Miksi pienten lasten äidit pettävät?

että työkavereista näkee usein vain ne parhaat puolet: ei sitä rähmäsilmäistä pörröpäistä piereskelijää joka kipuaa aamulla kiukkuisena sängystä, vaan huolitellun, hyväntuoksuisen, fiksun ja osaavan kollegan. Jos kemiat kohtaa, se voi todellakin olla menoa. Kokemusta on, valitettavasti.

Vai onko vain minun lähipiiriini sattunut nyt näitä tapauksia? Onko moraalikäsitykset löystyneet? Vai olenko minä vain vanhanaikainen???



Ei se parisuhde siellä kotona miksikään muutu, jos toisen kanssa käy naimassa! Jos on ongelmia oman itsetunnon tai arjenhallinnan kanssa, niin hakekoot apua jostain muusta kuin pettämisestä...



-Ap

vaikka en ole pettänyt ja sellaista tuskin tule tapahtumaan. Itse olen juuri tällainen pienten lasten äiti joka on huonossa parisuhteessa. Mies on kiltti ja huomaavainen ja olemme hyviä kavereita vailla isompia riidan aiheita. Meilä on yksi iso ongelma ollut aina se että mies on varsin hiljainen ja sulkeutunut eikä hänen kanssaan voi puhua "syvällisesti" mistään, vaan jutut on tasoa "haetko maitoa kaupasta". Jos yritän jutella ongelmistamme tai omista tunteistani tms. seuraksena on pelkkää hiljaisuutta.



Arki sujuu joten kuten, työn ja lasten kanssa on niin vaativaa ettei mulle jää aikaa huolehtia itsestäni, harrastaa, tavata kavereita tms kivaa. Oikeastaan olen jo ajat sitten kadottanut käsityksen siitä millainen ihminen olen ja mitä haluaisin tehdä. Itse asiassa työn merkeissä olen tavannutkin erään miehen johon olen lievästi ihastunut (=ilmiselvästi samassa tilanteessa oleva pienten lasten isä), onneksi tapaamme harvoin ja pyrin tietoisesti välttelemään kahdenkeskisiä tapaamisia. Olen tosiaan paljon miettinyt tätä asiaa viime aikoina.

Missään näissä minun tiedossa olevista tapauksista ei ole kyse työpaikkaromanssista...

ihan suoraan.



Eli hyvä ap, minä ja 21 ainakin olemme naisia, pienten lasten äitejä, jotka pitävät sitä perhettään niin arvossa, etteivät mene ihastustensa kanssa sen pitemmälle, vaikka mieli tekisi katsoa mitä siitä tulee.



Muutenkin oma parisuhde menee sellaisissa aalloissa ja niissä aallonpohjissa on aina sauma ulkopuolisen tulla väliin, jos se sallitaan.

Minusta tuntuu, että naisten pettämisestä on alkanut tulla "sallitumpaa"?! Tasa-arvoako??? Vai onko Suomessa niin paljon sitoutumiskammoisia kolmikymppisiä miehiä, joille suhde jo naimisissa olevaan on helppoa, kun toisella osapuolella on jo omat sitoumuksensa... Vai onko naisilla käsitys, että parisuhde pysyy samanlaisena vuodesta toiseen (=kuhertelua, hellyyttä, läheisyyttä...) vaikka perhe kasvaa, ja sen takia etsitään se toinen mies, että päästään arjesta irti?

Jos naisten pettäminen olisikin yleistynyt tasa-arvon myötä miksi sitä tulee erikseen kauhistella? Entä ne pettävät miehet? Miehet on hypänneet vieraissa sängyissä maailman sivu, naiset ehkä eivät koska ovat olleet puolisostaan taloudellisesti ja yhteiskunnan rakenteen takia niin riippuvaisia. Jos nyt naisten pettämisprosentti olisikin kasvanut niin mitä jos kauhisteltaisiin pienten lasten vanhempien uskottomuutta yleensä, eikä vain niitä virheitä tekeviä äitejä.

Miehen jo pari vuotta kestänyt totaalinen haluuttomuus MINUA kohtaan. Muut siis sytyttävät, mutta minua kohtaan ei enää mitään kipinää.

Tämän lisäksi jään aina ja joka kerta toiseksi tietokoneelle. Miehen koko ilta menee netin ääreissä; Facebookia, keskustelufoorumeita ja Youtubea.

Tämän vuoden olen päättänyt katsoa loppuun. Määräaika siksi, että voin jälkeen päin varmasti todeta antaneeni tilanteelle aikaa, ja myöskin siksi, että en huomaa roikkuvani samassa tilanteessa parinkin vuoden päästä.

En itseasiassa ole sen tarkemmin miettinyt. En mitään pitkää rinnakkaissuhdetta halua missään tapauksessa, mutta enpä paljoa jossain baarissakaan menoa jarruttelisi, jos tuohon tilanteeseen mennään.

Meillä miehellä oli suhde minun ollessani äitiyslomalla. Oli aina poissa, minä hoidin lapsen ja kodin, sekä koitin keksiä mikä parisuhteessa mättää ja parantaa sitä. Ulkopuoliset voivottelivat, kun miehellä on niin rankkaa, kun on niin paljon töitä, ettei ehdi olla perheensä kanssa. Teki siis pitkää päivää, jotta pystyi sitten ottamaan vapaata ollakseen sen naisen kanssa. Kun oltiin yhdessä jossain, mies tietenkin hoiti lasta, kun kerrankin oli läsnä. Ja muut ihastelivat, kuinka hyvä isä hän on.



Suhde päättyi paljastumiseen ja se nainen päätti jäädä perheensä luokse. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt kriisistämme, pidimme kulissia yllä. Minun laihtumiseni oli ainoa ulospäin näkyvä merkki. Päätin, että lapsellani on oikeus ehjään perheeseen ja teen kaikkeni antaakseni anteeksi ja asioiden korjaamiseksi. Käytiin terapiassa ja jatkettiin.



Ulospäin kaikki näyttää hyvältä, kulissit ovat kunnossa, mies osallistuu kotitöihin, hoitaa lasta, on kaikin puolin hyvä isä ja muutenkin ominaisuuksiltaan monen unelmamies, myös minun. Mutta. Emme tee mitään kahden ja lapsenkin kanssa useimmiten vuorotellen. Hellyyttä, läheisyyttä ja seksiä ei ole yhtään. Emme puhu muusta kuin lapsen kuulumisista ja kaupassakäynnistä. Emme siis mistään muusta. Meiltä siis puuttuu parisuhde täysin. Terapia ei auttanut.



Nyt olen päättänyt luovuttaa. Edelleen sydämeni särkyy siitä, että lapseni menettää ehjän perheen ja että tahtoni ei riittänyt parisuhteen pelastamiseen. Voimani eivät riittäneet irtirepäisyyn, ennen kuin kohtasin toisen miehen ja ryhdyin suhteeseen. Nyt ero on vireillä ja tuo toinen suhdekin luultavasti päättyy, mutta sillä ei ole niin väliä. Pääasia on, että sain siitä voimia luovuttaa toivottomasta tilanteesta.



Siksi minä siis petin, vastoin omaa moraaliani ja arvojani. Enkä kadu.

Mies ei ole kiinnostunut enää seksistä, itsellä ei olisi omatunto kestänyt että salaa kävisin vieraissa, joten minulla on miehen lupa siihen. En ymmärrä miksi pitäisi erota koska kaikki muu paitsi seksi toimii. Senkö vuoksi pitäisi rikkoa lasten koti?

Vielä en ole käynyt vieraissa, mutta jos tilaisuus tulee, voi olla että lähtisin toisen mukaan.