Nauttiiko teidän lapset harjoitellessaan kurinalaisia harratuksiaan (mm. soittotunnit)?

kannattaako nuo soittotunnit lopettaa tämän kevään jälkeen? Ajattelin että kausi käytäisiin loppuun eli toukokuulle saakka soittelisi ja sen jälkeen ei enää otettaisi tunteja? Tuntuu ettei tyttö kykene itse tekemään päätöstä. On murtunut kun puhuu mahdollisesta lopettamisesta mutta toisaalta ahdistuu harjoittelustakin.



ap

Meillä on taitoluistelija, joka aloitti luistelun 4-vuotiaana. Ihan itse halusi harrastusta ja nimenomaan luistelua vanhempien pienoisesta vastustuksesta huolimatta.



Tosi innokkaasti kävi harrastuksessa 2 vuotta. Sitten eskarivuonna lapsi siirtyi yhtä aikaa eskarin alkamisen kanssa isompien, 8 kertaa viikossa harjoittelevien ryhmään, ja joulun jälkeen alkoi harrastus takuta siinä määrin, että kävimme monta monituista keskustelua siitä, jatketaanko harrastusta vai ei. Lapsi halusi itse kovasti jatkaa, mutta ei sitten kuitenkaan jaksanut tehdä harkoissa juuri mitään ja kehitys pysähtyi. Lopulta sovimme valmentajien kanssa tauosta luistelussa ja sitten kokeiltaisiin uudestaan myöhemmin, jos lapsi vielä haluaisi jatkaa. 4 kuukautta pidettiin totaalista taukoa ja sitten ekaluokan syksynä lapsi meni takaisin harkkoihin ja on jaksanut nyt ihan eri malliin, käy innokkaasti harkoissa ja etenee.

Parhaillaan mietitään jatkaako sitä enää ensi syksynä. Nyt kevään aikana yritetään päättää asia. Ilmottautumiset ensi syksylle on kevään aikana.

jossa ei ole suorutuspaineita tai kilpailua vaan, joka on rentouttvaa, hauskaa ja sosiaalistakin. Mielestäni nykyajan lapsella on tarpeeksi paineita koulussa (varsinkin isompana), niin harrastuksen tulee olla kivaa. Eli harkitsisin lopettamista...

ap

Ihan alkuun se oli välillä kivaa ja välillä vähemmän kivaa. Alkun jälkeen se oli aina joko vähemmän kivaa tai todella ikävää hommaa. Jatkoin sitä silti vaan ja äidille ja iskälle sanoin että tahdon sitä harrastaa kun kysyivät. En edes tiedä miksi tahdoin jatkaa. Ehkä kuvittelin että se muuttuisi kivemmaksi kun jatkan vaan. Ehkä myös oli sosiaalisia paineita ja oli tavallaan in soittaa jotain. Lopulta sain sanottua että en tahdo enää jatkaa soittamista ja muistan vieläkin että se oli todella suuri helpotus! Elämä keveni todella paljon päätöksen jälkeen.

Nyt mietin asiaa ihan ammatilliselta kannalta:



On hyvä, että opettaja on kokenut ja arvostettu. Hän on alansa ammattilainen: mitä jos uskaltaisit luottaa hänen kokemukseensa toimia lasten kanssa? Musiikinopiskelu, vaikka siitä ei ammattia useimmille tulekaan, on pitkä elämänmittainen prosessi. Itse olen soittanut 6 -vuotiaasta saakka, 15 -vuotiaana innostuin lopullisesti ja aloitin omaehtoisen "ammattimaisen" harjoittelun. Täysin omasta tahdostani siis. Rakastan työtäni.



Tätä edelsi kuitenkin varsinainen soitonopiskelun vuoristorata, urheilua, koulunkäyntiä ja kapinointia, eikä helppoa ole edelleenkään aina - toisaalta se on lohdullista huomata konkreettisesti, että koskaan ei ole valmis, vaan haastetta rakkaaseen työhön riittää loppuelämäksi. Se on se, mitä kutsun todelliseksi kutsumukseksi.



Tyttäresi on siis tempperamenttinen luonne - hieno asia! Sen luonteenpiirteen kun oppii kanavoimaan oikein, tuloksena saattaa olla varsinainen timantti. Millä tahansa alalla. En osaa sanoa, onko soittoharrastus oikea valinta - tai instrumentti. Mutta asiasta tulisi keskustella opettajan kanssa - ei kuitenkaan hyökkäystaktiikalla, sillä soitonopettaja on koulutettu ammattilainen, jolla on takanaan paljon pitempi elinikäinen koulutus kuin esim. lääkärillä. Ja kun ilmeisesti kemiat osuvat hyvin kohdalleen, en näe syytä lopettaa uutta harrastusta seinään heti alussa. Miettikää sensijaan uusia tapoja elää musiikkia, käykää konsertissa, teatterissa, esiintykää mummon syntymäpäivillä jne.



Isästäni tuli muuten ammattimuusikko sitä kautta, että hänen isänsä maksoi jokaisesta harjoittelutunnista 50 penniä. Mopoon kun tarvittiin jatkuvasti bensaa... :D

Nyt mietin asiaa ihan ammatilliselta kannalta:



On hyvä, että opettaja on kokenut ja arvostettu. Hän on alansa ammattilainen: mitä jos uskaltaisit luottaa hänen kokemukseensa toimia lasten kanssa? Musiikinopiskelu, vaikka siitä ei ammattia useimmille tulekaan, on pitkä elämänmittainen prosessi. Itse olen soittanut 6 -vuotiaasta saakka, 15 -vuotiaana innostuin lopullisesti ja aloitin omaehtoisen "ammattimaisen" harjoittelun. Täysin omasta tahdostani siis. Rakastan työtäni.



Tätä edelsi kuitenkin varsinainen soitonopiskelun vuoristorata, urheilua, koulunkäyntiä ja kapinointia, eikä helppoa ole edelleenkään aina - toisaalta se on lohdullista huomata konkreettisesti, että koskaan ei ole valmis, vaan haastetta rakkaaseen työhön riittää loppuelämäksi. Se on se, mitä kutsun todelliseksi kutsumukseksi.



Tyttäresi on siis tempperamenttinen luonne - hieno asia! Sen luonteenpiirteen kun oppii kanavoimaan oikein, tuloksena saattaa olla varsinainen timantti. Millä tahansa alalla. En osaa sanoa, onko soittoharrastus oikea valinta - tai instrumentti. Mutta asiasta tulisi keskustella opettajan kanssa - ei kuitenkaan hyökkäystaktiikalla, sillä soitonopettaja on koulutettu ammattilainen, jolla on takanaan paljon pitempi elinikäinen koulutus kuin esim. lääkärillä. Ja kun ilmeisesti kemiat osuvat hyvin kohdalleen, en näe syytä lopettaa uutta harrastusta seinään heti alussa. Miettikää sensijaan uusia tapoja elää musiikkia, käykää konsertissa, teatterissa, esiintykää mummon syntymäpäivillä jne.



Isästäni tuli muuten ammattimuusikko sitä kautta, että hänen isänsä maksoi jokaisesta harjoittelutunnista 50 penniä. Mopoon kun tarvittiin jatkuvasti bensaa... :D

t. 6

Itse soitin pienenä ensin 4-6 vuotiaana viulua, jonka jälkeen 7vuotiaasta pianoa 2 vuotta ja lopulta huilua 9 vuotta. Eniten nautin pianon ja huilun soittamisesta.



Viulun soittaminenalkoi takuta tyssäsi, kun tuli kappaleet olivatkin liian haastavia ja ALku oli kivaa ja rentoa, mutta kun sain kesäläksyksi ulkoaopeteltavan kappaleen (peräti sivun mittaisen) pupu meni pöksyyn ja halusin lopettaa, vanhemmille sanoin syyksi, että sormiin sattuu (sekin kyllä piti paikkansa).



Pianon soittamisesta tykkäsin koska olin ikäisiäni edellä ja sain todella paljon kehuja. Ensimmäinen opettaja piti minua jopa nerona. Kävin ystäväni kanssa samaan aikaan tunneilla ja opettelimme aina samat kappaleet, joten pieni kisa motivoi. Opettajamme kuitenkin lopetti ja ystäväniki lopetti joten se jäi siihen. Olisin itse halunnut jatkaa.



9 vuotiaana olin jo kypsä aloittamaan "oman" harrastuksen huilun soitossa. Se oli mun oma juttu jota olin pitkään unelmoinut. Pidin huilun soitosta. Tehtävät olivat helppoja ja paineita ei ollut. "Läksyjä" vähän, mutta tarpeeksi. Ja huilunsoiton opettaja oli rento ja huumorintajuinen.



VInkkini on siis se, että kannattaisi puhua opettajan kanssa ongelmasta. Pieni takapakki ehkä on paikallaan niin, että läksyjä vähennettäisiin ja otettaisiin huomaamatta hieman helpompia ja lyhyempiä tehtäviä. Huonopinnaiselle lapselle sopii pilkkoa opeteltavat asiat pieniin osiin niin että ne eivät tunnu mahdottomilta. Epäonnistumisia vähän ja paaaljon kehuja. Jos lapsi on oikeasti turhautunut, voittehan sopia että harjoittelee sen verran kun hyvältä tuntuu ilman paineita.



Itselläni ainakin oli aina kivaa niin kauan kun a) kaikki oli helppoa ja b) opettaja otti todella huumorilla virheeni ja b) ei ollut pakko harjoitella



minusta tuli oikeasti hyvä huilisti, en kuitenkaan halunnut ikinä huilun soitosta pakkopullaa, joten en pilannut hyvää harrastusta isonakaan laittamalla itselle paineita siitä. Olen aina soittanut silloin kun siltä tuntuu.



Siskostani tuli myös hyvä viulusti ankaralla ja kurinalaisella opettelulla. Siskoni on tällä hetellä viulunsoiton opettaja.

Omat lapseni vaativat paljon pokkimista ja voivat olla arkoja uuden tilanteen edessa. Jos "pakotan" heidat sinne vastustuksesta huolimatta heilla on todella kivaa.

Olen kanssa samalla kannalla etta kausi kannattaa menna loppuun asti, voipi olla etta jos tama oli eka kerta niin se lapsen kokema rankkuus voi johtua myos siita etta han ei tiennyt mita tuleman.

Seuraavalla kaudella voi olla jo helpompaa, kun tietaa millaista harjoittelua vaatii.



Jos mina menisin lasteni tahdon mukaan, he eivat harrastaisi mitaan. Koska heita jannittaa se aloitus (uudet ihmiset, ei osaa viela jne.)Siis kylla heita kaytannossa kiinnostaa kaikkie, mutta kun on aika toimia alkaa jannittaminen.

on oikein kanavoituna hyvä piirre! Kukaan muu ei ole koskaan noin sanonut, tuli oikeasti hyvä mieli :)



t. ap joka itse ei ole lainkaan tulisieluinen kuten tyttönsä ja siksi vaikea välillä ymmärtää...

Lapsella oli lahjat ennen kurinalaista opetusta siis pääsykokeissa. Musikaalista lahjakkuutta joko on tai sitten ei ja meidän suvussa on.

No, musikaalisena ihmisenä tiedät sitten myös varmasti, että lahjakkuus kattaa vain n. 5% oppimisesta, loppu on harjoittelua ja työtä.

Itse olen muusikkosuvun jäsen inäkin, mutta kyllä suuri maailma pitää jalat maan pinnalla.

t. 6

Tekstisi oli kaikin puolin kuitenkin asiallinen! Tarkoitus ei ollut piikitellä, alku vain pisti silmään - pitäisi lukea loppuun asti.



t. edellinen

Tästä ketjusta on kehittynyt sisällöltää erittäin mielenkiintoinen! Kiitos AP:lle aloituksesta. Ihmisillä on ilahduttavan monitasoisia näkemyksiä lastensa musiikin opiskelusta. Tämän ketjun soisi säilöttäväksi ja materiaaliksi tuleville pedagogisukupoville.



Musiikista ja taidekasvatuksesta PITÄÄ pitää meteliä: antakaa vanhemmat mielipiteitä, palautetta ja kehittämisehdotuksia, mutta ymmärtäkää myös monipuolista ja monisäikeistä luovaa alaa. Eläkää mukana taiteessa mukana. Joskus se synnyttää timantin, ja kaikki muu hyvä on erinomaista maanmuokkausta.

Tekstisi oli kaikin puolin kuitenkin asiallinen! Tarkoitus ei ollut piikitellä, alku vain pisti silmään - pitäisi lukea loppuun asti.

t. edellinen

pistettä vaille

Itse otin pianotunteja vuosikausia ja harjoittelin enemmän tai vähemmän innokkaasti. Se meni kausittain. Välillä tympi kovasti, joskus taas innosti oikein kunnolla. En muista, että olisi ollut eroja opettajissa niinkään, enemmän se oli omista fiiliksistä kiinni kiinnostiko vai ei.



Nyt syksyllä laitoimme 6v pianotunneille. Itseasiassa hän pyysi huilutunneille, mutta saimme ylipuhuttua pianotunneille, koska se on hyvä perussoitin. Lupasimme, että myöhemmin ehtii oppia huiluakin. :-) Hän rakastaa pianotunneilla käymistä (yksityinen opettaja), mutta ei viitsisi kovin usein harjoitella. Aina pitää patistaa ja joudun seisomaan vieressä. Sitten harjoittelee ok.



En tiedä, miten kurinalaisesti täällä jokainen lapsiaan harjoituttaa, mutta me olemme sopineet, että joka päivä pitää harjoitella soittoläksy kolme kertaa. Ei toteudu joka päivä, mutta kun harjoitellaan niin se on aina sen kolme kertaa. Se on hyvä siitä, että yleensä kolmannella kerralla alkaa sujua, joten jää hyvä mieli. :-)



Ensimmäiset kierrokset yleensä vaativat, että osoitan nuotteja sormella, lasken rytmiä, ja jos on epäselvää niin sanon mikä nuotti on jne, että ei mene ikuisuutta hajanaiseen tapailuun... Tässä joku voi sanoa että teen karhunpalveuksen, mutta mielestäni kuusi vuotias on vielä pieni hallitsemaan muutaman kuukauden jälkeen nuotteja täysin. Uskon, että oppii kun saa tarpeeksi harjoitella ajan kanssa. Eli en ota kovin vakavasti tätä, joskin odotan, että muutaman vuoden päästä harjoittelee itse, niin että riittää kun muistuttaa harjoittelusta.



Tyttö on musikaalinen, mutta soittamista ei todellakaan opi harjoittelematta. Jos on hurjan hyvä sävelkorva niin siitä voi olla haittaakin nuotinlukutaidon oppimisessa, jos pärjää ilman nuottejakin tuosta vaan. Ajattelen, että muusikkoa ei tarvitse tulla, mutta soittamisesta on iloa koko elämän ajaksi, jos siitä ei tehdä kauheaa pakkopullaa.



Joku kyseli soittamisen etuja. Itselläni ihanin etu on ollut säestäminen, se on ihanaa saada soittaa harmoniassa toisten instrumenttien tai laulajien kanssa. Harmonian saavuttaminen on upea tunne, sitä ei usko jos ei sitä ole kokenut. :-) Toiseksi huomaan aina, kun elämässä tulee stressaavia aikoja, niin soittaminen omaksi iloksi rentouttaa niin paljon, että taas energia virtaa. Siinä saa purettua kaikenlaiset patoutumat, siis psykologisesti soittaminen on mulle jaksamiskysymys. Soittelen ja kehittelen omissa soittohetkissäni laulujen säestyksiä huvin vuoksi leikitellen ja välillä harjoittelen enemmän tai vähemmän tosissani jotakin klassista. Klassiset kappaleet on vähän kuin tekisi sanaristikkoa... samantapaista puurtamista, joutuu keskittymään täysillä, varsinkin uuteen kappaleeseen, ja sitten innostuu kun saa kauniit melodiat sujumaan... Pää tyhjenee kummasti kaikesta turhasta, kun soittohetkessä olennaista on vain nuotit, kädet ja tuotettu ääni. :-) Ajattele, näin ihanat edut soittamisesta, ja olen sentään vain keskinkertainen amatööri! Mahtaa olla vielä paljon upeampaa, jos on jaksanut panostaa musiikkiin enemmän.

Nämä tämän kaltaiset kommentit saavat soitonopettajan toooosi hyvälle tuulelle :)

Sanaristikkovertaus on loistava!!!

Joku kyseli soittamisen etuja. Itselläni ihanin etu on ollut säestäminen, se on ihanaa saada soittaa harmoniassa toisten instrumenttien tai laulajien kanssa. Harmonian saavuttaminen on upea tunne, sitä ei usko jos ei sitä ole kokenut. :-) Toiseksi huomaan aina, kun elämässä tulee stressaavia aikoja, niin soittaminen omaksi iloksi rentouttaa niin paljon, että taas energia virtaa. Siinä saa purettua kaikenlaiset patoutumat, siis psykologisesti soittaminen on mulle jaksamiskysymys. Soittelen ja kehittelen omissa soittohetkissäni laulujen säestyksiä huvin vuoksi leikitellen ja välillä harjoittelen enemmän tai vähemmän tosissani jotakin klassista. Klassiset kappaleet on vähän kuin tekisi sanaristikkoa... samantapaista puurtamista, joutuu keskittymään täysillä, varsinkin uuteen kappaleeseen, ja sitten innostuu kun saa kauniit melodiat sujumaan... Pää tyhjenee kummasti kaikesta turhasta, kun soittohetkessä olennaista on vain nuotit, kädet ja tuotettu ääni. :-) Ajattele, näin ihanat edut soittamisesta, ja olen sentään vain keskinkertainen amatööri! Mahtaa olla vielä paljon upeampaa, jos on jaksanut panostaa musiikkiin enemmän.