Erakkoluonteiset tai joilla on puoliso joka aristaa sosiaalisia tilanteita!!

kuvitellut saavani vähemmän pisteitä.

Ei ole diagnoosia. Voi hyvinkin olla mahdollista. Omalla lapsella myös samoja piirteitä, ei vain ihan niin vahvana. Tai eivät vielä näy.

Tuntuu hyvältä lukea muiden ajatuksia. Sain 90, mutta viihdyn paljon yksin. Vaikeata tavata ihmisiä, olen usein tosi poikki ja pois tolaltani näiden jälkeen. En ole mitenkään kiinnostunut muista ihmisistä ja heidän yksityiskohtaisista löpinöistään itsestään. Olen kuitenkin sosiaalisesti aika lahjakas ja pärjään tilanteissa vaikka todellisuudessa tsemppaan paljon. Ärsyynnyn helposti ihmisten pinnallisuuteen ja "tyhmyyteen". Töissä vihasin kaikkia kontakteja, ryhmäpalavereita ja typerää tiimipaskaan. Nykymaailmassa vain hirveän raskasta olla yksin viihtyvä ja erkoituva kun on niin "muotia" että on kädet täynnä kavereitä, kokoajan kiire ja kaiken maailman menoja pitää olla kokoajan. Ihanaa siis lukea, että en olekaan yksin tällainen!!

Olen kyllä jo kauan epäillyt että minulla olisi Aspergerin syndrooma. Muistakin testeitä tulee aina tulos että on luultavasti AS. Muutenkin sovin täydellisesti niihin kuvauksiin tuosta syndroomasta ja kaikki "oireet" ym. löytyy. Olen myös lukenut aiheesta paljon ja kuvaukset tästä syndroomasta ja AS-ihmisten omat tarinat ovat kuin suoraan minusta.

Mulla piti muut paikkansa, paitsi että mä luen hyvin ihmisiä. Lieneekö voin kiittää siitä agressiivista alkoholisti-isääni jonka pienimmästäkin ilmeestä tiesin milloin on vaaratilanne lähellä. Olen myös hyvin empaattinen.



Sosiaalisissa tilanteissa ja ryhmissä olen usein tosi vaivaantunut, mutta saatan alkaa hätäpäissäni pölöttämään ihmiset tainnoksiin ja josta minusta voi helposti saada erittäin sosiaalisen kuvan. Se on enemmänkin rooli kuin omaa itseäni ja johtuu siitä että olen hermostunut. Itseasiassa ei ole montaa ihmistä jonka seurassa tunnen olevani luonteva. Toinen siskoni, äitini ja oma mies ja lapset näkevät todellisen minän, mutta jo ystävät (ne muutamat) ja muut sukulaiset taas näkevät minut astetta hermostuneempana ja pitävät varmaan hieman outona kun hermostuneenä pölötän kaikki asiani ja olen paljon äänessä joka taas johtuu vain epämukavasta tilanteesta. Ihan kuin oikein pelkäisin että joku huomaa että tunnen oloni epämukavaksi.



Lisäksi mulle on tosi vaikeaa esim. kahden yön vierailut. Musta tuntuu että on pakko päästä pois jo seuraavana päivänä. Tätä etenkin mieheni on älyttömän vaikea ymmärtää että joku voi niin ahdistua ja uupua sellaisesta. Mies menisi vaikka viikoksi jonkun tutun pienelle kesämökille kyläilemään. Samoin jonkun tutun muutaman tunnin kyläily kotiimme voi uuvuttaa mut ja alan jo toivomaan että kunpa he pian lähtisi. Muutenkin kotini on turvapaikkani ja reviiriäni enkä halua edes lapsenvahtia sillä hänhän jäisi yksin tänne MINUN kotiini. Onneksi on kuitenkin näitä muutamia ihmisiä joiden kanssa on ihana olla ja joihin luotan. Koen kuitenkin ettei ole ihmisiä joiden kanssa en pärjäisi, mutta kyse onkin siitä haluanko heidän seuraansa.



Ja tietokone on uskollisin ystäväni. Täällä olen se kuka olen :).

että mikä on nykyään "normaalia"? Poikani on käynyt kaksivuostiaasta asti erilaisissa "tutkimuksissa" ylivikkauden takia, mutta mitään poikkeavaa ei ole havaittu. Tällähetkellä on pienluokalla jossa opiskelu sujuu erinomaisesti. Poika pärjää ja on kavereita. Lääkäri sanoi että "luokittelu" jokonkin tiettyyn ryhmään saattaa leimaa "loppuiäksi". Itse en uskalla tehdä testiä jos vaikka leimaudun ja on mun vika miks pojallani on hankalaa joskus. Erilaisuus vain pitäisi hyväksyä ja se että on sosiaalisia ja niitä ujoja tyyppejä. Itse en uskalla edes tutustuttaa itseäni pojan luokkakavereiden vanhempiin.... pitääkö edes`?

En kyllä epäillytkään että minulla voisi kyseinen sairaus olla.

Viihdyn kyllä hyvin yksin. Välillä pakko saada olla esim. erakkona mökillä.=)

Voithan pitää testin tuloksen täysin omana tietonasi. Mieheni on 100 % varmasti asperger, mutta ei hän ole mitenkään aspergeriksi leimautunut. Tuskin monikaan huomaa hänessä mitään kummallista, koska hänen erityispiirteensä tulevat esiin vasta kotona ja kun tuntee hänet todella hyvin. Kuten taisin jo aiemmin mainita, edes omat vanhemmat eivät usko, että mieheni on asperger. Se ei ole tatuoitu mieheni otsaan eikä hänellä ole t-paitaa, jossa se lukee. Ei edes rintamerkkiä!



Lapsena hänellä olisi varmasti ollut helpompaa, jos hän olisi saanut valmennusta - tai jos ympäristö olisi sitä saanut. Aikuisena hän osaa elää asian kanssa, ja jos se on muille ongelma niin too bad for them.

En tosin epäillytkään as:ia. Viihvyin kyllä hyvin myös itsekseni ja syvennyn asioihin.

eli ei ole