Mä en jaksa!!!!

jos innokkaita riittää ja haluaa keskustella myös tästä ei niin ihanasta arjesta niin s.postia vaan kehiin :)



Jos tuntuu yksinäiseltä niin tuetaan me edes toisiamme...

uhraat täysin itsesi lapsillesi. Onhan sulla omakin elämä? kyllä lapsi sen tajuaa et äiti tarvii omaa aikaa ja omia menoja ja lepoa!

Ja kyllä ne pärjää isän kanssa ne kolme vaikka viikonlopun tai viikonkin.

Kun pakko on niin pärjäävät!

Sitähän tässä nykyään ollaan, ÄITI. Naisena oleminen on mennyttä elämää kun elämisen tarkoitus on palvella lapsia ja uhrata itsensä heille.

Virikehoitoon sitten vaan??

Koulu jatkuu vasta syyskuussa ja jonossa pväkotiin ollaan ei sinne noin vaan lasta laiteta.

Päivät yritän sinnitellä läpi ja tehdä kaikkea lapsen kanssa mutta illalla sitten alkaa miettimään että tässäkö se päivän kohokohta on, saa mennä nukkumaan.

JIPPII

ap

laita helppoja (leipää, viilistä/viiliä jugurttia jne..) aamu,-väli,- ja iltapaloja en mä ainakaan asu keittiössä....

missä AP asut? onko siellä esim. avoita päiväkotia jos ei ulkona aina jaksa olla?

ja AP mitä sä oikein ajattelit sit elämän olevan kun hankit lapsen?

No minä en etukäteen ainakaan tajunnut työmäärää. Juuri siksi kun ei saa puhua ääneen että äitiys/vanhemmuus on kovaa työtä.



Puhutaan pelkästään vauva-ajasta ja sitä osasin pelätä. Mutta kaikkine valvomisineen se oli nautittavaa ja erilaista. Nautin imetyksestä. Nautin vauva-ajasta. Ei sotkua eikä keittiössä seisoskelua. Mutta tämä tajunnan vievä sapuskaa pöytään siivoa. ja kun keittiö on puhdas ja tiskipöydät kiiltää kuuluu "mulla on nälkä"

Lapsettomana opiskelijana mulla ei ollut tietenkään tiskikonetta. Mutta kun aikuinen ihminen söi vähintään joka toinen päivä koululla, ja muutenkin sitten kotona ruoka oli usein puuroa/leipää/jogurttia.

kerran päivässä lämmin ruoka, muuten leipää. ja puurokattilan huuhtelee heti.



tällä hetkellä mulla menee keittiössä kaikki aika. opiskeluaikana ehkä 5 minuuttia päivä.



Ja en, en miettinyt, ennen lapsia, että ai niin, niinhän se minunkin äiti raatoi, luulin, että se vain huvikseen niin teki. Tykkäsi laittaa ruokaa. Mutta kyllä normaalin äidin velvollisuudentunne vaan käskee laittaa sapuskaa itse alusta loppuun ja kyllä se perheen ruokkiminen ja muu oheistoiminta on vaan aika rankkaa.

olen todella pahoillani kun kirjoituksistani on saanut sen kuvan, että tämä tunne on JOKAPÄIVÄISTÄ.

Johan kirjoitin yhden viestin missä sanoin purkaukseni olevan vain raskaan päivän takia. Silloin tuntui tosiaan, että joka päivä on samaa, mutta eihän se ole.

Mahtuu hyviäkin hetkiä päiviin ja joskus on kokonaankin mukavia päiviä.



Sille en mahda yhtään mitään, että kaverit pääosin katosivat lapsen synnyttyä ja ne jotka on, eivät halua viettää vapaa-aikoja lasten parissa. Tekevät pitkää päivää työssä ja illat haluavat olla miehensä kanssa ja viettää iltoja rauhassa.



Tuolle joka sanoi, että lapsi vaan isoon kärryyn ja menoksi kaupassa. Mihin ihmeeseen sitten uskallan rattaat jättää? Täällä ne kyllä katoaa heti ja en ole kaupasta löytänyt mitään edustalta mihin lukolla voisi laittaa.



Jos lapsi kiukuttelee eikä sanomisen jälkeen usko, lähdetään kotiin.. hmmm...

Siis sitten mennään kotiin missä on maito,kahvi ja ruoat loppu?? Kyllä mielellään syödäänkin vaikka lapsi kiukuttelee.



Hukassa vanhemmuuden kanssa? Meillä on tietyt säännöt, mistä pidetään kiinni ja tätähän tuo lapsi aina kokeilee onnistuuko saamaan tahdon läpi.

Kun ei anna periksi tietyissä tärkeissä asioissa, alkaa huuto. Normaalia uhmaa? Mielestäni on. Olisi helppoa vaan antaa periksi niin se huuto loppuu, mutta ei se pidemmällä tähtäimellä tule onnistumaan!! Jossakin voi antaa periksi, jossain ei.



Mitä ajattelin kun hankin lapsen? Ajattelin, että koko arki ei todellakaan jää harteilleni kun lapsi täyttää vuoden.

Ajattelin perustavani perheen, johon mies sitten ihan yllättäen ei ollut valmis ja kahdestaan jäimme lapsen kanssa. Ajattelin, että äitini on tukemassa minua äitiydessä, kukaan ei voinut tietää hänen sairastuvan yhtäkkiä vakavasti.



Mutta ihan sama, eilen vain oli normaalia rankempi päivä, tänään taas ei ole olut yhtään kamalaa vaikka siellä puistossakin oltiin. Joskus on hyviä päiviä, joskus ei



ap

ettei tosiaan kukaan puhu tästä aiheesta. Kun tulee raskaaksi, sitä jotenkin aina kaikki puhuu vauva-ajasta, ei mistään muusta.



Todella loistava ketju, tätähän se äitiys on ja tästäkin pitäisi pystyä puhumaan ILMAN että joku tulee sanomaan: olisit miettinyt ennenkuin lapsia teit, minulla on neljä silloin se vasta rankkaa onkin.



Tosiasiassa KUKAAN ei tiedä millaista se äitiys on ennenkuin saa sen oman lapsen. Ja joskus ihan oikeastikkin saa myös sen yhden lapsen kanssa tympiintyä ja väsyä. Ei sitä pysty etukäteen kuvittelemaan.



Sitten kun on se yksi lapsi ja tietää mitä se on niin halutaan toinen, kolmas ja neljäs ja täytenä yllätyksenä tulee miten rankkaa ja väsyttävää arki saattaa olla.

Siinä vaiheessa kyllä jo tietää mitä elämä lapsen kanssa on ja voi sen työmäärän tuplata ennenkuin lisää hankkii.



Annetaan jooko kaikkien joskus purkaa tunteita ilman, että käsketään heti sossuun menemään ja haukutaan huonoksi äidiksi.

Uskon hyvin, että yksinhuoltajan arki on rankempaa kuin kahden huoltajan perheessä. Ei tarvitse ole nero tajutakseen tämän, mutta tuntuu ettei tässä ketjussa kaikki juuri tuota tajua.

Etenkin kun ap olet joutunut tahtomattasi yksinhuoltajaksi. Elämä ei aina mene juuri kuten on suunnitellut. Sitäkään täällä ei kaikki tajua, kun peilaa asioita vain omaan elämäänsä. Tämä on toki tyypillistä suuressa osassa av:n keskusteluista.



Hienoa, että avaus kirvoitti ketjun monista "kielletyistä" keskustelunaiheista, ja

niistä on hyvä puhua, vaikka sitten nimettömänä täällä netissä.



Mielestäni ap:n ajatukset ovat hyvin normaaleja huonon päivän ajatuksia. Kun ap olet yksinhuoltaja, niin tärkeintä sinulle olisi löytää jostain itsellesi säännöllinen henkireikä ja lapselle hoitaja. On selvää, ettei kukaan jaksa jos on ihan aina täysin yksin lapsesta vastuussa eikä ole mitään elämää muuten. Kahden huoltajan perheissä kun aina on mahdollista, joskus useammin joskus harvemmin, ottaa sitä omaa aikaa, jolla sitten taas pärjääkin eteenpäin paremmin.

Kaikki eivät vain tajua sitä ettei kaikki mene niinkuin suunnittelee.



Ja ei kyllä ap mielestäni mikään martyyri ole vaan aivan tavallinen äiti, jolla tuli se raja vastaan ja kirjoitti sen hetken ajatukset ylös.



Mielestäni on hienoa myöntää, että joskus se äitiys ei ole sitä ihanaa elämää

Minusta on tärkeää saada puhua tästä. Monikin kuvittelee, että kun aina vaan on ok ja sopivaa puhua vauva-ajasta, mutta ei siitä puuduttavast työteliäästä arjesta, joka kestää 20-30 vuotta (lasten määrästä riippuen) sitä sapuskaa pöytään aikaa. Moni kuvittelee, kun esikoinen on esim. 1v, että hei, mehän selvisimme, tämä oli tässä, tehdän toinen jne, ja ei todellakaan tiedä, että ei taaperoaika ole useimmille sen helpompaa, ei leikki-ikä, ei koulukikä, ei murrosikä, ei nuoruus, ja mitä enemmn syöjiä, sitä enemmän työtä. Kun puhutaan vain vauva-ajasta. Vaikka ainakin itse koin sen seesteiseksi ja helpoksi ja siihen ei ehdi kyllästyä, kun on niin lyhyt.

ei mun poika juuri koskaa missään julkisissapaikoissa kiukuttele, on kohta viis vee ja voin laskea yhden käden sormilla kiukkukohtaukset julkisillapaikoilla vaikka onkin aikamoinen sarvipää (härkä horoskoopiltaan, niin kuin äitinsäkin) ja vaikka välillä koetteleekin mua oikein olan takaa.. niin osaa sentää käyttyätyä ja shän pitkälti kasvatuksesta kiinni.. ja muista aikansa kutakin, niin se vaan on ja paikkansa pitävä..

Ja kun lastenhoidon raskaudesta ei puhuta, hyväpalkkaiset lääkärit, jotka saavat istua rauhassa kahvilla, keskustellayhden potilaan kanssa kerrallaan ym. määräävät automaattisesti väsyneelle uupuneelle äidille pilleripurkin. Kun eihän siell kotona nyt mitään työtä varmaan voi olla, "normaalia elämää".



On aivan liian tavallista, ett äiti syö masennuslääkkeitä. Kun lastsenhoidon ja kodinhoidon raskaudesta ei saa puhua. tai on luuseri. pitäähän naisen nyt lapset ja koti ( ja vielä työkin) hoitaaa moitteettomasti.

jos lapsesi ei kiukuttele julkisilla paikoilla, onneksi olkoon hyvästä kasvatuksesta!



Eli siis kasvatukseni on mennyt ihan perseelleen kun 2v5kk lapseni ei osaa vielä ymmärtää missä tilanteissa ei väännetä säännöistä kättä?

Kun lapsi vaatii sitä pillimehua kaupassa ja minä kiellän ja lapsi suuttuu ja alkaa huutaa... Kasvatuksesta? Vai olisiko se enmmänkin sitä, että kokeillaan saako tahtonsa läpi jos kiukuttelen?



ap

isä hoida koskaan lastaan? jonkunhan mies oli lähtenyt lätkimään.. entäs kummit ja isovanhemmat? eikö ne koskaan tapaa lapsianne??

mies kuoli, eikä kukaan kummi tai sukulainen koskaan suostunut auttamaan. Kaikki ovat aina niin "kiireisiä ja väsyneitä."

en voi pakottaa tapaamaan lasta.

Kummit, kaksi niistä meni miehen lähdön mukana ja isovanhemmat: miehen puolelta kuolleet ja omani niin kamalan kaukana!



Siinä niitä onkin..

mun mielestä ihan "normaalia" vaikkakin ärsyttävää. Ei saa periksi tahtoaan ja sitä raivoaa ja noi tahtoraivarit ei kato paikkaa eikä aikaa. Jos ipana haluaa jotain eikä sitä saa niin alkaa huuto. Annan huutaa ja sanon ettei huuto auta. hetken päästä käsken olemaan hiljaa. joskus on hiljaa joskus ei..

tuosta yhdestä viestistä sai sen kuvan, että olen täysin epäonnistunut kasvatuksesta kun lapsi saa raivareita kaupassa tms

Vai on kasvatus hukassa jos lapsi saa julkisissa paikoissa raivarit??



Ensin tolkutetaan ettei kaikissa asioissa anneta periksi, sitten kun ei anna esim kaupassa lapselle mitä haluaa ja lapsi kokeile huutamalla rajoja niin sitten on kasvatuksen puutetta...

Eikö kannattaisi mennä johonkin yksinhuoltajien toimintaan mukaan? Vai asutko syrjässä? Luulisi että sitä kautta saisi ystäviä, jotka on samassa tilanteessa ja voisi vuorotellen hoitaa lapsia ja saisi omaa aikaa?



On rankkaa jos ei ole tukiverkkoja. Jos sinulla kuitenkin on nyt aikaa niin ehkä pystyisit löytämään uusia ystäviä. Jopa leikkipuistoista voi niitä löytää jos jaksaa olla aktiivinen.