Vl-äiti ja viimeinen lapsi
Olen 28-vuotias vanhoillislestadiolainen äiti ja odotan neljättäni. Tämä lapsi jää viimeiseksi, näin olen tämän raskauden aikana päättänyt. Elämäntilanteemme (miehen mielenterveysongelmat, mittavat ulosottovelat ja taloudelliset ongelmat, vaativa erityislapsi, oma jaksaminen) on kestämätön hankkia enää yhtään uutta lasta. Mielummin yritän huolehtia ja jaksaa näiden lasten ja vielä syntymättömän kanssa ja säilyttää oma mielenterveyteni, kun se toiselta on jo mennyt. Olemme tulleet tiemme päähän tämän lapsiasian kanssa. Ei jaksa, ei pysty - edes uskon voimalla.
Olen myös päättänyt vastata rehellisesti mahdollisille kyselijöille ja utelijoille tulevaisuudessa : me emme enää halua ja jaksa lisää lapsia. Jos rehellisyyden vuoksi joku lakkaa pitämästä minua oikein uskovana, se olkoon hänen ongelmansa. Minulle tämä päätös ei ole uskomisen este. Se on minun henkilökohtainen ratkaisuni.
Nautin jo valmiiksi ajatuksesta, ettei minun enää koskaan tarvitse tämän jälkeen pelätä raskaaksituloa, tehdä testiä siinä toiveessa, ettei se näyttäisi plussaa. Ei koskaan pelätä synnytystä ja väsyttävää pikkuvauva-aikaa. Saan olla ja viihtyä omassa kropassani - olla minä itse ilman pakkoa raskautua. Mieleni piristyy jo pelkästä ajatuksesta!
Lapset ovat parasta, mitä olen saanut. Haluan antaa heille jaksavan ja mukavaolevan äidin vielä, kun olen sitä. Tämä raskaus on ollut jo niin vaikea hyväksyä ja niin vaikea kestää - en uskalla kuvitellakaan, mitä se olisi kymmenennen raskauden kohdalla. Siksi vihelsin pelin poikki.
Kiitos.
Kommentit (684)
"niin..
mutta "vaikket itse sitä tuntisi synniksi, mutta joku toinen siitä pahentuu, tulisi sinun siitä luopua"
Taisi olla nro 26:n teksti...
Se joku toinen, joka pahentuu tavastani toimia, ei kuitenkaan loppuviimeksi joudu elämään minun elämäntilanteessani, eikä voi tietää ilman konkreettista kokemusta, millaista elämää, millaista arkea minä ja perheemme kokee ja elää. Vasta jos hän itse elää tismalleen samassa elämäntilanteessa, tismalleen samoilla ehdoilla ja vielä senkin jälkeen pahentuu ratkaisustani, silloin hänellä on oikeus pahentua ja sen hyväksyn.
Kyllä minusta voi ja pitääkin ajatella ensin oma kohta, ja vasta sitten, mitä muut ajattelevat tai pahentuuko joku. On niin helppo paheksua, kun ei itse tarvitse olla keskellä tätä kaikkea.
ap
Minusta tässä keskustelussa on tullut esiin mm. kaksi seuraavaa hyvää asiaa:
- jotkut vanhoillislestadiolaiset keskustelijat ovat kertoneet omista kokemuksistaan meille ei-vanhoillislestadiolaisille, mikä toivottavasti lisää ymmärrystä vanhollislestadiolaisuutta kohtaan
- jotkut vl-keskustelijat ovat itse kaivanneet avoimempaa keskustelua liikkeen sisällä ja epäkohtien korjaamista (mitkä liikkeen sisällä olevat itse määrittelevät).
Tähän jälkimmäiseen liittyi ajatus, että olisi hyvä, jos viesti jäsenten ilmaisemista kokemuksista välittyisi liikkeen johdolle. Olen ymmärtänyt, että niitä on muuten hankalaa ilmaista kuin tällaisessa anonyymissa keskustelussa. Mutta ei minulla ole sille mitään henkilökohtaista tarvetta enkä kaipaa mitään "nauhalta tulevaa" puhetta. Mielenkiintoinen on muuten näkemyksesi siitä, että liikkeen johdon tyyli keskustella olisi "mekaanista luetteloa" vl:ien uskosta. Ajatteletko, ettei heillä suht pitkään eläneinä ole mitään omakohtaisia kokemuksia asioista? Minä voisin luulla päin vastoin niin, että nuoruuden mustavalkoisuus vähenee iän ja kierrosten karttuessa ja ymmärrys elämän monimuotoisuutta kohtaan kasvaa...
Minua suoraan sanottuna kiinnostaa paljon enemmän se, miten te yksilöinä koette. Mitkä teidän uskonne perusteet ovat? En yhtään jaksa mitään "nauhalta tulevaa" mekaanista luetteloa vl:ien uskosta. Vaan teidän omakohtaista KOKEMUSTANNE asiasta.
Tähän kai voi kuka tahansa vl-uskovainen vastata.
täällä käy kova kuhina (teidän) uskon peruskysymyksistä ja olisi hyvä kuulla, miten he vastaavat esitettyihin kysymyksiin
Tässä lainaamassani tekstissä en täysin ymmärrä mitä tuolla ehkäisy-uskosta luisumisessa on oikein kysymys. Jos ehkäisy on osa äidin sairauden hoitoa niin sinäkö meinaat että se on sama kuin uskon kieltäminen tai että se johtaa siihen? No jos johtaa niin mistähän se voisi johtua? Pelkästäänkö siitä että omatunto on paatunut vai voisiko syy olla myös se että yhteisön paine ja syyllistäminen voisivat johtaa siihen? Eräs ystäväni on erittäin rankassa elämäntilanteessa ja yhdeksi hoidon muodoksi on määrätty ehkäisy. Voi sitä itkun määrää ja ahdistusta mitä tämä äiti on joutunut kokemaan koska niin moni on tullut sanomaan ettet voi olla uskovainen, sinua ei voi pitää enää uskovaisena. On turha suojella niitä hengellisen väkivallan ilmiöitä mitä monet joutuvat kokemaan. Onko se tiukin ja mustavalkoisin tapa ajatella asioista se ainut oikea tapa uskoa ja elää?
Kukaan ei voi tietää montako lasta kykenee hoitamaan tai montako elämänsä aikana saa, mutta eikö meillä ole oikeus elää tätä päivää, tämän elämäntilanteen mukaan mikä tällä hetkellä on. Vai tuleeko meidän sairauksienkin keskellä heittää kädet irti ratista ja hengen uhalla synnyttää? Eikö meillä ole oikeus toipua? Eikö meidän tule suojella sitä mitä meillä jo on? Eikö Jumalan tahto voisi olla myös se että äiti/isä saisi myös eheytyä?
Raamatun lukemisesta. Sitä suositellaan mutta siitä myös varoitellaan. Ainakin meidän siionissa on varoiteltu sitä ettemme erkaantuisi ja ettei se johtaisi omavanhurskauteen.
Kuulumme luterilaiseen kirkkoon ja kirkossa käyntiä ollan myös suositeltu. Se miksi moni ei siellä käy johtunee osittain siitä että muita kuin vl:ä ei pidetä oikein uskovina.
Sitten vielä kritisoinnista. Omat sairauden aikaiset kommentit ja painostukset olivat sitä luokkaa että ahdistuin todella! Olisiko minun pitänyt hautautua niiden alle vai onko minulla oikeus käsitellä nekin tunteet? En voinut millään ymmärtää miten armottomia sitä voidaan toisillemme olla. Oliko sekin minun syy? Se, että näen omassa yhteisössämme ristiriitaisuuksia, epäkohtia ja painostusta, ei tarkoita sitä ettenkö haluaisi uskomassa olla. Sitä haluan todellakin sydämestäni asti! Asioiden pohdiskelu ja työstäminen on pelkästään helpottanut oloani yhteisömme sisällä. Toisin olisi varmaan asiat jos minun suu olisi suljettu eikä minulla olisi mahdollisuutta käydä tunteitani läpi. Näen entistä voimakkaammin ne hyvät ja ihanat piirteet joita yhteisössämme on ja haluan jo etulahjana antaa kaikille anteeksi ne epäkohdat. Sen tiedän että yhteisössämme on tullut ylilyöntejä vuosien saatossa ja tulee edelleenkin, mutta täydellistä ja virheetöntä yhteisöä ei ole.
Usko ja yhteisö on lahjaa ja niistä haluan pitää myös kiinni. t.160
kirkko
Ap kritisoi epäsuoraan vl-liikettä useassakin asiassa. Hän antaa epäsuorasti ymmärtää, ettei Raamattua kehoiteta lukemaan (ei ole oikeasti totta) ja että lapsia pelotellaan helvetillä. Tässä jälleen näkee sen, miten moni ehkäisyyn päätynyt ei muutenkaan enää koe jakavansa vl-aatemaailmaa vaan on luisumassa samasta uskosta ja Siionin yhteydestä pois. Hän tuntee ensin muukalaisuutta jne. ja usein vähitellen ajautuu omasta tahdostaan ulkopuolelle vl-liikeestä. Usko ei muutu eikä sen peruskysymykset. Liikkeen modernisoijat yrittävät todellisuudessa venyttää syntikäsitystä oman mielensä mukaiseksi, kun eivät itse pidä jotain asiaa syntinä ja jostakin syystä he haluavat etteivät muutkaan niin kokisi.
Raamatun lauseita. Te olette maan suola, mutta jos suola käy mauttomaksi, millä sen jälleen saisi maistuvaksi. Raamatun mukaan on uskallettava puhua synnistä, vaikka se kirpaiseekin ihmistä. Ei ole oikein puhua niin kuin ihmiset haluavat kuulla vaan on puhuttava niin kuin oikein on. Samoin Raamatussa sanotaan, voi teitä, jos maailma teitä kiittää. Kiitosta ap täällä kerää "avarakatseisuudellaan ja moderniudellaan". Älkää muuttuko maailman mukaan. Siitähän tässä on kysymys. Mennään samoja polkuja, joita ihminen on aina pyrkinyt menemään, oman mielen mukaan. Omia ratkaisuja tehden, vaikka Raamatussa korostetaan seurakunnan yhteyttä.
Mistä te muuten tiedätte, ettei teistä ole monen lapsen äideiksi ja isiksi? Niin moni luulisi, mutta Jumala tietää voimamme paremmin ja on luvannut antaa voimia. Tässä kysytään uskoa, että onko valmis uskomaan Jumalasta niin hyvää, että hän osaa siunata parhain päin. Siksi tämä on uskon peruskysymys, että uskooko Jumalaan luojana. Uskooko että luomistyö jatkuu yhä hänen suunnitelmiensa mukaan. Suurin osa ei usko vaan on mielestään luojaansa viisaampi. Jumala sanoo Raamatussa, että hän tunsi jokaisen nimeltä jo ENNEN kuin loi äidin kohdussa. Ei niin, että tunsi silloin kun oli luomassa vaan jo ENNEN sitä. Masennus ei liity lapsilukumäärään, se on sairaus joka pitää hoitaa. Monelle Jumala ei anna lapsia tai antaa vain yhden tai kolme. Heidän varalleen voi olla muita tehtäviä. Ei ole itsestäänselvyys että lapsia tulee kymmenen tai enemmän, suurimmalle osalle niitä ei anneta niin paljoa.
vl ei voi ryhtyä taiteilijaksi. En tajua miten jaksatte noita järjettömiä rajoituksia. Katkeruutta tulee jo siitäkin että mahdollisia orastavia taiteellisia lahjoja saa vain tyrehdyttää ja tukahduttaa.
En tiedä noiden säännösten perusteita sen kummemmin, mutta tanssi kaikissa muodoissa on lestadiolaislta kielletty koska tanssi houkuttelee syntisiin ajatuksiin. Balettiakaan ei lestadiolainen käy katsomassa eikä lapset sitä harrasta. Teatterissa ei sovi käydä.
Onko sinun asuinseudullasi tai lähettyvillä saatavilla keskusteluapua (luottoystäviä, pappeja/ diakoneja, perheneuvojia, psykoterapeutteja jne.), joiden kanssa voisit purkaa sitä taakkaa, mikä sinun kannettavaksesi on annettu: miehesi sairaus, taloudelliset ongelmat ja vastatuuleen kulkeminen tiiviissä uskonyhteisössä?
Pohdit mielestäni asioita syvällisesti ja vastuullisesti ja toivon todella, että myös sinua kannateltaisiin, ettet joutuisi olemaan yksin veturi ja reen vetäjä, vaan saisit myös levätä ja hengähtää. Jo neljän lapsen hoitamisessa ja kasvattamisessa on työtä, ilman mitään suuria ylimääräisiä huolia ja paineita.
Minulle tulee kirjoituksistasi mieleen Tove Janssonin Näkymätön Ninni, tiedäthän sadun? Olet syntymässä "siksi mitä olet", omaksi itseksesi, joka vakaasti ja jämäkästi puolustaa sitä, minkä kokee oikeaksi. Ei tätä elämää ole tarkoitettu elettäväksi sivustaseuraajien huutoäänestysten perusteella. Toivon, että saat vahvistettua omaa sisäistä ääntäsi niin, että kuulet sen paremmin kuin sinuun istutetun "yleisen mielipiteen kuoron" (joka on eri asia kuin omatunto) tai hyvää tarkoittavien ns. ystävien varoittavat tai paheksuvat sanat.
Kevään valoa elämääsi!
Ajattelen että
a) liikkeen johdon näkemykset edustavat todennäköisesti sellaista ei-persoonallista "suoltoa" joka on heidän näkökulmastaan poliittisesti korrektia (jyrkkää ja ehdotonta eikä sisällä järkeviä perusteluja eikä myöskään vaihtoehtoja) mutta ei kiinnosta minua;
b) että vanhojen partojen näkemykset ovat juuri sitä taantumuksellisuutta, jota kaihdan ja jonka seuraukset näkyvät täälläkin monen vl-äidin kärsimyksinä. Haluaisin nuorten naisten ja miesten kommentteja heidän OMAKOHTAISEN ELÄMÄNSÄ pohjalta, en jotain ulkoaopeteltua "Näin Kai Sen Pitää Mennä" -litaniaa.
(en muista numeroani, mutta tiedät kysymyksesi perusteella kuka olen tuolla ylempänä ketjussa)
Mielenkiintoinen on muuten näkemyksesi siitä, että liikkeen johdon tyyli keskustella olisi "mekaanista luetteloa" vl:ien uskosta. Ajatteletko, ettei heillä suht pitkään eläneinä ole mitään omakohtaisia kokemuksia asioista? Minä voisin luulla päin vastoin niin, että nuoruuden mustavalkoisuus vähenee iän ja kierrosten karttuessa ja ymmärrys elämän monimuotoisuutta kohtaan kasvaa...
Täällä, missä asun (eteläistä Suomea) minulla on oikeastaan yksi ystävä, hänkin vl, mutta hän näkee nämä asiat niin eri tavalla. Hän on enemmän "yhteisöllisen omantunnon" puolestapuhuja. Kotiseudullani pohjoisessa minulla on kaksi ihmistä, joille voin ajatuksiani ja elämääni kertoa avoimesti. Yhteys on vain sähköpostin ja puhelimen varassa.
Olisi kyllä erittäin mielenkiintoista (ja epäilemättä minulla tarpeellistakin!) päästä puhumaan näistä asioista jonkun ammattilaisen kanssa. Papin, diakonin tai sitten ihan psykoterapeutin kanssa. Yhtä lastamme käytän perheneuvolassa ja psykologilla ja kyllähän esim. perheneuvolasta on saatavilla apua koko perheelle, jos vain rohkenee kysyä. Tähän asti olen jotenkin vältellyt avautumasta siellä enempää perheemme tilanteesta, saati sotkemasta askuntoa peliin, koska lapsemme ongelmat ovat neurologisia, eivätkä sinänsä liity perheemme muuhun tilanteeseen mitenkään. Muilla lapsilla ei ole minkäänlaista oirehtimista. Ehkä kuitenkin menisin ihan itseni kanssa, oman tilanteeni kanssa, juttelemaan ammattiauttajalle, jos ja kun varmasti menenkin. Odotan rohkeutta ottaa se ensimmäinen askel! :)
Kiitos paljon sinulle , puhuit totuuden sanoja - samaa kevään valoa sinnekin!
ap
niin että minä en tänne maan päälle ole itse halunnut mitään irtopisteitä keräämään. Jos jumala tai mikä lie on minut tänne luonut niin kyllä se sitten lopuksi minut jonnekin hoitaakin ei siihen tarvita synnyttämistä synnyttämisen perään.
Uskonnot on vain miesten vallankäyttöä jolla pidetään naiset kurissa .
ovat vastamaan todella perusteltuihin kysymyksiin...
Ap vaikuttaa niin ihanasti siltä että on sinut itsensä ja päätöksensä kanssa. Samaa rohkeutta toivoisin niin jokaiselle vl-uskovaiselle kuin muillekin! Jokainen on vastuussa omasta elämästään ja se kannattaa hoitaa niin hyvin kuin pystyy. Ei vastuuta voi sysätä yhteisön tai muiden harteille vain sillä perusteella että jonkun muun mielestä "uskovaiset haluavat toimia näin".
Tää meidän kulttuuri (siis vanhoillislestadiolainen kulttuuri) on muuttumassa selvästi. Hitaasti kyllä, mutta muuttumassa silti ja se on äärimmäisen hieno asia. Rohkeutta, avoimuutta ja keskustelua vain lisää!
Ap, voimia sulle ja teidän perheelle! Et ole yksin.
t. vl-äiti joka laidasta sua vähän ymmärtää
ap:n tilanne on ollut todella surullinen! Ajatella, että kaikessa pitäisi ajatella mitä muut veeällät ajattelevat. Kuitenkin kyse on omasta elämästä, jota kukkaan muu ei jouvu elämään. Helppo räksyttää sivusta, ettei nuin saa tehä ja et pääse taivaaseen!!!
Kyllä ap:n elämä muuttuu vain ja ainuastaan parempaan suuntaan ku uskaltaa ite ajatella, että mitä jaksaa ja mikä on järkevää perheen kannalta.
Mikä tässä ketjussa oli susta surullista, 72???
On huojentavaa, että meidän vl:ien keskuudesta löytyy armoa ja inhimillisyyttä.
Ap:lle kaikkea hyvää! Onnea päätöksellesi. Jumalan johdatukseen saat luottaa tuossakin asiassa. Uskon, että Taivaan Isä ohjaa lastensa päätöksiä - joskus ne ovat näinkin vaikeita päätöksiä.
Onko tämä oikeasti se ainoa paikka missä voit keskustella näistä asioista ja onko tämä se fiksuin paikka puhua näistä? Kyllähän tiedät itsekin että täältä et ainakaan uskovaisten tukea saa, sitä mitä juuri tarvitsisit. Sen takia haluat tulla tänne puhumaan tästä asiasta että saat hyväksyntää muilta ja "omatunnon" rauhan tässä asiassa. Ne vaikeudet mitä teillä on, ei todellakaan johdu siitä että olette olleet uskomassa tai että teillä on lapsia ja vauva tulossa. Ne johtuu aivan muusta, oletko ajatellut sitä koskaan?
Minä haluaisin kertoa toisenlaisista lapsuuskokemuksista vl-perheessä. Meillä luettiin aina iltaisin iltarukous yhdessä äidin tai isän kanssa ja sen jälkeen äiti/isä kiersi jokaisen luona hetkisen. Silitteli tukkaa ja kuunteli jos oli jotain mielen päällä. Sillai kiireettömästi. Sitten siunattiin molemmin puolin kaikki anteeksi. En muista käytettiinkö sanaa synti, mutta tarkoitettiin kuitenkin kaikkia tottelemattomuuksia tai kiukunpurkauksia. Mutta siis myös vanhempi pyysi lapselta anteeksi. Tämä on jäänyt mun mieleen ehdottoman lämpimänä ja hyvänä muistona, jota tapaa haluan jatkaa omien lasteni kanssa. Koskaan ei tarvinut mennä nukkumaan peläten että jos nyt kuolen niin pääsenköhän taivaaseen... oli turvallinen olo. Meillä myös muutenkin riitoja sovittiin usein, isä ja äiti pyysivät lapsilta anteeksi ja lapset isältä ja äidiltä, jos oli ollut kärhämää.
En myös muista että mua olisi ahdistanut kauppojen musiikki tms. Meillä ei varmaan taidettu niin painottaa sitä syntipuolta vaan enemmän armoa ja anteeksiantamusta.
Sitten muistan, että kavereideni (ei vl-perheestä) kanssa joskus leikkiessäni huutelin että tepä ette pääse taivaaseen, tepä ette pääse taivaaseen. Äiti kun sen kuuli niin lopetti moisen huutelun heti. Äiti opetti, että kaikki lapset ovat uskovaisia ja kaikki lapset pääsevät taivaaseen jos kuolevat. Ja että muutenkaan ei kenellekään saa sanoa että sinä et pääse taivaaseen, koska ei meillä ole oikeutta sellaiseen. Jumala vain tietää kuka pääsee ja kuka ei. Sen olen muistanut siitä lähtien ja samoin haluan lapsilleni opettaa.
Kaikenkaikkiaan koen että lapsuuteni uskovaisen kymmenlapsisen perheen esikoisena on ollut hyvä ja turvallinen. En tietenkään halua mitätöidä toisenlaisia kokemuksia, mutta halusin vain kertoa tällaisenkin näkökulman. :) Ei vl-uskon tarvitse lapsellekaan olla ahdistavaa tai pelottavaa, ihan kuten sen ei tarvitse aikuisellekaan olla sellaista.
Eikö noista ap:n kirjoituksista jo käy selville, että hän on ajatellut asioita, monelta kantilta ja varmasti myös syvää kipua ja hätää tuntien?
Mitä muuta paikkaa ehdotat ap:lle keskustelupaikaksi, jos hän ei "omiensa joukossa" saa puhua, mitä todella ajattelee? Mistä tiedät, ettei hän saa "uskovaisten tukea" täällä; onko sinun tietokoneessasi jokin tunnistin, jolla arvioit jokaisen nettikeskustelijan "sydämen tilan" ja "aidon uskon"? Minulle on arvokkainta se, että ap itse löytää rauhan asiassa, ei se, mitä itse mistäkin asiasta ajattelen. Lähimmäisenrakkaus ei ole sitä, että toivoo toiselle sitä, mikä on itselle hyväksi, vaan sitä, mikä on toiselle hyväksi. Empatiassa pyritään asettumaan toisen ihmisen asemaan ja miettimään siitä käsin, mikä olisi tälle ihmiselle hyvää ja oikein. Sivusta huudellen voi sanoa sitten ihan mitä muuta tahansa.
Huoh.
(Anteeksi, ap, kun vastasin puolestasi.)
Kuulehan ystäväni Onko tämä oikeasti se ainoa paikka missä voit keskustella näistä asioista ja onko tämä se fiksuin paikka puhua näistä? Kyllähän tiedät itsekin että täältä et ainakaan uskovaisten tukea saa, sitä mitä juuri tarvitsisit. Sen takia haluat tulla tänne puhumaan tästä asiasta että saat hyväksyntää muilta ja "omatunnon" rauhan tässä asiassa. Ne vaikeudet mitä teillä on, ei todellakaan johdu siitä että olette olleet uskomassa tai että teillä on lapsia ja vauva tulossa. Ne johtuu aivan muusta, oletko ajatellut sitä koskaan?
Voi olla näin tai voi olla niin, että saisimme iloisesti yllättyä, että vl-liikkeessä on muitakin avarasti ajattelevia, jotka toivovat kulttuurin muutosta ajan ohi ajamiin vanhoihin elämäntapoihin tai edes avoimempaa keskustelua kuin tässä keskustelussa näkemyksiään esittäneet.
Tosin usein on niin, että jonkun yhteisön johtohenkilöiksi valikoituu niitä, jotka pitävät yllä jatkumoa ja ovat varovaisia sanomaan ainakaan ääneen mitään kovin radikaalia, koska heillä on tarve pitää yhtenäisyyttä yllä yhteisössä. Ja onhan niin, että jos vl-liikkeen johto olisi kovin muutoshakuinen, se olisi bongattu alle aika yksikön uutisten ykkösaiheeksi. Itse haluan kuitenkin lapsenuskoisesti uskoa siihen, että vl-liikkeessä on viisaita ja elämää nähneitä "peränpitäjiä" (kunnes toisin todistetaan).
En tällä "keskusjohtohaikailullani" ajattele missään tapauksessa, että muutos voi lähteä vain hierarkian ylhäältä päin. Kauan eläköön ruohonjuuritason hiljainen puurtaminen, joka ajan kanssa muuttaa todellisuutta laajemminkin!
Enkä tosi asiassa oleta, että presidentti ja hallitus rinta rinnan arkkipiispan ja herätysliikkeiden johtohenkilöiden kanssa surffaisivat näissä keskusteluissa tai että he pitäisivät tämäntyyppistä keskustelua yhteiskunnallisesti riittävän merkittävänä, jotta siihen kannattaisi aikaa uhrata. Vaikka kyllä kannattaisi; meillä on niin paljon hyvää (?) sanottavaa ja mielipiteitä joka lähtöön...
Vastaan rehdisti:
Ajattelen että
a) liikkeen johdon näkemykset edustavat todennäköisesti sellaista ei-persoonallista "suoltoa" joka on heidän näkökulmastaan poliittisesti korrektia (jyrkkää ja ehdotonta eikä sisällä järkeviä perusteluja eikä myöskään vaihtoehtoja) mutta ei kiinnosta minua;
b) että vanhojen partojen näkemykset ovat juuri sitä taantumuksellisuutta, jota kaihdan ja jonka seuraukset näkyvät täälläkin monen vl-äidin kärsimyksinä. Haluaisin nuorten naisten ja miesten kommentteja heidän OMAKOHTAISEN ELÄMÄNSÄ pohjalta, en jotain ulkoaopeteltua "Näin Kai Sen Pitää Mennä" -litaniaa.(en muista numeroani, mutta tiedät kysymyksesi perusteella kuka olen tuolla ylempänä ketjussa)
Mielenkiintoinen on muuten näkemyksesi siitä, että liikkeen johdon tyyli keskustella olisi "mekaanista luetteloa" vl:ien uskosta. Ajatteletko, ettei heillä suht pitkään eläneinä ole mitään omakohtaisia kokemuksia asioista? Minä voisin luulla päin vastoin niin, että nuoruuden mustavalkoisuus vähenee iän ja kierrosten karttuessa ja ymmärrys elämän monimuotoisuutta kohtaan kasvaa...
Tunnen ap:n ja tiedän että hän voi puhua näistä asioista myös muualla kuin täällä, oli hänen ratkaisunsa mikä sitten tahansa.
Saanko ihan uteliaisuuttani kysyä: kokevatko kaikki sisaruksesi lapsuutenne samalla lailla? Minulla on vain yksi veli, ikäeroa kolme vuotta ja näin aikuisena tunnumme kokeneen asioita aika eri tavoin. Minä herkempänä kuin hän urputan enemmän menneistä.... Siksi kiinnostaa, kuinka kymmenen eri saman perheen lasta kokevat saman perhetaustan, mikä ei tietenkään ole mikään stabiili kuvio.
Toinen uteliaisuutta herättävä juttu: miten kauan äidilläsi kesti kiertää sängystä toiseen juttelemaan? Minusta tuntuu usein, että jo kahdella omalla lapsellani juttua ja halipulaa riittää pidempään kuin äiti jaksaa pysyä hereillä...
Muuten tuo anteeksipyyntö myös vanhempien suunnasta lapsia kohtaan on se, minkä olen halunnut tuoda omaan perheeseeni. Omassa lapsuudenkodissa sellaista tapaa ei ollut ja minusta se on sekä outoa että väärin. Hyvä kuulla, että siitä tuli sinulle lapsena turvallinen olo! T. nimim. "Äiti, joka turhan usein joutuu pyytämään anteeksi, mutta on tähän mennessä onneksi saanut anteeksi..."
Minä haluaisin kertoa toisenlaisista lapsuuskokemuksista vl-perheessä. Meillä luettiin aina iltaisin iltarukous yhdessä äidin tai isän kanssa ja sen jälkeen äiti/isä kiersi jokaisen luona hetkisen. Silitteli tukkaa ja kuunteli jos oli jotain mielen päällä. Sillai kiireettömästi. Sitten siunattiin molemmin puolin kaikki anteeksi. En muista käytettiinkö sanaa synti, mutta tarkoitettiin kuitenkin kaikkia tottelemattomuuksia tai kiukunpurkauksia. Mutta siis myös vanhempi pyysi lapselta anteeksi. Tämä on jäänyt mun mieleen ehdottoman lämpimänä ja hyvänä muistona, jota tapaa haluan jatkaa omien lasteni kanssa. Koskaan ei tarvinut mennä nukkumaan peläten että jos nyt kuolen niin pääsenköhän taivaaseen... oli turvallinen olo. Meillä myös muutenkin riitoja sovittiin usein, isä ja äiti pyysivät lapsilta anteeksi ja lapset isältä ja äidiltä, jos oli ollut kärhämää.
En myös muista että mua olisi ahdistanut kauppojen musiikki tms. Meillä ei varmaan taidettu niin painottaa sitä syntipuolta vaan enemmän armoa ja anteeksiantamusta.
Sitten muistan, että kavereideni (ei vl-perheestä) kanssa joskus leikkiessäni huutelin että tepä ette pääse taivaaseen, tepä ette pääse taivaaseen. Äiti kun sen kuuli niin lopetti moisen huutelun heti. Äiti opetti, että kaikki lapset ovat uskovaisia ja kaikki lapset pääsevät taivaaseen jos kuolevat. Ja että muutenkaan ei kenellekään saa sanoa että sinä et pääse taivaaseen, koska ei meillä ole oikeutta sellaiseen. Jumala vain tietää kuka pääsee ja kuka ei. Sen olen muistanut siitä lähtien ja samoin haluan lapsilleni opettaa.
Kaikenkaikkiaan koen että lapsuuteni uskovaisen kymmenlapsisen perheen esikoisena on ollut hyvä ja turvallinen. En tietenkään halua mitätöidä toisenlaisia kokemuksia, mutta halusin vain kertoa tällaisenkin näkökulman. :) Ei vl-uskon tarvitse lapsellekaan olla ahdistavaa tai pelottavaa, ihan kuten sen ei tarvitse aikuisellekaan olla sellaista.
Kiitos jokaiselle, oli niin mukava lueskella näitä. Ymmärtäjiä tuntuu löytyvän kuitenkin, vanh.lestadiolaisistakin - ymmärrätte uskon omakohtaisuuden ja omantunnon vapauden samalla tavalla kuin minä. Moni, joka ei ole elämässään joutunut kohtaamaan vaikeita valintatilanteita, ei ole ehkä joutunut myöskään niin kipeästi pohtimaan uskon omakohtaisuutta. On helpompi uskoa ja toimia, kuten toiset uskovat (tai kuten heidän olettaa uskovan ja toimivan) ja ajatella, että mitä muut ajattelevat, kun teen ja uskon näin ja näin, ja tehdä omat päätöksensä ns. yleisen mielipiteen mukaan. On kuitenkin tilanteita, joissa on pakko uskoa ja tehdä juuri niin kuin omalla kohdalla näkee parhaaksi.
Päätöksiäni en ole kivutta ja surutta kyennyt tekemään. Enkä hetken mielijohteesta. En edes omasta mukavuudenhalustani - tai että olisin keksinyt keinon, jolla jotenkin helpommin työntäisin jalkaani taivaanportin väliin. Kaikella on hintansa ja kyllä minun uskoni on tullut hyvinkin omakohtaiseksi näiden asioiden kanssa painiskellessa. Nyt olo on kuitenkin erittäin helpottunut, kun päätös on tehty. Koen olevani uskossani rohkea, enkä suostu ajattelemaan olevani jotenkin huonompi uskovainen sen vuoksi, että toimin, kuten parhaaksi olen nähnyt oman ja perheeni jaksamisen kannalta. Niin paljon itseäni nimittäin rakastan, etten suostu menettämään elämäniloani tämän taakan alle, vaan aion iloita Luojan antamista uusista päivistä.
Tällä hetkellä tosiaan tuntuu, että ei enää koskaan lapsia. Toki ymmärrän, että olen nuori vielä ja elämäntilanteet saattavat muuttua ja ajatukset sen myötä. Keskustelen varmasti tältä taustalta asioista aikoinaan lääkärini kanssa - kunhan tämä tuloillaan oleva lapsi on ensin saatu maailmaan. Ja sitäkin varmasti tulen vielä miettimään, kerronko ja kenelle ratkaisustani. Ketään en halua loukata, saati katkeroittaa, enkä toisaalta halua täällä tarjottua tekopyhyyden leimaa otsaani, koska en tunne sellaista tarvitsevani/ansaitsevani.
Kiitos vielä kerran vilkkaasta keskustelusta! Kaikille teille ei-vl:llekin, joita asia on kiinnostanut ja jotka olette ajatuksianne kertoilleet! Toivon osaltani avartavani katsomustanne tästä vl-porukasta. Kaikki ei ole niin mustavalkoista ja yksimielistä ja seesteistä, eikä tarvitse ollakaan! Kaipaan hurjasti avoimempaa keskustelukulttuuria keskuuteemme.
ap