mua on ruvennut ärsyttään sellainen vaivihkainen " valehtelu"

tuollainen tarinankertoja kuin ap kuvaili. Se on todella inhottavaa, uskokaa pois. Hän kertoilee saman asian minulle vaikka muutamana eri versiona, esimerkiksi ensin kertoo saaneensa juuri potkut töistä koska pomo vihaa häntä, sitten kertoo irtisanoutuneensa, sitten kertoo, että koko firma kaatui ja kaikki menettivät työnsä... Tämä siis vain esimerkkinä. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi hän valehtelee jatkuvasti asioista, joilla ei ole mitään merkitystä.

Joskus hän valehtelee omasta tai miehensä tai lastensa terveydentilasta. Väittää vaikka, että miehellä on sellainen ja sellainen allergia ja viikon päästä sitä ei olekaan tai se on jokin muu.



Hän kertoo minulle usein tarinoita, jotka olen itse kertonut hänelle. Silloin ne ovat tapahtuneet hänen ystävilleen, joita ei välttämättä ole edes olemassa. Hän siis keksii ihmisiä mennen tullen. En tiedä kuinka paljon, mutta useita kertoja hän on jäänyt kiinni. Kerran kysyin, että oletko kysynyt siltä kaveriltasi Jaanalta, että ostaako se sen mun vanhan sohvan mistä oli puhetta ja siskon mies siinä vieressä ihmetteli, että kuka Jaana. Sisko kielsi puhuneensa minulle koskaan ystävästään Jaanasta joka etsi sohvaa juuri silloin kun etsin ostajaa sohvalleni. Miksi helvetissä hän senkin keksi?



Hän valehtelee minusta ja perheestäni sukulaisille ja yhteisille tutuille. En voi mitenkään tietää, kuinka paljon sukulaiseni luulevat asioita jotka eivät pidä paikkaansa. Siskoni mm. kertoi mieheni ammatin heille aivan erilaisena kuin se on ja väitti sitten, että mieheni vaihtoi ammattia, kun minä kerroin mitä hän oikeasti tekee.



Olen useita kertoja sanonut hänelle, että tuo asia ei tainnut mennä ihan noin tai että nyt taidat muistaa väärin. Hän suuttuu pahasti ja menee jotenkin ihan " sekaisin" , huutaa ja on todella kumman oloinen, syyttelee minua ja keksii entistä hurjemman tarinan korjatakseen edellistä. En tiedä, ymmärtääkö hän valehtelevansa jatkuvasti. En haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta pakko on vähän olla, vanhempieni vuoksi. Tuntuu todella pahalta, kun hän aina vaan suoltaa niitä juttujaan, ja luultavasti tietää koko ajan, etten usko sanaakaan. Tuntuu ihan friikiltä istua vain ja nyökytellä, minusta tuntuu kuin hän käyttäisi minua jotenkin hyväkseen kun pakottaa kuuntelemaan juttujaan. En haluaisi olla mukana hänen sairaissa kuvitelmissaan.

Ehkä se liittyy jotenkin pätemisen tarpeeseen, tai siihen, että haluaa tulla " huomatuksi" . Kauhea tapa, josta pyristelen irti!! Kannattaa tehdä tarkentavia kysymyksiä sellaisille (minunlaisille) tyypeille, sitten vasta ne oikein nolostuu kun jutulta menee pohja pois :D. Kerron siis itseeni ja perheeseen liittyen väritettyjä juttuja, en muista.

Minulla on erittäin hyvä muisti ja olen hyvä kuuntelmaan. Niinpä muistan yleensä hyvin, mitä minulle on kerrottu ja huomaan kyllä heti kun minulle valehdellaan.

äh, juttu karkasi äsken.



Minua ei itseäni yleensä haittaa ap:n kuvailema ilmiö, jos se tapahtuu jossain kassajonossa tms. tuntemattomien/ hyvänpäivän tuttujen kanssa.



Mutta ystävät ja läheiset sukulaiset, jotka aina värittävät juttuja positiiviseen päin, häiritsevät. Tyyliin, että olen juuri kertonut vauvamme unihäiriöistä, ja kuinka väsynyt olen ja toinen vastaa ' meillä ei onneksi koskaan ole ollut mitään nukahtamisongelmia, koska me nukuttiin aina perhepedissä' (vaikka muistan *oikein hyvin että heillä valvottiin tosi paljon 2 v sitten kun vauva oli pieni ja sain kuulla siitä silloin paljon). lausuman tarkoitus lienee

a) muistuttaa puhujaa itseään siitä miten hyvä äiti hän on

b) muistuttaa ohimennen minua siitä miten hyvä äiti puhuja on (perhepeti vrt. pinnasänky vaikka olen juuri kertonut käytännön syyn siihen, miksi perhepeti ei ole toiminut meillä)



silloin ajattelen tympääntyneenä että jaa-a, tässä minä nyt sitten tökötän yhden hengen yleisönä sinun hyvä äiti -näytelmällesi...

Minä väritän juttuja hiemen aika usein. En muuta, mutta ehkä hiukan liiottelen (junaa odotettiin tunti, vaikka oikeasti vain 45 minuuttia; juna oli ihan täysi, vaikka oikeasti oli muutama paikka vapaana jne). Rakas mieheni sitten oikoo noita (no eihän ollut kuin 45 minuuttia jne), mikä on ärsyttävää, kun ei se asi siitä muuksi muutu.



En kyllä valehtelisi mustaa valkoiseksi tai keksisi mitään ihmejuttuja (kuten väittäisin olevani kova tekemään käsitöitä kun en ole). AP kyllä olisi varmaan minusta aika tosikko, jonka kanssa ei oikein tutisi olevansa samalla aaltopituudella... Mutta varmaan kaverina menisi.



Joillain ihmisillä on kyllä taipumus uskotella olevansa parempia kuin ovatkaan asioissa, joissa toivovat arvostusta. Toinen ääripää on sitten se, että voihkitaan miten huonoja sitä ollaan ja sillä kerätään kehuja. Minusta muuten erityisesti jälkimmäiset ovat äärettömän rasittavia.

todellisuudessa ovat.



Esimerkiksi hän tuli raskaaksi, kun oli seurustellut poikaystävänsä kanssa juuri ja juuri vuoden verran. No, hän kuitenkin viittaa asiaan aina tyyliin: " Oltiin seurusteltu alle kaksi vuotta" tai " melkein kaksi vuotta, kun tulin raskaaksi." Olin kuitenkin paikalla, kun he alkoivat seurustella, ja olen tämän tytön läheisin ystävä, joten molemmat tiedämme kyllä, miten asiat oikeasti olivat.



Hän myös kertoili pienen kaveriporukan läsnäollessa seurusteltuaan poikaystävänsä kanssa 3 vuotta, että " silloin, kun oltiin oltu 5 vuotta yhdessä..." Siis mitä hittoa?!



Samoin on kertonut esim. minulle lukuisia eri versioita siitä, miten heidän lapsensa sai alkunsa. Milloin ehkäisy petti, milloin kaveri oli jättänyt tarkoituksella ehkäisyn pois, milloin vauva olikin erittäin suunniteltu jne.



Kyllä ottaa päähän! Ihan kuin hän yrittäisi kirjoittaa historiaa uudestaan ja vetää minut mukaan fantasioihinsa.

ja (tätä en ollut aiemmin tajunnut) se on ihan omaa häpeääni, ei sittenkään häpeää kenenkään toisen puolesta. nimittäin muakin hävettää olla se yhden hengen yleisö, niinkuin joku mainitsi. musta tuntuu niinkuin mä olisin jotenkin hiukan tyhmä kun juttelen vaan ja nyökkäilen rennosti kun toinen heittää juuri tuollaista läppää kuin 68 kuvaili.



ehkä sitten olenkin tyhmä, ainakin oon aikamoinen pelkuri. en uskalla rikkoa sitä sosiaalisten tilanteiden vakiintunutta kaavaa ja ruveta kyseenalaistamaan toisen puheita kun hän kertoo omasta elämästään.



ja vielä kerran: mä en todellakaan ole " totuuden torvi" , en hölpötä suuna päänä omiani enkä toisten asioita. jos hölpöttäisin niin mulla tuskin olisi tässä ketjussa kuvaamaani ongelmaa.



ap

Vierailija:

Minä väritän juttuja hiemen aika usein. En muuta, mutta ehkä hiukan liiottelen (junaa odotettiin tunti, vaikka oikeasti vain 45 minuuttia; juna oli ihan täysi, vaikka oikeasti oli muutama paikka vapaana jne). Rakas mieheni sitten oikoo noita (no eihän ollut kuin 45 minuuttia jne), mikä on ärsyttävää, kun ei se asi siitä muuksi muutu (...).

ap:n kuvailemaan ihmisryhmään.



En tietoisesti valehtele. En vain muista kaikkia asioita juuri sillä hetkellä kun kerron asiaa tai satun muistamaan ne väärin. Ja jos kertoessani olen epävarma että mitenkähän toi yksityiskohta tarinassa menikään, en ala sitä siinä toisen kuunnellessa muistelemaan ja vatvomaan vaan kerron sen niin kuin ensimmäisenä mieleen tuleva muistikuva johdattaa. Sitten myöhemmin päivällä tuo yksityiskohta saattaa tulla alitajunnan käsittelystä mieleeni ja muistankin että eihän se ihan tarkkaan ottaen niin mennyt kuin päivällä kaverille kerroin, mutta en ota siitä mitään stressiä. Juuri tuollaisia merkityksettömiä pikkuseikkoja joilla ei oikeasti ole mitään väliä. Enpä arvannut että joku voisi vetää noista pikkuvirheistä nokkiinsa ja alkaa kehittelemään tänne palstalle noin paatoksellisen keskustelun aiheesta :)



Ehkä tämä vastaukseni auttaa sinua ap ymmärtämään myös omaa ystävääsi paremmin?

Hän esim. ihan pokkana väittää, että ei ole joutunut rankaisemaan lapsiaan koskaan, ovat olleet aina niin tottelevaisia. Jaa, kun mä olen ollut vieressä, kun sitä keskimmäistä kovapäistä tyttöä raahattiin jäähylle kuistille ja muuta, kun hän koetteli koko ajan rajoja... (ei siis vaan uhmassa).



Sama keskimmäinen N puri muita lapsia, mm. sisaruksiaan. Omalle kohdalle tuli tilanne, jossa naapurin lapsi rupesi säännömukaisesti puremaan meidän kuopusta, niin kysyin neuvoa, että miten hän sai sen N:n puremisen loppumaan. Sisko suuttui, että koskaan N ei oo purrut ketään, eikä muutenkaan kukaan heidän lapsistaan... Just joo...



Nää yleensä liittyy hänen äitiyteen, joten olen tulkinnut huonoksi itsetunnoksi sen suhteen.

olla minusta ja miehestäni kertova.



Miten selität ystävälle kaiken kattavasti, että ei varsinaisesti yritetty saattaa lasta alulle ja että raskaus oli ns. tahallinen vahinko (jos nyt sellaista on edes olemassa). Oltiin järkevässä keskustelussa keskusteltu ettei mies halua lasta vielä. Se olis siis se meidän virallinen päätös. Mutta minä olin jo omassa mielessäni miettinyt että alkaisi olla aika tehdä lapsia ja että olishan se pieni vauva ihana asia. Mitään suurta vauvakuumetta ei ollut ilmassa. Kävi sitten niin että eräänä iltana asia johti toiseen ja kun mies oli saanut maistaa seksiä ilman kondomeja, ehkäisy " unohtui" sen jälkeen pois yhä useammin... ja lopputuloksena oli raskaus. Miten sinä ap kertoisit tuon uudelle ystävälle johon olet juuri tutustumassa? Kun lapsihan ei ollut ei-toivottu mutta ei lasta nyt erityisesti yritetty saadakaan.



Toinen asia on lapsen sukupuoli. Ultrassa kätilö veikkasi tyttöä, mutta koska raskaus oli niin alkuvaiheessa, ei arvioon voinut vielä luottaa. Niinpä ei kerrottu sukupuoliarvailuja kenellekään. Toisaalta tiedettiin koko ajan että tyttö on tulossa, mutta oikeasti tietomme ei välttämättä ollut oikea eli siis ei tiedetty. Kerroin ystävälleni että ei tiedetä kumpi on tulossa, mutta sitten kun tuli tyttö ja ystävä kysyi että ostitte sitten vaaleanpunaisia vaatteita odotusaikana niin mä vastasin että niin ostettiin kun tiedettiin että tyttö on tulossa :) Huomasin vasta sen sanottuani että ups!

koska et vaivaudu miettimään, mitä suustasi päästät. Toki jos kanssaihmisesi ovat kaltaisiasi " ei niin nokonuukia" , niin asia on ok.

Itse vain tunnen oloni melko loukatuksi - enkä oikein pysty luottamaan ihmiseen, joka pitää tuollaista " tarinointimuuria" itsensä ja ympäristönsä välissä. Minä nimittäin pidän ko käytöstä epäkohteliaana ja epärehellisenä. Tärkeämpää sinulle on se kuva, minkä annat itsestäsi kuin se, mitä annat itsestäsi (= et juuri yhtään mitään). Ystävänä olet kehno.

Opetatko lapsesikin samanlaiseen käytökseen? Voivatko hekään luottaa siihen, että mitä kerrot ei ole vain sen hetkisen mielikuvituksesi tuotosta?

Vierailija:

ap:n kuvailemaan ihmisryhmään.

(...)

Juuri tuollaisia merkityksettömiä pikkuseikkoja joilla ei oikeasti ole mitään väliä. Enpä arvannut että joku voisi vetää noista pikkuvirheistä nokkiinsa ja alkaa kehittelemään tänne palstalle noin paatoksellisen keskustelun aiheesta :)

Ehkä tämä vastaukseni auttaa sinua ap ymmärtämään myös omaa ystävääsi paremmin?

meidän tyttö oli tuollainen " melko varma" tyttö ja osaksi vahinko, mutta hyvin toivottu sellainen. Mä toivoin kovastikin, eikä mieskään pahastunut, kun sitten olin raskaana. Mä sanoin vaan, että me ei olla häntä tekemällä tehty, mutta annettiin lupa tulla, jos on tullakseen. Sitähän se on, jos ei oo ehkäisyä...



" Melko varmalle tytölle" mäkin ostin vaaleanpunaisia vaatteita, mutten puhunut kellekään mitään. Äidillekin sanoin, että jos kutoo jotain, niin esim. lila tai keltainen olisi kiva väri, joka käy kummallekin.



Kun sitten selvisi vauvan jo synnyttyä, että mulla on kumminkin vaaleanpunaisia vaatteita, niin sanoin, että veikattiin tyttöä, muttei ollut varmaa. Mun ystävistä kaikki kyllä ymmärsi, että ne on niitä asioita, jotka halutaan vaan pitää oman perheen sisäisinä, kunnes ollaan varmoja... kuten raskauden ekat viikot tai harva kertoo vauvan nimeä, vaikka se olisi jo päätetty jne...

Mua itseäni ärsyttää suunnattomasti ihmiset, jotka kesken jutun käyttävät 5-10 minsaa jonkin merkityksettömän asian miettimiseen ja muistelemiseen. Siinä ehtii jo unohtua jutun varsinainen pointti kun toinen vatvoo että olikohan tän henkilön nimi Minna vaiko Miia josta mä kerron. Varsinkin vanhoilla ihmisillä on sellainen tapa että he jäävät kesken tarinan muistelemaan henkilön ammattia ja sitten ollaankin jo henkilön lapsenlasten nimissä jne. Toinen on, että minä vuonna tai missä paikassa tapahtumat tapahtuivat. Todella ärsyttävää. Siihen jos vielä laitetaan rinnalle aviopuoliso tms. joka koko ajan korjaa tarinaa tyyliin: eihän se kestänyt tuntia vaan 45 minuuttia tai se tapahtui kyllä vuonna 82 eikä 83. Niin sellaista ei jaksa kuunnella. En ainakaan minä. Ja syynä on se että merkityksettömät pikkuseikat eivät merkitse mulle mitään.



Tällä asialla ei 73 ole mitään tekemistä toisen ihmisen kunnioittamisen tai epärehellisyyden kanssa. Mielestäni tämä paremminkin kertoo siitä että sinä olet äärimmäisen pikkutarkka ihminen ja tekstistäsi päätellen myöskin tunnut vetävän hyvin tarkat rajat sille minkälainen ihmisen SINUN mielestäsi tulee olla ja taidat omassa mielessäsi keskittyä hirveästi arvioimaan, arvostelemaan ja ns. pisteyttämään ihmisiä. Minä taas olen suurpiirteinen enkä välitä pikkuseikoista ja annan jokaisen ihmisen olla sellainen kuin on, otan heidät vastaan sellaisenaan.



t:73

Ja jos anoppisi sattuu olemaan monen tässä ketjussa kirjoitelleen kaltainen, hän kokee että olet ollut epärehellinen kun annoit hänen uskoa muuta kuin mitä oikeasti ajattelet. Vaikka kyseessä on tosiaan aika mitättömän pieni asia...ainakin joillekin (paitsi näille ns. " totuudentorville" ).

Vierailija:

Ja jos anoppisi sattuu olemaan monen tässä ketjussa kirjoitelleen kaltainen, hän kokee että olet ollut epärehellinen kun annoit hänen uskoa muuta kuin mitä oikeasti ajattelet. Vaikka kyseessä on tosiaan aika mitättömän pieni asia...ainakin joillekin (paitsi näille ns. " totuudentorville" ).

todennäköisesti joku mummo ei paljon huomaa eroa jonkun 40% ja 70% välillä, vaan pahastuisi jos asiasta huomauttaisi.

Ketjussa kuvatulla tarinoinnilla ei ole mitään tekemistä " Keiju-rasia" -tarinan kanssa.

Sillä ei toki ole mitään merkitystä, tapahtuiko joku asia vuonna 82 tai 83, mutta sillä voi olla merkitystä, että kerronko kaikille olleeni miss suomi 1999 vai kenties luokan rumin finninaama?

mutta kuten jo sanottua totuuden määrittely ei ole ihan helpoin juttu..



Juuri oli taas tilanne, josta sitten varmaan kaverini veti herneet nenään jos on yhtään kuin ap. Sillä hänen ehdoton kantansa on että " kaikki pikkulapset itkevät iltaisin" . No minun kantani ja muistikuvani on, että meidän lapsemme ei juuri itkenyt iltaisin. Toki niitäkin iltoja oli, mutta ei ihan samassa luokassa kuin kaverillani ja muilla tutuillani esim. 2h putkeen joka ilta kolmena kuukautena.. En sitten alkanut määrittelemään, että no meillä päästiin niinhelpolla, että tilastojeni mukaan näitä iltoja oli ehkä 10 ja suurin osa niistä ajoittui lapsen kolmeen ensimmäiseen elinviikkoon.. Olin vaan, että ok, kaikki lapsethan itkee etenkin kun määrittelynä kaverillani oli vielä sen tyyppinen kommentti, että paitsi niillä jotka eivät sitä pysty myöntämään.



Juuri tästä itkuasiasta on ollut puhetta kaverin kanssa aikaisemminkin.. Minulla ei yksinkertaisesti ole puhdasta tietoa ja totuutta siitä paljonko lapseni vauva-aikana itki (kokemukseni mukaan VÄHÄN). Toiseksi en pidä tärkeänä muistella niitä iltoja, jolloin vauva itki eli voin unohtaa ne ja pitää lastani helppona, vähäitkuisena ja tuskin lainkaan itkevänä, vaikka lapseni itki joskus ja vaikka olen kaverilleni kuvannut joitakin noista illoista (kun uniaika meni isovanhempien kyläilyn takia ohi jne.). Luulen, että ystäväni on saanut ja halunnut saada lapseni vauva-ajasta erilaisen kuvan kuin minä olen saanut..



otatteko lainkaan huomioon, ettei teidän totuus ole ainoa, ette te oikeastaan edes tiedä mitä kavereillenne on tapahtunut ellette juuri seuraa vieressä.



Ja juuri kuten eräs sanoi jos asiaa ei mieti etukäteen tai aktiivisesti, vaan extempore vastaa johonkin kysymykseen niin vasta päivänaikaan tulee mieleen, että eihän se mennyt yhtään noin, olihan meillä sellaista jne..



uskomatonta nipottamista, onneksi ei tarvitse olla teidän kaveri

Olimme ylä-asteella samalla luokalla ja hän oli aivan surkea ruotsissa, samoin kuin mäkin!



Nykyään ei välillä muka muista sanoja suomeksi, kun tietää ne vain ruotsiksi.



Huvittavaa!

Jos teidän mielestänne on sama asia keskustella, itkevätkö lapset " vähän" vai " paljon" ja mikä on " vähän" ja mikä " paljon" kuin että kertoilla tarinoita siitä, ett " joo, minä synnytin lastani kätilöopistolla 28 tuntia ja repesin peräsuoleen asti" ja totuus on ollut sitä, että olisinkin saanut sektion



- niin repikää nyt vielä siitä jotain " tulkinnallisia erimielisyyksiä" ja sitä, että " joo, no mut ihan sama asiahan se on, synnyttääkö 28 tuntia ja repeää perseeseen asti kuin leikataanko maha auki - kato ei sitä voi muistaa yksityiskohtia, mitä te oikein siinä ihmettelette..."