainen ihminen joka tarvitsee ympärilleen jatkuvasti ison tukiverkoston ja paljon pinnallista keskustelua jne. niin masentuu varmasti pahemmin kuin sellainen joka yksikertaisesti on sinut itsensä kanssa ja TIETÄÄ pärjäävänsä hyvin yksinkin jos sellainen aika koittaa.

Lisäksi yleensä erakot löytävät kyllä itselleen seuraa jos mielenkiinto vaan riittää mutta kun normaalisti sille ylimääräiselle ihmiselle ei ole tilaa elämässä. Ei siis ole mitään syytä edes antaa kellekään tilaisuutta tulla liian tutuksi.

Esimerkiksi esikoisellani on paljon sellaisia ihmisiä joita hän voi sanoa ystävikseen, ei siis pelkkiä ' puistotuttuja' . Nämä ystävyyssuhteet ovat kestäneet pitkään. Ja ne ovat kestäneet jopa välimatkoja.



Mielestäni sosiaalistamiseen ei tarvita muuta kuin se, että pyrkii tutustuttamaan lapsia toisiin lapsiin. He jatkavat siitä eteenpäin aivan itse. Vastaamme on toki sattunut monta tapausta, jossa minua tai toista aikuista on jatkuvasti tarvittu välikätenä. Ne ystävyyssuhteet kuihtuvat lopulta siinä vaiheessa kun aikuset eivät enää lapsia toistensa seuraan työnnä. Ja tämä tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa kun lapset menevät kouluun.



Omista lapsistani kaksi on jo aikuisia, kaksi murrosikäisiä ja kaksi pikkuruista =). Erittäin sosiaalisia ja hyvin seurallisia ihmisiä, äidistään huolimatta.

Koetan vastata.



" Mutta mitä te sitten teette kaiken vapaa-ajan? Oletteko aina vaan kahdestaan? Eikö sama naama ala välillä kyllästyttää?"



***Käymme töissä, leikimme lasten kanssa, teemme kotitöitä ja käsitöitä, jutustelemme. Mieheni on paras ystäväni, viihdymme hyvin yhdessä. Sama naama ei kyllästytä.







" Onko teillä lapsia, ja jos on, eivätkö he kaipaisi joskus kyläilyä jossain toisessa lapsiperheessä? Kai heillä nyt edes on kavereita?"



***On lapsia, 2v ja 5v. He tapaavat kavereita joka päivä tarhassa. Ehkä heistä olisi kiva käydä toisessa lapsiperheessä kylässä, mutta minkäs teen kun sopivaa (ystäväperheeksi meille luontevan oloista perhettä) ei ole? Arki-illat on muutenkin niin lyhyitä, että ehtisikö sitä edes kyläillä?



" Entä kauanko olette olleet miehenne kanssa yksissä? Onko teillä koskaan ollut kriisiaikoja, jolloin olette miettineet eroa? Ja jos ero joskus tulisi, mitä sitten tekisitte? Kenen kanssa olisitte?

Entä mitä teit/kenen kanssa vietit aikaasi ennen kuin tapasit miehesi, ja missä tapasit hänet jos et kerran koskaan oikein käy missään?"



***Olemme olleet 8 vuotta yhdessä. Kriisejä ei ole ollut, ero ei ole käynyt mielessä. Emme ole riippuvaisia toisistamme, vaikka olemmekin toistemme ainoat ystävät. Jos ero tulisi, en kokisi jääväni tyhjän päälle (siksi kun muita ystäviä ei ole). Ennen miestäkään kun en ollut yhtään sen erilaisempi. Olen aina viihtynyt enemmän yksikseni kuin ihmisen seurassa. Nuorena 2 viikkoa mökillä yksin ilman tv:tä ja puhelinta meni helposti.

Tapasin mieheni työn kautta. Aisitn heti hänestä, jo eleistä, että me olemme samankaltaiset. Aika jännä juttu.







" Entä teettekö sitten koskaan mitään edes yksiksenne, esim. jotain harrastusta vai oletteko aina yhdessä vapaa-ajalla?"



***No, erikseen olemme kun: toinen käy lasten kanssa kaupassa ja toinen saa olla yksin kotona. Tai toinen lähtee yksi/lasten kanssa/toisen lapsen kanssa käymään kaupungilla/anoppilassa/leikkipuistossa/rautakaupassa jne. Hyvin harvoin kummallakaan on mitään muuta menoa kuin työ ja kauppajutut. Minulla on yleensä ollut 1 krt viikossa joku harrastus, mutta nyt on mennyt vuosi ilman kodin ulkopuolisia harrastuksia.







" - En tiedä pidänkö teitä " outoina" , mutta tuo elämäntyyli olisi minulle ja miehelleni täysin sietämätön. (Vaikka meistä onkin aivan ihanaa viettää aikaa keskenämme ja olemme edelleen vuosien jälkeen umpirakastuneita). Meille molemmille on tärkeää tietty vapaus, olla välillä myös poissa toisen luota, keskustella asioista muidenkin, eri perspektiivejä omaavien ihmisten (siis ystävien) kanssa, kokea myös muita ihmisiä rakkaiksi ja tärkeiksi arjessa, harrastaa ja touhuta myös jotain omia juttuja, joihin toinen ei kuulu. Lisäksi identiteetin kannalta näemme tärkeänä kokemuksen tietystä itsenäisyydestä, että on oma elämä ja oma kokemusmaailma ilman toista osapuoltakin ja että parisuhde (niin tiivis ja tärkeä kuin se onkin) on vain jotain joka rikastuttaa elämää, jossa kyllä pärjäisi ja voisi olla onnellinen ilmankin sitä toistakin. Sen toisen kanssa vaan on vielä paljon onnellisempi."



***Teidän tapanne elää ja olla yhdessä kuulostaa hyvin mukavalta! Minä koen monessa asiassa ihan samoin kuin sinä. Tarvitsen elämääni muutakin kuin perheen ja miehen, sitä edustaa työ. Haluan olla itsenäinen ihminen suhteessakin, sitä olenkin. Olemme kaksi itsenäistä ihmistä, jotka yhdessä kuljemme samaan suuntaan. Käsi kädessä, mutta ei kahlittuina.



Ehkäpä suurin ero sinun ja minun välillä on sosiaalisuus. Ehkä sinä koet helpoksi tutustua ihmisiin ja ylipäätään löytää samankaltaisia (se ihminen voi olla täysin erilainen, samankaltaisuudella tarkoitan yhteistä ajattelutasoa, jonkinlaista yhteyttä) ihmisiä? Minun on vaikeaa löytää sellaisia ihmisiä, joiden seurassa tuntisin oloni luontevaksi, omaksi itsekseni.



Ehkä aloituksen otsikossa sitten valehtelin, pohjimmiltani kaipaisin ystävää, mutta vuosien tuloksena olen huomannut, että en ystäviä löydä kovin helposti; siispä olen luopunut toivosta ja en etsi ystäviä. Monesti kun tutustun ihmiseen (olen aika välitön ja jutustelen tuntemattomien kanssa mutkattomasti), alussa tuntuu, että siinäpä mukava ihminen....olisipa mukava tavata ja ystävystyä. Mutta ajan myötä aina huomaan, että kyseisestä ihmisestä paljastuu jotain sellaista, mitä en elämääni kaipaa. Joko järjetöntä negatiivisuutta( haukkuuu itseään/miestä/työkavereita/naapureita koko ajan), puhelee aivan ihmeellisiä, minulle aivan tyhjänpäiväisiä asioita väsymiseen asti. (esim jaarittelee muodista yms.)



" Haluaisin aidosti ymmärtää paremmin teidän tapaanne; siksi noin monta kysymystä..." Hauskaa, että haluat koettaa ymmärtää minua :) Vaikutat samanlaiselta kuin minä. Minusta on mielenkiintoista koettaa ymmärtää, miksi joku ihan erilainen ihminen on sellainen kuin on. Kysy lisää, jos haluat. Minäkin voisin kysellä sinulta jotakin :D



ap

Tai sitten mäkin olen... ;-)

Ei mullakaan ole ystäviä (hyvänpäivän tuttuja/ kavereita kyllä on) enkä edes kaipaa niitä. Sukulaisiinkaan en jaksa pitää yhteyttä paitsi pakolliset häät ja hautajaiset.

Olen kai sitten erakko? Viihdyn yksin!

Luin kuitenkin vastauksesi minulle ap. (Eilen olin jo ehtinyt häipyä koneelta ennen sitä.)

Ymmärrän nyt todellakin paremmin sinua, osasit eksplikoida teidän tilannetta ja tunteitasi tosi hyvin! Et ole siis mielestäni ollenkaan outo, eikä parisuhteenne kuulosta ollenkaan ahdistavalta tai riippuvuus- sellaiselta niin kuin -täytyy myöntää- usein kuulostaa sellaisten ihmisten suhteet, joilla ei juuri ole parisuhteen ulkopuoleisia ystäviä tai harrastuksia.



Silmääni pisti vastauksestasi etenkin se, miten määrittelit " yhteensopivat ihmiset" ; se ei siis vaadi samanlaisuutta välttämättä käytännön tasolla, mutta jonkinlaista henkistä samanlaisuutta. Olen kanssasi aivan samaa mieltä! Itselläni lähimmät ystäväni ovat kaikki kovin erilaisia ja erilaisissa elämäntilanteissa kuin minä,mutta silti tulemme loistavasti toimeen. Myös mieheni on periaatteessa aivan erilainen kuin minä...Hän on rohkea, energinen, yltiösosiaalinen, paljon fyysisiä harrastuksia omaava rämäpää. Minä olen hiljaisempi, herkkä, harrastukseni ovat tyynempiä, minulla ei ole laajaa ja joka suuntaan rönsyilevää ystäväverkkoa niin kuin hänellä, vaan muutamia erittäin läheisiä ystäviä jne. Kuitenkin heti tavattuamme tajusimme, että " tuo ihminen näkee ja ymmärtää minut" . Sitä on todellakin vaikea selittää. Ei se, että ihmiset ovat samanlaisia ja tekevät samoja juttuja takaa hyvää ystävyyttä tai rakkautta. Sen takaa jokin vaikeasti määriteltävä kohtaaminen ajatusmaailman (jälleen kerran ei tarkoita täsmälleen samoja mielipiteitä), kommunikoinnin ym. tasolla. Minäkin tiesin miehestäni heti, että me sovimme yhteen, vaikka ulkomaailman silmissä me varmaan juuri emme olisi sopineet.



Epäilit, että ero meidän (siis sinun ja minun) välillä on sosiaalisuudessa. Varmaan onkin, mutta itsekään en huippusosiaalinen ole ja itse asiassa minun on todella vaikea tutustua ihmisiin. Ne ystävät, joita tapaan ovat kaikki olleet ystäviäni lukuisia vuosia, jopa lapsuudesta asti. Joskus harvoin, kuten viime vuonna eräässä koulutuksessa saan uuden ystävän myös " matkan varrella" . Minulla ei siis ole ystäviä montaa, mutta he ovat arjessani läsnä hyvin voimakkaasti. Joskus tuntuu, ettei jotkut jutut ole edes kunnolla tapahtuneet, ennen kuin voin soittaa parhaalle ystävälleni ja kertoa niistä. Parisuhteessa on tietysti tätä samaa " jakamista" ja keskustelen mieheni kanssa kaikesta, minulla on vain sen lisäksi tarve puhua niistä asioista (varsinkin parisuhteesta ja siihin sisältyvistä iloista, suruista, ongelmista ym.) myös jonkun " ulkopuoleisen" kanssa.



Minäkin viihdyn kotona ja viihdyn myös yksin. Viihdyn yksin jopa siinä määrin, että ihan nautin siitä jos miehellä on joku poikien saunailta tms, jolloin saan olla ihan vaan yksikseni lapsen mentyä nukkumaan, lakkailla varpaankynsiä, tehdä kasvohoidon, juoruta vaikkapa seksielämästäni puhelimessa parhaan ystäväni kanssa, kuljeskella nakuna pitkin kämppää. Kukaan ei katsele, kenellekään ei tarvitse sanoa yhtään mitään.



Ymmärrän siis hyvin niitä tuntemuksia, että viihtyy yksin. Ymmärrän myös erittäin tiiviin parisuhteen, jossa toisen naama todellakin jaksaa kiehtoa päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, sillä siinä on se " joku juttu" ...En kai vaan ole ymmärtänyt, että PELKÄSTÄÄN se voi riittää. Ja kuten sanoit tuossa myöhemmin, sinäkin kai kuitenkin kaipaat edes jotain perheen ulkopuoleista sosiaalista toimintaa, ystävää.



Ystävien löytäminen, etenkin sellaisten joiden kanssa " klikkaa" ,on todellakin vaikeaa ja varsinkin tietynlaisissa elämäntilanteissa (jos ei ole paljon harrastuksia tms.), mutta ei se mahdotonta ole.

Jo kirjoittamasi perusteella voisin esim. väittää, että meillä voisi " klikata" ja meistä voisi hyvinkin tulla ystäviä...

Vierailija:

Ihmiset on niin pinnallisia ja sitten tulee niitä naisten juttuja (lapset vaan hoitoon että pääsee tekemään itsekseen sitä ja tätä) ja se shoppailun ihanuus.. Mä käyn perheen kanssa kaupoissa, koska en itsekään siellä viihdy kuin tehden ne pakolliset ostokset.

Esitetään muille sitä mitä ei olla ja itketään sitten yksinään kovaa kohtaloa.

Vaikka ei olisi rahaa edes ruokaan niin kuljetaan viimeisen päälle releissä kaupungilla ja näytellään tekohymyä, parisuhde rakoilee mutta sitä ei kulissien pitämiseksi voi kellekään kertoa, kerrotaan että kuinka ihanaa on olla lasten kanssa mutta oikeasti ollaan ihan loppu jne.

Ja kaveriksi ei kelpaa kuin tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuluva koska voi muuten menna maine, jos joutuu " huonomman" ihmisen kanssa puhumaan niin samalla vilkuillaan että ei kai vaan kukaan näe....

On tätä nähty ja paljon.

Mieluummin yksi hyvä ystävä kuin sata huonoa.

pois, ihmisestä tulee kävelevä muumio lopulta. Sosiaalisten suhteiden avulla ihminen oppii paremmin tuntemaan itsensä ja rajansa," peili" -suhteeksi tai joksikin sellaiseksi sitä kutsutaan. Ihmismäiselle elämälle on yksinkertaisesti luonteenomaista sosiaalistuminen lauman muihin jäseniin. Tuollainen jee-me-ollaan-erakoita-asenne saattaa vääristää ihmiskuvaa niin itsestä kuin muista. Ihminen kasvaa muiden ihmisten kanssa ihmiseksi!

Kavereilla käydään kylässä varmaan kerran vuodessa. Ei me mitään kavereita tarvita, ihan hyvä näin.

meikeistä ja vaippamerkeistä puhumista. Pah sanon minä, joka olen erittäin sosiaalinen ja rakastan ihmisiä ja sosiaalisuutta. Minusta on ihana puhua naisten kanssa aiheesta kuin aiheesta. Mieheni on silti paras ystäväni. Ihan kaikkea en silti hänenkään kanssa halua jakaa. On joitain asioita joista voi puhua vain naisten kanssa. Minusta naiset ymmärtävät naisten sisäistä elämää paremmin kuin miehet. Naiset ovat kuitenkin oma lajinsa :)



rakastan rupatella miesten höpsötyksistä, ihanuudesta, ärsyttävyydestä toisten naisten kanssa. Mutta ei pelkästään siitä, myös omista ristiriidoista, elämän kohokohdista ja pohtia filosofisia. En jaksa jauhaa vaipoista, mutta joskus ne sivuavat aiheita, aiheesta en silti saa kahta minuuttia pitempää keskustelua.



Sellaiset jotka pitävät naisia yksinkertaisina ja tylsinä, joiden kanssa voi keskustella vain tyhjänpäiväsyyksistä ovat kyllä itse erittäin kapeakatseisia. Kyllä minäkin tiedän naisia joiden kanssa en halua olla tekemisissä mutta ei voi yleistää kaikkia ihmisiä samaan muottiin.

tykkään kyllä olla ihmisten kanssa esim. töissä. tuun ihan hyvin toimeen suurimman osan ihmisistä kanssa, mutta sitten oon kauhean helpottunut kun pääsen kaikessa rauhassa omiin oloihini. en osaa tavata ihmisiä tai hakeutua ihmisten seuraan ilman oikeaa syytä, siis että ihan vaan " ystävyyden" vuoksi olisin kenenkään kanssa. ainakaan kenenkään vieraamman, kyllä mä veljeni ja semmoisten muutenkin tuttujen kanssa viihdyn.



joskus rupesin miettimään etttä kaduttaako mua sitten kuolinvuoteella ajatella että en ikinä oikein ollut ihmisten kanssa, mutta tulin siihen tulokseen että mitä hittoa.

Mitä kaikkea sosiaalisista tuleekaan? Raiskaajia, murhaajia, terroristeja, pedofiileja...

Meidän perheen kuvio vastaa sekin pitkälti ap:n kuvailemaa elämää.

Sukulaiset asuu toisella puolella Suomea ja toinen puoli sukua Ruotsinmaalla, joten harvoin tapaillaan.

Olemme muuttaneet usein viimeisen kymmenen vuoden aikana. Milloin opiskelun, milloin työn perässä tai perheen kasvun myötä isompaa asuntoa hakiessa. Pysyviä ystävyyssuhteita ei ole juurikaan päässyt kehittymään, kun ollaan aina liikkeellä.

Perheen lukuisat harrastukset vie aikaa. Niissä on tuttuja, mutta ei sen pidemmälle kehiteltyjä ihmissuhteita.

Mies tekee pitkää työpäivää, joten kyläilyyn ei muutoinkaan jää ylimääräistä aikaa.

Vapaa-ajan käymme aktiivisesti erilaisissa tapahtumissa, retkeilemme, oleilemme kesäisin rannalla, käymme kalalla jne. Viihdymme ihan perhepiirissä.

Tyttöjen kaverit käyvät meillä tavantakaa, ei siinä enää aikuisvieraita kaivatakaan

Olen tyytyväinen tähän elämänvaiheeseen tällaisenaan

Tulen kyllä hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta ystävien suhteen olen hyvin valikoiva. Vauva-aikaan minulla oli suurempi tuttavapiiri kuin aiemmassa elämässäni ikinä ja lasten vuoksi olen edelleenkin tapaillut muutamia äitejä lapsineen. Mutta nyt kun lapsilla on riittävästi kavereita päiväkodissa, en jaksa tapailla noita ihmisiä, joiden kanssa minulla ei pohjimmiltaan ole mitään yhteistä.



En silti ole totaalinen erakko. Kaipaisin ihmisiä, joiden kanssa olisi jotain todellista yhteistä. Mutta olen kai liian erikoinen löytääkseni kaltaistani ja seuraa seuran vuoksi en tarvitse.

kanssa yksi " outo" pari. Töissä kyllä tapaan ihmisiä, mutta se riittääkin minulle, väsyn liikaa jos joudun vielä töidenkin jälkeen viettämään aikaa ihmisten parissa. Lomankin voin viettää aivan hyvin kahdestaan miehen kanssa tai yksin. (omia lapsia ei vielä ole, mutta lasten kanssa viihdynkin paremmin kuin aikuisten niin kyllä niitäkin joskus vielä tulee)

Olemme olleet yhdessä pian 9 vuotta, pahempia kriisejä ei ole ollut, riitoja kylläkin. Ja kyllä joskus toinen tympii, mutta kyllästynyt en ole mieheeni milloinkaan, aina hän keksii jotain hauskaa/uutta/hassua tms.

Jos ero tulisi niin olisin yksin, viihdyn hyvin yksinkin, jos mies on jossain käymässä/matkoilla. Hankkisin ehkä lemmikin ;) niin ei tarvitsisi itsekseen puhua (tosin teen sitä jo nyt)

Enne kuin tapasin mieheni, vietin vapaa-aikani enimmäkseen yksin, tai sisarusteni kanssa, joskus opiskelukavereitten kanssa. Tapasin hänet tuttavan tuttavan kautta.

Harrastuksia, no suurin osa harrastuksistani, ja miehen harrastuksista on kotona tehtäviä. Kumpikin puuhailee illat omiaan joko samassa tai eri huoneessa, välillä teemme jotain yhdessä. (harrastuksiin kuuluu ristisanat, lukeminen, elokuvat, käsityöt, tietokone, piirtäminen jne)

Ulkosalla saatan käydä itsekseni lenkillä, en tykkää kaverin kanssa lenkkeilystä. Joskus on joku minua pyytänyt lenkkikaveriksi, mutta en halua keskustella samalla vaan ajatella omiani. Lisäksi haluan kävellä omaa tahtiani.

Sukulaiset käyvät joskus kylässä, ja joskus harvoin tuttavat (ihan vain pari kolme kertaa vuodessa) ja samoin itse käyn joskus jossain kylässä, mutta voi mennä viikkoja että tapaan ketään työajan ulkopuolella. Ja kyllä minulla on mielestäni oma identiteetti, emme ole kaikesta samaa mieltä ja meillä on omia juttuja joita toinen ei ymmärrä. Mutta miehen kanssa on paljon parempi kuin yksin, olemme yksin kaksistaan ;)

Minustakin vain toiset ihmiset vievät minulta energiaa, eivät anna. Ja viihdyn parhaiten puuhaillessani ja ajatellessani omiani

Vierailija:

Onko teillä lapsia, ja jos on, eivätkö he kaipaisi joskus kyläilyä jossain toisessa lapsiperheessä? Kai heillä nyt edes on kavereita?

Entä kauanko olette olleet miehenne kanssa yksissä? Onko teillä koskaan ollut kriisiaikoja, jolloin olette miettineet eroa? Ja jos ero joskus tulisi, mitä sitten tekisitte? Kenen kanssa olisitte?

Entä mitä teit/kenen kanssa vietit aikaasi ennen kuin tapasit miehesi, ja missä tapasit hänet jos et kerran koskaan oikein käy missään?

Entä teettekö sitten koskaan mitään edes yksiksenne, esim. jotain harrastusta vai oletteko aina yhdessä vapaa-ajalla?

- En tiedä pidänkö teitä " outoina" , mutta tuo elämäntyyli olisi minulle ja miehelleni täysin sietämätön. (Vaikka meistä onkin aivan ihanaa viettää aikaa keskenämme ja olemme edelleen vuosien jälkeen umpirakastuneita). Meille molemmille on tärkeää tietty vapaus, olla välillä myös poissa toisen luota, keskustella asioista muidenkin, eri perspektiivejä omaavien ihmisten (siis ystävien) kanssa, kokea myös muita ihmisiä rakkaiksi ja tärkeiksi arjessa, harrastaa ja touhuta myös jotain omia juttuja, joihin toinen ei kuulu. Lisäksi identiteetin kannalta näemme tärkeänä kokemuksen tietystä itsenäisyydestä, että on oma elämä ja oma kokemusmaailma ilman toista osapuoltakin ja että parisuhde (niin tiivis ja tärkeä kuin se onkin) on vain jotain joka rikastuttaa elämää, jossa kyllä pärjäisi ja voisi olla onnellinen ilmankin sitä toistakin. Sen toisen kanssa vaan on vielä paljon onnellisempi.

Haluaisin aidosti ymmärtää paremmin teidän tapaanne; siksi noin monta kysymystä...

Hetken joku uusi tuttavuus tuntuu kivalta ajan kanssa alkaa vituttamaan koko ihminen.

Tosin meillä on läheisiä perhetuttuja ja sukulaiisa. Kaikki asuvat ympäriinsä, joten heidän tapaamisiin menee monta viikonloppua vuodesta. Iltaisin en ehdi nähdä ketään. Nyt muutetaan uudelle paikalle,jossa en aio hakeutua minnekään, josta voisi löytä kavereita. Niistä ilmenee kuitenkin aina jokun periaatteellisesti ratkaiseva aisa, jonka vuoksi en jaksa ystävystyä.