Lue keskustelun säännöt.
Voisin antaa vauvani pois.
13.04.2008 |
Tyttö on suloinen ja kiltti, pian 5 kk. Silti en vaan rakasta sitä. Vauvan kanssa leikkiminen on tylsää, inhoan imetystä, en oikeen osaa tehdä vauvan kanssa mitään. Oikeasti voisin antaa se adoptoitavaksi, en tosiaan usko että jäisin kaipaamaan. Miehelle en ole voinut puhua, se suuttuisi heti. Ei tämä mitään masennusta ole, en vaan tykkää vauvastani.
Tunnen syyllisyyttä kun tiedän miten suunnilleen kaikki muut rakastavat lapsiaan ja miten moni kärsii lapsettomuudesta. Tuntuisi hyvältä auttaa jotain lapsetonta.
Kommentit (75)
Useimmilla kyllä muttei se ole silti itsestäänselvää. Kannattaa hakea apua,ei lapsesta noin vaan tunnemyrskyjen keskellä voi/saa luopua. Ja ole rehellinen miehellesi niin saat tukea häneltä(toivottavasti).
Meillä lapsi oli odotettu,rakastuin siihen jo raskausaikana. Olin onnessani kun lapsi syntyi;huomasin vain pojan ollessa n.4kk ikäinen etten ole kertaakaan oikein pitänyt vauvaa sillai sylissä,paijannut ja silitellyt.
En tiedä mistä johtui..imetinkin aina sängyllä kyljelleen ja noi pikaiset sylissä pitämiset tapahtui vain pakosta eli pukiessa tms. Jos vauva itki niin hetkutin sitä esim. vaunuissa tms.
On kyllä sen jälkeen saanut hellyyttä ja rakkautta varmaan extra-annoksen ja saa edelleen vaikka kouluikäinen jo onkin :) Onneksi huomasin asian itse..
Mut itseään ei voi pakottaa rakastamaan,ketään..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hänestä voi tulla narsisti. Opiskele ristiriitaisesta kiintymyssuhteesta.
Et oikeasti voisi antaa lastasi pois. Nyt tuntuu varmasti siltä, mutta anna ajankulua.
Lisäksi aina puhutaan siitä kuinka äitiys on niin ruusuilla tanssimista ja omaan lapseen raskastuu heti!
Voin sanoa itse rehellisesti että tunsin rakastavani lastani joskus hänen ollessaan 1.5v ikäinen.
Äitiyden merkkinä jotenkin tunnutaan pitävän sitä että rakastaa hulluna
vauvaansa ja luopuu sillä sekunnilla kaikesta siitä mitä ennen oli!
Ei muutos vaan tapahtu oikeasti henkisesti sekunnissa vaan ottaa oman aikansa
Vauva aika voi toisille olla helppoa ja tuntua ihanalta.. Mutta itse en todellakaan nauttinut siitä!
Esikko on nyt 4v ja toinen on syntymässä parin kk päästä. Nyt osaan ja tiedän miten suhtautua vauva aikaan. Myös äitiys on ottanut pidemmän ajan kypsyäkseen minussa.
Ei kaikki ole äitejä syntyessään, eikä tarvitsekkaan.
Lapsen tulo on sanoinkuvaamattoman valtava muutos, johon ei oikeasti osaa kunnolla varautua!
Anna itsellesi aikaa, se ette tunne äitiyden hekumaa, ei tee sinusta huonoa äitiä.
aika yleisiä, niistä ei vaan uskalleta puhua. Itse voin sanoa, että oikeastaan inhosin kotonaoloa, vaikka vauvasta kyllä tykkäsin. Silti olen enemmän " taaperoihminen" kuin " vauvaihminen" eli kun lapsi tulee isommaksi se ainakin minun mielestäni tuli mielenkiintoisemmaksi.
Mutta niinkuin muutkin ovat sanoneet, jotain apua sinun kannattaa hakea, koska muuten suhteesi lapseesi on vaarassa.
Tilanteeni ei ole ollut samanlainen, mutta tunnistan kyllä paljon samoja fiiliksiä. Kun lapsemme syntyi, en kokenut mitään ylitevuotavaa äidinrakkautta. Enemmänkin olin ihmeissäni että kuka tämä tyyppi on, rakkaus tuli pieninä hetkinä pikkuhiljaa (ja vei tosiaan kuukausia). Itse koin jopa mahdottomana rakastaa ihmistä joka on ihan tuntematon.
En ole koskaan tykännyt vauvoista, leikki-ikäisitä ja isommista lapsista kylläkin, ja minusta vauva-aika oli tylsää ja rasittavaa, joka ilta iloitsin siitä että yksi päivä vauva-aikaa on ohi. Vauvan leikittäminen ja viihdyttäminen piti sisällään liikaa toistoa, arkirutiineissa sama juttu, mitään ei saanut tehtyä rauhassa loppuun kun piti keskeyttää kun piti syöttää/vaihtaa kuiviin/nukuttaa/viihdyttää/jotain muuta. Toivoin vaan että vauva kasvaisi mahdollisimman nopeasti ja kuolettava tylsyys loppuisi. Joskus toivoin että lasta ei olisikaan. Imetys oli ihan ok, se sujui helposti ja oli ihan kiva löhöilytauko. Kaikesta huolimatta sylittelin lasta aika paljon, paijailin, suukottelin ym. aina kun vaan tuntui siltä, ja muulloinkin.
Nyt lapsi on 3, ja elämä on ihan erilaista. Lapsen oma peroonallisuus näkyy ja on tullut tutuksi, hänen kanssaan voi tehdä vaikka mitä. Yhteisissä puuhasteluissa on monimuotoisuutta ja vaihtelua, vauva-ajan tappotylsyys on takana ja asioita saa jo tehtyä ilman keskeytyksiä. Lapsi on hyvin rakas, ja käy rakkaammaksi koko ajan ja on myös suuri ilonaihe.
Ehkä tästä oli apua. Vauva-aika ei todellakaan ole kaikille mikään ilon aika, ja sen loppumin voi olla maailman suurin helpotus. En koskaan ymmärtänyt miksi niin monet voivottelevat sitä miten nopeasti vauvat kasvavat, itse olin siitä yksinomaan kiitollinen. Sinä voit olla samanlainen, ehkä se rakkaus lapseen tulee esille vasta kun " vauvuus" ei ole enää häiritsevänä tekijänä välillänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on samanikäinen lapsi. Tiedän että rutiinit on rasittavia. Mutta kuka niitä käskee tehdä? Lapsi saattaa olla yökkärissä kokopäivän, joka päivä ei olla ulkona. Jos ei jaksa lähteä kävelemään kuka määrää et on PAKKO. Lapseni opettelee ryömimään eteenpäin.. Silti en ole kokoajan vieressä katsomassa. Annan hänelle lelun jota katselee, naureskelee. Seuraa perheen kissoja. Ei lasta tarvitse kokoajan viihdyttää. Pieni nukkuu kuitenkin useammat päikkärit. Ota itsellesi aikaa. Keitä kahvit. Katso filmi.
Vaadi miestäsi hoitamaan.
Lapsen voi opettaa tuttipulloon. Aloita lapsellesi soseet. Jos tuntuu hankalalta.. Aloita hedelmäsoseella. Lapset yleensä pitävät makeasta. Lypsä maitoa tuttipulloon ja juota siitä. Voit myös hieman sekoittaa korviketta mukaan. Maissivelliä voit lämmitettynä kokeilla. Ei sinun tarvitse imettää jos se tuntuu raskaalta. On vaan jaksettava " tuputtaa" sitä pulloa.
Ja hanki itsellesi ystävä. Vaikka mailiystävä jolle voit purkaa tuntoja.
Yleensä ne ymmärtävät parhaiten joilla on lapsia. Lapsettomista ei ole apua, usko pois olen sen huomannut.
Tuo kokemasi tunne ei ole lopun elämää kestävä. Huomaat tulevien kuukausien aikana huomaamaan kuinka lapsesi kehittyy. Sinun on itsesi annettava nyt hieman periksi. Älä vaadi itseäsi olemaan TÄYDELLINEN ÄITI koska sillä tiellä poltat itsesi loppuun.
Kyllä se kuule helpottaa, ihan varmasti.
Tsemppiä!
minulla oli täysin sama tunne, pitkän aikaa. ymmärrän sinua. oma vauva oli melkoinen yllätys, rakastuminen tai välittäminen vauvasta oli todella työlästä. en uskonut, että koskaan voisin rakastua pieneen tyttöömme. minulla oli samoja ajatuksia, olin lähes valmis luopumaan tytöstäni. antamaan pois. vauvasta tuli iso tyttö, alkoi liikkumaan. tunne tuli, hiljalleen. aloin entistä enemmän liikkumaan ihmisten ilmoilla, voi kuinka monet ihastelivat tyttöä, juttelivat pitkään niitä näitä. sitten hiljalleen tunne tuli, enään en antaisi tyttöä pois, jos jumala niin suo. kaikella on tarkoituksensa tässä elämässä, jokin tärkeä tehtävä... voimia sinulle! jos haluat vaihtaa ajatuksia, niin kirjoittele!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hirveää, miten julmia ihmisiä te olette! Noi " tuntuu olevan äidinvaistot hukassa, nehän tulee luonnostaan" -kommentit ei varmasti auta masentunutta ap:ta yhtään! Lisää vaan syyllisyyden tunnetta!
Yritä ap jaksaa, ota vauva syliin ja silitä häntä=) Ja mene puhumaan jollekin ammattiauttajalle. Äläkä välitä näistä I know it all -supermammoista.
Siten ainoa mahdollisuus on ottaa yhteyttä neuvolapsykologiin tai muuhun asiantuntijatahoon. Tilannetta ja omia tunteita ei tarvitse hävetä, mutta koska tilanne jatkuessaan vaarantaa lapsen psyykkisen kehityksen, siihen täytyy puuttua. Luultavasti äidillä itsellään on ollut turvaton tai muuten vahingollinen kiintymyssuhde itsellään, ja se aktivoituu oman lapsen synnyttyä. Nyt äiti tarvitsee itselleen apua (esim. terapiaa) ja äiti sekä lapsi esim. theraplayta, joka auttaa vuorovaikutussuhteen muodostumisessa.
Hienoa, että äiti on huomannut tilanteen, tunteensa ja pystyy myöntämään ne itselleen, suuri osa ei siihen pysty ja siten tilanne vain jatkuu ja jatkuu eikä tilanne ja vuorovaikutus ainakaan parannu itsestään. Äiti osoittaa selvästi kykenevänsä analyyttiseen ajatteluun, itsereflektioon ja on tavattoman rohkea. Niillä eväillä hän varmasti pystyy terapian tms. tukemana turvaamaan lapselleen riittävän vanhemmuuden. Otathan ap heti yhteyttä neuvolapsykologiin tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On selvää että meistä tavallisista äideistä nuo jutut kuulostaa oudoilta ja vierailta jopa luonnottomilta. Keskustelupalstalla on selvää että monenlaisia kommentteja saa sehän on selvää.
Tärkeää on ap että avauduit tästä ja moni on kehottanut sinua ottamaan yhteyden neuvolapsykologiin ja niin teen minäkin.
Jos et osaa olla vauvan kanssa voit sitä opetella, ota lapsi syliin rintaasi vasten ja silittele ja paijaa siitä se lähtee.
Ilmeistä on että historia toistaa itseään tapauksessasi ja et osaa toimia muutoin.
niin ne pelot ja uskomukset tuppaa tapahtumaan!!
Vierailija:
En jaksa millään uskoa että äidinrakkaus enää tulisi esiin. Elämä ei sinänsä ole mitenkään " pilalla" siksi että meillä on lapsi, mutta en viihdy lapsen kanssa enkä halua olla sen seurassa. En edes tiedä mitä sen kanssa kuuluisi tehdä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
On selvää että meistä tavallisista äideistä nuo jutut kuulostaa oudoilta ja vierailta jopa luonnottomilta. Keskustelupalstalla on selvää että monenlaisia kommentteja saa sehän on selvää.
tuntemuksia ja vauva on jo 7kk .Välillä olen itkenyt kun olen miettinyt että koska en rakasta häntä niin paljoa, että kuoleekohan se vaikka yöllä sen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kolme lasta on ja kaikkiin on rakkaus syttynyt jo odotusaikana ja voimistunut lapsen synnyttyä eikä kertaakaan ole ollut tunnetta etten osaisi hoitaa, helliä tai olla vauvan kanssa.
Minulle äidinvaistot nousi pintaan aivan itsestään niin kuin useimmille meistä.
Halu suojella ja hoivata on aivan valtava, sympioosi missä äiti ja vauva alkuun elävät on ollut minulle luontaista. Äidintunteita ei ole tarvinnut herätellä esiin vaan vauva on sen saanut olemassaolollaan aikaiseksi.
Hoivaamisvietti on luontaista nisäkkäille joka muuta väittää puhuu paskaa. Ihmiskunta ei olisi säilynyt jos asiat olisi muulla tavoin. Toki luontokappaleissakin on luonnevikaisia, jotkut emot jopa syö poikasensa tai hylkää heidät.
mutta rakkaus lapseen ei ole sama kuin hoivaamisvietti.
tulevaan lapseen.
Omasta asenteesta se on kiinni, jos ottaa kohdussa kasvavan lapsen jo persoonana/ihmisenä huomioon on selvää että kiintymyssuhde syntyy.
Jos ajattelee lapsestaan että solumöykky mikä lie ja ehkä voisi abortoidakin ei luonnollista kiintymystä pääse syntymään.
Oma lapsi omaa ja kumppanin " lihaa ja verta" - miten hänestä voisi olla pitämättä saatikka olla rakastamatta.
Jotenkin sitä ymmärtää tällaisten avausten jälkeen miten jotkut vanhemmat pystyy jopa tappamaan jälkeläisensä.
Ne, jotka eivät ole noita kuvailemiasi tunteita läpi käyneet, eivät tiedä, mistä puhut ja näin ollen ovat aivan vääriä ihmisiä kommentoimaan ja tuomitsemaan sinua.
Muista: tunteissasi ei ole mitään omituista. Noin voi tuntea kuka äiti tahansa. Kukaan ei voi ennalta tietää, millaisia tunteita äidiksi tuleminen herättää.
Minä olen kohtalotoverisi melko pitkälle. Lapsia minulla on kaksi, ja ovat nykyisin niin rakkaita, että joskus itken pelkästään siitä pelosta, että joutuisin joskus menettämään lapseni.
Mutta, molempien lasten ensimmäiset kuukaudet ovat olleet kokolailla kamalaa aikaa. Masennus yhdistettynä unenpuutteesta seuranneeseen väsymykseen, kovat vaatimukset ja tavoitteet jne. ajoivat minut välillä toivomaan jopa itseni tai lapseni kuolemaa.
Minä en hakeutunut hoitoon, vaan kirjoitin tunteitani päiväkirjaan ja mekaanisesti lupasin itselleni, että paranen. Ja lupasin itselleni, että hoidan vauvaa niin hyvin kuin vain osaan, ja lupasin että en koskaan vahingoita lastani tai itseäni. Ja tätä lupausta olen joskus hokenut ääneenkin.
Kai tuo kuvaus itsestäni antaa minusta ihan hullun kuvan. Taisin jollain tavalla hullu ollakin. Ehkä olisin päässyt helpommalla, jos olisin hakenut apua, mutta en kehdannut. häpesin niin paljon! Ja osasin kyllä esittää normaalia ihmisten ilmoilla.
Lupaukseni pitää vauvoista hyvä huoli onnistui jotenkuten. Pidin vauvoja paljon sylissä, he olivat kantoliinassa kun sauvakävelin tai hengailin kaupungilla. Pidin heitä paljon sylissä ja istuin sohvalla ja katsoin vauvaa silmiin, jotain juttelinkin. Jotain leikkiäkin yritin kehittää ja kujertelin paljon vauvalle, kylvetin lapsia lähes joka päivä, tämän seurauksena vauvaa piti rasvata paljon (eli sai tarpeellista koskettelua).
Kaiken tuon tein usein täysin mekaanisesti ja pakotettuna. Mutta tein kuitenkin. Jopa imetin molempia puoli vuotta, vaikka en olisi halunnut tehdä sitä päivääkään.
Mulla se jatkuva alakulo loppui vasta sitten, kun lopetin imettämisen. Ja nyt, kun lapset jo puhuvat ja ovat omatoimisempia, olen huomannut, että uskallan rehellisesti sanoa rakastavani heitä. Aiemmin valehtelin rakastavani.
Ap, kaikkea hyvää. Jos haluat jutella lisää, laita sähköpostiosoitteesi.
Luin aikanaan että joskus täytyy opella rakastamaan lastaan, se ei tule välttämättä automaattisesti. Kannattaa käydä hakemassa apua ja tutkia ettei kyse ole masennuksesta.
Vai tuleeko tunne tosiaan yllätyksenä sitten kun lapsi on jo syntynyt?
itselläni tuli ensin halu saada lapsi ja rakkaus lasta kohtaan ennen kuin lapsi oli edes tekeillä. Sitten kun lapsi syntyi rakastin häntä, mielikuvavauvaani, jo syntyneen rakkaudentunteen voimalla ja sitten kun tutustuin vauvaan yksilönä, aloin rakastaa häntä yksilönä, juuri sinä erityisenä ihmisenä mitä hän on.
Ilmeisesti rakkauden tunne syntyy eri tavoin.
Kannattaa lukea kirja raskaus toisena mahdollisuutena (tai rakkaus - toinen mahdollisuus), siinä käsitellään äidin oman kiintymyssuhteen ongelmia ja niiden vaikutusta raskauteen sekä vauvan ja äidin väliseen vuorovaikutukseen ja niiden häiriöihin.
VAikka rakkaus syntyykin eri tavoin eri äideillä, lähes puoli vuotta alkaa olla jo aika pitkä aika ja silloin ehkä alkaa olla jo aika ammatilliseen apuun. En usko, että äidinrakkaus kaikissa tapauksissa heräilee ajan kanssa ilman että äiti saa apu omaan tunteidenkäsittelyyn tai muihin tekijöihin, jotka haittaavat yhteyden saamista vauvaan.
Sinulla on nyt sen sorttinen ongelma, että vaatii ehdottomasti psykologilla käymistä. Tämä ei ole pilkkaa tai ilkkumista, vaan ihan totta. Kiintymyssuhteilla on valitettava tapa toistua sukupolvelta toiselle.
Toivon teille kaikkea parasta! Älä jää yksin tunteittesi kanssa, on oikeasti parempi mennä nyt hoitamaan asiat kuntoon " kallonkutistajan" kanssa kuin velloa ikävissä tunteissa vuosikausia.
terveisin,
psykologian opiskelija