Nauttiiko teidän lapset harjoitellessaan kurinalaisia harratuksiaan (mm. soittotunnit)?
Meillä 9-vuotias ei todellakaan ole innoissaan soittoläksyjä harjoitellessaan. Välillä ihan itkee, menettää malttinsa, on epätoivoisen ja todellakin epäinnostuneen oloinen. Oli jo pitkään tahtonut aloittaa soittoharrastuksen mutta nyt kun aloitti niin ei näytä yhtään nauttivan. Myönsikin kun kysyin onko harrastus onkeaa. Sanoi että se vähän kuin matikkaa,kun pitää tehdä just tietyllä tapaa ja tehdä vaan vaikka tuntuis ettei jaksa.
Itselläni ei ole kokemusta soittoharrastuksista, joten kysyisinkin nyt teiltä kokeneemmilta että onko normaalia että tälläisen harrastuksen parissa ei ole kivaa? Voiko tällainen olla kaikesta huolimatta hyväksi lapselle, kaikesta hampaankiristelystä huolimatta? Ehdotin että tyttö lopettaisi koko soittotouhun, mutta ei kuulemma tahtoisi lopettaa. Tuntuu vaan jo itsestä että voiko tällainen enää olla hyväksi lapselle itselleen! Pitäisikö minun äitinä ymmärtää lopetuttaa tuo harrastus?
Aloitti harrastuksen elokuussa ja alkuun ajattelin että on vain alkukankeutta. Mutta samanlaista tai jopa pahenevaa on olleet harjoittelut nyt jatkossakin.
Kommentit (58)
On todella lahjakas eikä aina ymmärrä, että lahjakkaankin pitää harjoitella. Välillä sujuu kaikki läksyt ulkomuistista ja välillä tökkii kaikki. Tunnille lähtee aina mielellään siellä kun saa yksityisesti huomiota, ihan eritavalla kuin koulussa. Luulen, että tuota temperamenttia tarvitaan jotta oppii, kuka vain voi jankata noita harjoituksia mutta kaikista ei tule soittajia. Jotain osatakseen täytyy myös välillä olla noita epätoivon hetkiä, muuten niitä edistysaskeleita ei ehkä huomaisikaan.
Soitonopettajana sanoisin, että kannattaa vähän joustaa aina lapsen mukaan noissa harjoitteluissa. Totta kai pitää olla kurinalainen ja sitähän se soittamisen opettelu vaatii, mutta kyllä siinä pitää olla musisoinnin iloa alusta alkaen. Voisit jutella sen soitonopettajan kanssa asiasta ihan henk. koht. ja hän voi luultavasti auttaa lastasi tuossa tilanteessa ottamalla lapsen tunteet huomioon paremmin.
Lapselle on luontevinta leikkiminen tuossa iässä ja ehkä se soitonharjoittelu voisi olla sijoitettu koululäksyjen kanssa samoihin aikoihin, jotta aikaa leikkimiseen jäisi ilman "kurinalaisia" keskeytyksiä.
Aika harvoin edes harjoittelin mitään alakouluikäisenä. Jossain vaiheessa soittaminen alkoi kiinnostamaan enemmän ja nyt pääsin konservatorioon opiskelemaan. Nyt olen pianonsoitonopettaja.
Kiinnostaisi tietää sillä vanhemmat aina selittävät kuinka soittoharrastuksesta tulee olemaan iloa ja hyötyäkin lapselle.
Kiinnostaisi tietää sillä vanhemmat aina selittävät kuinka soittoharrastuksesta tulee olemaan iloa ja hyötyäkin lapselle.
Musiikkiharrastuksen ansiosta ole saanut ammatin, päässyt mukaan sellaisiin projekteihin, joiden kautta olen tutustunut elämäni tärkeimpiin ihmisiin. Voin tosisesti sanoa, että minulle on ollut iloa ja hyötyä soittoharrastuksesta.
Olen löytänyt ammatin, jossa musiikintuntemuksella- ja hahmottamisella on tärkeä osa. Puolisoni löysin myös harrastukseni parista, olemme molemmat intohimoisia amatöörejä. Pystyn analysoimaan kuulemaani ja tunnistamaan tuttuja tyylilajeja, ja se tuottaa minulle suurta iloa. Ja kun on jonkinmoinen peruspohja nuotinluvussa, voi aina oppia lisää - vaikka toista soitintakin.
Pianonsoiton etu moniin muihin instrumentteihin nähden on sen yleisyys. Soittotaitoinen kipuaa mukavasti tuolille säestämään yhteislaulun, ja tapailee melodian toisille esimerkiksi. Pianolla voi soittaa yksin tai osana pienyhtyettä tai säestää.
Kiinnostaisi tietää sillä vanhemmat aina selittävät kuinka soittoharrastuksesta tulee olemaan iloa ja hyötyäkin lapselle.
että osaavat tehdä muutakin kuin painaa "play"-nappulaa.
meillä molemmat lapset käy pianotunneilla, mutta en kyllä heitä mitenkän patistele harjoittelemaan. Aina pianotunnin jälkeen pimputtelevat vähän aikaa, mutta siinä se harjoittelu.... Tarkoitus ei ole, että heistä tulee mitään huippupianisteja, vaan ihan yleissivistyksen vuoksi käyvät pianotunneilla.
Kiinnostaisi tietää sillä vanhemmat aina selittävät kuinka soittoharrastuksesta tulee olemaan iloa ja hyötyäkin lapselle.
Onko sinulla päinvastaisia kokemuksia? Niihinkin on törmätty - valitettavasti.
Oma tyttöni tuskastui ensimmäiseksi valitsemaansa instrumenttiin ja vuoden soitti sitä ja sai vaihtaa toiseen johon on todella tyytyväinen.
Joten keskustele siitä pitääkö valitsemastaan soittimesta vai kiinnostaako joku muu enemmän.
Meillä myös tempperamenttinen tulisielu ja tuskaisia hetkiä on koettu mutta enemmän niitä onnistumisen kokemuksia. Nyt on soittoa meneillään neljäs vuosi ja ei missään tapauksessa halua lopettaa.
On musiikkiluokalla ollut alakoulussa ja samoin nyt yläkoulun puolella.
Meillä on aloitettu teoriaopinnot yhtäaikaa soittotuntien kanssa sekä myös orkesteri ja paketti on hyvä ja kaikki tukee toisiaan. Joten nykyään on kolmena iltana konservatoriolla tunnin verran.
Jos lapsesi ei halua lopettaa niin tue ja kannusta ja kerro se ettei soitto heti suju vaan tarvitsee harjoitella.
Meillä on todella musikaalinen ja oppii helposti. On soittanut konserteissa yksin ja orkesterissa. Ihmettelen miten vähän tarvitsee harjoitusta oppiakseen uuden kappaleen, ei soita päivittäin. Opettaja on tyytyväinen edistymiseen.
aika monet aloittavat pianolla, jolla alkeet on helppo oppia - vaikeampi ohjelmisto vaatiikin sitten työtä ihan toisella tapaa. Jousisoittimiin tarvitaan erityisen hyvää sävelkorvaa, koska äänen intonaatio (=puhtaus) tuotetaan itse omin sormin. Piano on vireessä jo valmiiksi.
Suomesta kuitenkin tuntuu löytyvän jatkuvasti kansainvälisen tason nuoria soittajia (Roope Gröndahl, Samuli Peltonen, Meta4 jne...) - harrastajille löytyy siis paljon esikuvia, vaikka ammattilaiseksi ei ole ollenkaan pakko tähdätä. Parasta on musiikista nauttiminen.
Niin, ja hyvä ja nautittava harrastus voi olla ihan muutakin kuin musiikkia...
mutta paljon siitä on silti iloa. Lasten kanssa lauletaan ja minä säestän pianolla, on myös helppo oppia uusia lastenlauluja. Nuotinlukutaidosta on paljon hyötyä myös jos haluaa laulaa vaikka kuorossa.
Suvun juhlissa säestän toisinaan ja anoppi myhäilee ylpeänä (miehen suvussa ei ole ketään muita soittotaitoisia).
Ja ihan ammatinvalinnankin kannalta soittotaidosta on hyötyä, vaikkei ammattimuusikoksi ryhtyisikään (luokanopettaja, lto jne.).
Lapsi on varmaan itse kuvitellut että on välittömästi oikea mestari kun pari kertaa tunnilla käy. Oppii tuostakin jo että jos haluaa mitään saavuttaa, sen eteen täytyy tehdä töitä...
Jotain osatakseen täytyy myös välillä olla noita epätoivon hetkiä, muuten niitä edistysaskeleita ei ehkä huomaisikaan.
Tuosta voisimme me muutkin aikuiset ottaa oppia!
Tosin hän on vasta 7-v ja aloitti syksyllä. Joskus innostuu harjoittelemaan, joskus taas ei. Olen ajatellut ettei kannata liikoja painostaa ettei mene soittamisesta ilo. Yleensä tykkää mennä tunneille ja joskus tunnin jälkeen sitten soittaa sen minkä on oppinut.
Sanoisin että anna tyttösi jatkaa, mutta katsokaa tilanne uudestaan syksyllä.
Jo lähtökohtasi on niin tavattoman lapsimyönteinen! Ihan totta, jos kaikki äidit miettisivät kuten Sinä, ei maailmassa olisi niin paljon kyyneleitä.
Muistan itseni pienenä tyttönä, Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolaisena tuskailemassa kevättutkintoja, muita tutkintoja ja prässiä, prässiä, prässiä. Viulunsoiton oppiminen oli suunniteltu tiukkojen kriteereiden mukaan ja siitä oli ilo kaukana.
Vaan aah, miten ihanaa oli saada opetella omassa tahdissa nokkahuilun soittoa ystävällisen muusikkotuttavan opastuksella. Ihan vain omaksi iloksi. Ja ihan vain niitä kappaleita, jotka kolahtivat pienen tytön sydämeen.
Alussa mainitsemaa ahdistusta aloin kokea lapseni kautta uudelleen, kun tämä aloitti soitinopinnot musiikkiopistossa. Ankarankuiva opetustahti; ainakin tuossa meitä lähellä olevassa musiikkiopistossa tutkintoineen kaikkineen tappoi innostuksen alkumetrien jälkeen.
Muistinpa onneksi omat kokemukseni ja niinpä lapseni jatkoi pianonsoiton opiskeluaan yksityisellä opettajalla - ja hups - oppimisen ilo oli taas taattu.
Opettajalle kannattaa mainita ja vielä tähdentääkin, että lapsesta ei ole tarkoitus väen vängällä kouluttaa artistia vaan antaa tämän oppia musisoimisen ja ennen kaikkea yhteismusisoinnin ilo. Jos opettaja ei tätä ymmärrä, niin vaihda äkkiä toiseen, ennenkuin lapsesi menee lukkoon.
Tiedän ,että opiskelu musiikkiopistossa on "edullisempaa" mutta tuloksia ajatellen saattaa silti olla kannattavampaa etsiä oma opettaja, joka ottaa juuri Sinun lapsesi tarpeet huomioon. Opistossa se ei käy yhtä hyvin, sillä siellä on raamit, joiden mukaan toimitaan.
Enkä ole unohtanut sitä, että tekniikka ja teoria kuuluvat mukaan kuvaan - mutta niidenkin opetus voidaan saada vapaamuotoisena opetettuna toimimaan ilman, että musiikin henki hukkuu tekniikkaan.
Tiedän ,että opiskelu musiikkiopistossa on "edullisempaa" mutta tuloksia ajatellen saattaa silti olla kannattavampaa etsiä oma opettaja, joka ottaa juuri Sinun lapsesi tarpeet huomioon. Opistossa se ei käy yhtä hyvin, sillä siellä on raamit, joiden mukaan toimitaan.
.
Joku kuittasi että musiikin opiskelu EI ole kurinalaista touhua. No kyllä se vaan on. Opistossa on selkeät tavoitteeet ja ne tutkinnot ja teoriatunnit yms - ainakin oli omassa nuoruudessani. Soitin 10 vuotta ja viimeiset vuodet oli siinä mielessä ihania että taidot olivat jo aika hyvä, mutta sooloilla ei saanut pätkääkään. Tavoitteet nousi koko ajan, joten siellähän ei mitään Abbaa soitella vaan nimenomaan sitä mitä opettaja haluaa. Ja ne teoriatunnit, kammotus! En ollut niin lahjakas että olisin missään vaiheessa osannut yhdistää niitä oppeja käytäntöön. Harmi että tuo tyyli saa pianoinnostuksen loppumaan täydellisesti, ja esim itsellä oli välissä 10 vuoden jakso jolloin en halunnut edes koskea pianoon. Nyt kun haluaisin, en enää muista mitään :(
Opinnot olisivat voineet olla tiiviimpiäkin. Kuitenkin lapsena hankittu taito ja harrastus on sellainen, joka tuo sisältöä vieläkin elämääni. Tarkoituksenani olisi taas mennä balettitunneilla - lapset ja muu meno vaan estää harrastamisen tällä hetkellä. Lisäksi kerran viikossa treenailu ei oikein ole riittävää, koska taitojen kehittäminen vaatisi useamman viikkotunnin.
Olen tavannut ison osan ystävistäni tämän ja musiikkiharrastukseni (piano, kuoro) kautta. Tärkein harrastuksen muoto on musiikkiteatteri ja myös mieheni tapasin yhteisen produktion kautta. Meillä siis tanssi, teatteri ja musiikki ovat perheessä luonnollinen osa arkea.
Itselläni oli välillä vaikea lähteä tunneille, mutta aina jälkeenpäin oli tosi hyvä mieli. Meillä kotona ei pakotettu, vaan kannustettiin harrastamaan ja myös kuljetettiin harjoituksiin, toisin kuin joillakin. Harrastukseen toi helppoutta myös se, että sisareni harrastivat myös. Esimerkiksi kuntopiiriä ja venyttelyitä tehtiin yhdessä, unohtamatta yhteisiä laulu- ja soittohetkiä. Oli hienoa, kun pystyi esim. säestämään jonkun biisin.
Tsemppiä ap:n tytölle! Temperamentti on se, jota taideharrastuksessa tarvitaan. Sieltä tulee se tulkinta ja intohimo harrastukseen. Se tunne, että ihokarvat nousee pystyyn, kun tuntuu niin hienolta katsoessa tai kuunnellessa jotain esitystä.
alla olevan äidin mielipide surettaa minua tavattomasti.
Minusta on epäinhimmillistä edellyttää pieneltä tai suureltakaan ihmiseltä, lapselta tai aikuiselta, että tämä suhtautuu työhön, opiskeluun tai harrastukseen, ylipäätänsä elämään noin kuivan rutinoidusti.
Eikö aikuisillakin ole helpompi pärjätä työelämässä, jos saamme tehdä työtä josta pidämme, ja johon meitä johdattelee ihminen, joka sen osaa tehdä hienovaraisesti, ja eikö opiskelukin suju paljon paremmin, jos saamme opiskella sitä, mikä meitä kiinnostaa ja jonka oppimateriaali meille tarjotaan mielekkään selkeästi sen sijaan, että luennoitsija/oppikirjan laatija ovat nautiskelleet sana-akrobatian luomisen kiihkossa.
Ihan hyvää oppia elämää varten -otsikon kirjoittajan ajatusten ytimestä löydän tuon jyrkänmustan luterilaisen katsantokannan, jonka mukaan "otetaan kakaralta kuvitelmat pois" ja "selkä kumarassa sinun tulee leipäsi eteen raataa" kuten myös tulee mieleen eräs surullisenkuuluisa kolumni aikakauslehdessä muutama vuosi sitten, jossa päällikkötason mies totesi:
työpaikka ei ole sitä varten olemassa, että siellä olisi kiva olla vaan työpaikka on sitä varten, että työntekijä tekee työnantajalle työtä, josta osakkeenomistajat saavat osinkonsa ja työntekijä palkkansa. Hankkikoot työntekijät hauskuutensa vapaa-aikana.
Mikä ääliömäinen lausahdus: sillä eikö ihan oikeasti ole niin - ainakin minun mielestäni - että kävelisimme vaikka käsillämme ja teemme kaikkemme sellaisen asian ja työyhteisön eteen, jossa me viihdymme. Kun taas kurilla ja kylmyydellä, ankaruudella ja yksiviivaisilla tavoitteilla niin opiskelija kuin myös työntekijä, niin lapsi kuin aikuinen, tekee vain sen kaikkein välttämättömimmän.
kevaaseen@gmail.com - joka kirjoitti myös viestin 41
Lapsi on varmaan itse kuvitellut että on välittömästi oikea mestari kun pari kertaa tunnilla käy. Oppii tuostakin jo että jos haluaa mitään saavuttaa, sen eteen täytyy tehdä töitä...
kahdeksan vuotta. Aloitin 7-vuotiaana. Itse halusin käydä. Vanhemmat ei mitenkään puuttuneet soittoläksyihini. En siis harjoitellut kuin noin vartin verran ennen seuraavaa soittotuntia. En edennyt paljon minnekään, en ole musikaalinen, mutta halusin silti jatkaa vaan.