Voisin antaa vauvani pois.

Mitä mietit nyt, kun olet saanut paljon hyviä kommentteja ja yhteystieoja, mistä voit hankkia apua tilanteeseesi.?

Vierailija:

Vai tuleeko tunne tosiaan yllätyksenä sitten kun lapsi on jo syntynyt?

itselläni tuli ensin halu saada lapsi ja rakkaus lasta kohtaan ennen kuin lapsi oli edes tekeillä.

Ja vastauksena sulle, että kyllä, se tunne rakkaudenpuutteesta olisi aivan yhtä todennäköisesti voinut tulla sinullekin kuin se nyt tuli ap:lle, vaikka niin kovasti psyykkasitkin itseäsi jo ennen vauvan syntymää.

Ei kukaan pysty tuollaisia ennustamaan.

Koin samoin kuin sinä. Vauva oli " minulla hoidossa" , osin kuin sumussa toistin tietyt rutiinit päivittäin.



Lähempänä yhtä vuotta (?) olin lopulta täysin kiinnipysyväntotaalisenrakastunut lapseeni, sellainen pakahduttava tunne, että hän on tärkeintä maailmassa ja tarvitsee minua ja minä häntä. Nyt tämä rakas on jo 3v ja välillä rakkauden side kiristyy aika lailla ;) Nyt meillä on myös toinen vauva, ja häntä olen osannut luontevasti rakastaa alusta asti. Missä lie ero? Minussa ja vauvassa, molemmissa.



Ja teille monille: on ihan NORMAALIA että rakkauden tunne ei kehity heti, eikä edes ekojen kuukausien aikana.

Itselläni on kaksi lasta, joita rakastan aivan suunnattomasti. Silti tunnistan ap:n tunteet molempien lasteni ensimmäisiltä kuukausilta. Voin aivan rehellisesti sanoa, että muutuin ihan erilaiseksi äidiksi, kun lopetin imettämisen. Molempia lapsiani imetin puoli vuotta, eikä se ollut kummankaan kohdalla helppoa. Hammasta purren pakotin siihen itseni, koska " hyvä äiti imettää" . Silti huokaisin syvään helpotuksesta kummankin lapsen kohdalla, kun saatoin vaihtaa imetyksen kiinteisiin ja pulloon.



Ehkä toiset meistä ovat hormooniherkempiä kuin toiset. Muistan, että aikoinaan e-pillereilläkin oli minuun tosi iso vaikutus. Miehen kanssa sittemmin todettiin, että olen paljon helpompi ihminen, kun jätän pillerit rauhaan.



Toivon ap:lle voimia ja rohkeutta. Varmaan kannattaisi jutella asiasta ihan jollekin oikeallekin asiantuntijalle (av-mammoja ei nyt lasketa!). Lapsesi ansaitsee ihan oikeaa äidinrakkautta. Ja soisin myös sinun saavan kokea ihan oikeaa rakkautta lastasi kohtaan. Parempaa kun ei tästä maailmasta löydy.

Etenkin kun kaikki hokevat " oma lapsi on kuitenkin ihan eri" . Itse koin helliä tunteita, rakkautta ja suojelunhalua vatsassa olevaa vauvaa kohtaan, mutta samalla ajatus siitö että minussa on sisällä kokoainen ihminen, ihan joku muu oli yhtäaikaa absurdi. Synnytyksen jälkeen ihmettelin missä se valtava rakkauden hyöky oikein viipyy, olin lähinnä ihmeissäni siitä että kukas tämä pikkutyyppi oikein on. Toki koin rakastavia tunteita vauvaa kohtaan, mutta aluksi hyvin vähän. Pikkuhiljaa ne sitten lisääntyivät, vaihdilla vasta kun lapsen oma persoona alkoi näkyä (eli alkoi tulla kiinnostuksenkohteita, näkyi miten suhtautuu eri asioihin, osoittaa tunteita jne eikä ollut vaan " paketti" ). Minulla rakkaus tuli vasta kun lapseen tutustui, eikä lapseni persoonallisuus tai mieltymykset ainakaan minulle olleet heti syntymästä asti selvillä.

Minäkin epäilen masennusta ja suosittelen hoitoon hakeutumista. Siis ihan vaikka juttelemaan asiasta ja kuulemaan asiantuntian näkemystä.



Ja tuohon ap:n kysymykseen, mitä vauvan kanssa tehdään?



Ei mitään tiettyä. Vauvaa pidetään sylissä, halataan, silitellään, hänelle hymyillään ja jutellaan. Vauva voi vaikka pötkötellä sitterissä ja sinä voit välillä kertoa mitä puuhailet. Kannattaa ottaa vauvan kanssa katsekontaktia, se on tärkeää. Ei vauvat leiki. Ne vain haluavat lämpöä, läheisyyttä, turvaa ja että heistä huolehditaan.



Tsemppiä! Toivottavasti rakkaus syttyy...

Olen kolmen lapsen äiti. En " voi sietää vauvoja" :) Ei niiden kanssa todellakaan tehdä yhtään mitään. No voi niiden kanssa käydä esim. vauva muskarissa..tai voi niille kotona heilutella helistintä ;) mutta tärkeintä kuitenkin on vastata siihen vauvan tarpeeseen, hymyillä, olla lähellä ja läsnä, turvallinen.



Nyt nuo isommat lapset, leikkivät keskenään ja ne on aivan ihania, mä rakastan niitä. Niiden kans vois tehdä vaikka mitä mut eihän ne mua mihinkään ota :( Ei niiden kans voi mitään tehdä kun ei ne ota mua mukaan mihinkään. Jos ne menee tanssiin tai jumppaan tms. ei niitä saa jäädä edes katsoon :( vaikka niin haluaisin. Ne tietää että rakastan ja olen hyvä niille vaikka niiden vauva-aikana en vauvoista tykännytkään.



Ei mulle tule vauvoista vauvakuumetta..



Nyt huomasin kuitenkin n. 6kk sitten että olen todellakin ollut vauva-aikaan masentunut, aina. Ja sen huomasin vasta nyt kolmannen lapsemme kohdalla tai..tajusin vasta nyt, hoidatin ekaa kertaa itseni vasta nyt koska _eihän minulla ole ollut_ masennusta koskaan ennen ;)

Harmi kun en ole aikaisemmin tajunnut että olen ollut avun tarpeessa, harmi ettei neuvolassa ole tajuttu!! PUHU!! Vain sinä (anteeksi kun huusin!) mutta kun ei kukaan muuten auta. Sulta menee hukkaan ihan hirveen paljon jos et avaa sitä suutasi ja sun lapsesi menettää paljon tunne-elämän ja vuorovaikutuksen kehittymisen taitoja, ajattele lasta.. Minä tiedän, oikeasti tiedän ja kiitän että näillä omillani on ollut loistava isä sekä lyhyellä välillä tulleet sisarukset, mitäköhän olisi tullutkaan muuten..



Näen asiat omalta kohdaltanikin nyt aivan eri valossa kun katselen taakse päin! Neuvolat seuraavat äitejä aivan liian vähän, ei ne kysele eikä kuuntele ja se on harmi!



Rakkaus..siihen voit joutua kasvattamaan itsesi mutta välittäminen on sinussa oltava! Niin itseäsi kuin lastasi kohtaan!

Niinkuin tämäkin:



Miksi sitten joku haluaa vauvan/lapsen, jos ei siihen pysty kiintymään ja rakastumaan?



Eihän tuota pysty etukäteen tietämään!!

Omakaan äitiys ei ole todellakaan alkanut helposti. Vauvani on nyt 4 kk ja pikkuhiljaa ne tunteet on vasta tulleet. Alussa ajattelin että voisin antaa vauvan pois, inhoan vauvaa jne. Jo synnytysvalmennuksessa kerrottiin, että jos tällaisia tunteita tulee niin se on aivan normaalia. Sen takia en säikähtänyt ajatuksiani ollenkaan. Tällaisia ajatuksia ei tule kaikille ja se teidän superäitien on varmasti vaikea käsittää!!



Kuten jo kirjoitin, omat äidinvaistoni eivät heränneet hetkessä. Raskausaikana en tuntenut mitään vauvaa kohtaan. Lähinnä välinpitämättömyyttä. Kun vauva syntyi ja oli eka kertaa vähän kipeä, en silloinkaan ollut huolissani.



Monesti minulta on kysytty, miltä tuntuu olla äiti ja olen valehdellut, että ihan kivalta. Kuka oikeesti kehtaa tunnustaa, että ei kovin kivalta, ottaisin entisen elämän ihan mielelläni takaisin!



Nyt kun vauvani on 4 kk niin omat tunteetkin on heränneet. En edelleenkään ole huolissani vauvastani, mutta koen paljon ilon hetkiä. Vauva jo hymyilee kovasti ja ottaa kontaktia. Nyt omakin olo on jo parempi. Välillä tuntuu, että ihan pakahdun onnesta kun katselen vauvaa. Ja osaan jo seurustella ja jutella vauvan kanssa. Nautinkin siitä.



Minä taas uskon, että tunteesi voivat syttyä myös ilman terapiaa. Niin kävi minullekin. Pikkuhiljaa olen huomannut, että tykkään vauvastani enemmän ja enemmän.



Tuntuu pahalta lukea täydellisten äitien kommentteja siitä, miten ajatuksesi ovat epänormaaleja ja sairaita. Näin ei todellakaan ole!!

tai kai siltä isältäkin jotain kysytään, ennen kuin lähdet lastasi luovuttamaan?

Toivoin, että joku tulisi ja ottaisi vauvan.



Mutta 1,5 vuoden jälkeen aloin eri tavalla nauttia lapsestani, ja - kyllä - nyt voin sanoa rakastavani häntä. Rakkaus ja kiintymys on kasvanut kun perhe on saanut pikkusisaruksen esikoiselle. Olen onnellinen nyt. Kyllä sinullekin vielä päivä paistaa ja rakkaus lapseen herää. Koita jaksaa, mene töihin, älä ole kotona! <3

Vauva TARVITSEE vuorovaikutusta, hymyä ja onnea äidin kasvoilta.

Mekaaninen hoito ilman tunteita saa vauvankin masentumaan ja jättää PYSYVIÄ jälkiä hänen psyykkeeseensä!

Vierailija:

Tuon ikäiselle lapselle riittää, kun perustarpeet tyydytetään ja häntä pidetään sylissä, ei häntä tarvitse olla viihdyttämässä. TUonikäiselle riittää normaalit arkikuviot. Lapsen psyykkinen terveys ei siitä kärsi, kun et kuitenkaan ole lasta hylännyt.

Pyydä ap apua! Selviät kyllä, vauvastasi kasvaa sinulle aivan ihana ystävä loppuelämäksesi..Ajattele yhteistä tulevaisuuttanne. Kukaan muu ihminen ei koskaan tule olemaan sulle yhtä läheinen kuin oma lapsesi on.



Vauvat on kyllä tosiaan vähän tylsiä, mutta vaihe on lyhyt. Pian sulla on suloisia jutteleva tytär, jonka kanssa voit tehdä kaikenlaista. Lapsesi rikastuttaa elämääsi, vannon että ilman häntä et halua elää kun vaan nyt tästä alkuvaikeudesta selviät.

yllätys.

Vierailija:

Vai tuleeko tunne tosiaan yllätyksenä sitten kun lapsi on jo syntynyt?

itselläni tuli ensin halu saada lapsi ja rakkaus lasta kohtaan ennen kuin lapsi oli edes tekeillä. Sitten kun lapsi syntyi rakastin häntä, mielikuvavauvaani, jo syntyneen rakkaudentunteen voimalla ja sitten kun tutustuin vauvaan yksilönä, aloin rakastaa häntä yksilönä, juuri sinä erityisenä ihmisenä mitä hän on.

Tuon ikäiselle lapselle riittää, kun perustarpeet tyydytetään ja häntä pidetään sylissä, ei häntä tarvitse olla viihdyttämässä. TUonikäiselle riittää normaalit arkikuviot. Lapsen psyykkinen terveys ei siitä kärsi, kun et kuitenkaan ole lasta hylännyt.

enenkuin teet jotain tyhmää ja ajattelematonta. Se kostautuu sulle sitten kun haluatkin lapsia etkä välttämäti niitä saa. Käy puhumassa jollekkin ennenkuin teet mitään ja puhu miehesei kanssa, ehkä hän haluaa olla lapsen kanssa ja anna hänelle mahdollisuus.

Sulla on jokin kriisi menossa nyt.



Mä en pystys antamaan pois, kun ajattelee miten monta kuukautta kannat lasta sisälläsi...olet joko niin nuori tai?!

Tai sitten lapsi ei ole yhteinen teille?!