Lue keskustelun säännöt.
Monta vuotta yritin pärjätä työelämässä, useiden uupumisten jälkeen on myönnettävä itselleen tosiasiat.
02.03.2025 |
Työelämä on parhaimmillaan ollut tapa ilmaista itseään ja saada siitä vielä rahaa. Olen ollut hyvin intohimoisesti mukana ja tosissani halunnut luoda uraa. Olen uupunut ja taas uudelleen. Olin jo uupunut ennen työelämää mutta en tietenkään työn vuoksi vaan elämän ja ymmärrän sen nyt. Olen koko elämäni selviytynyt ja painanut eteenpäin. Vaikka mitä kokeiltu ja tehty. Masennus aina toistaan pahempana kautena palannut.
Olen vaihtanut työpaikkoja, alaa, kaupunkeja ja yrittänyt pärjätä. Uupumus ja masennus palannut.
Nyt on se tilanne etten kykene enää. En jaksa selviytyä pelkästään, en jaksa aina vaan uudestaan nousta ja romahtaa. En aio palata työelämään kunnes olen ihan oikeasti toipunut sanoi kuka vain mitä vain. Mielummin menen vaikka kadulle asumaan tai menehdyn mutta en pysty enää suorittamaan ja elämään sen tahdissa mitä täällä pitäisi tehdä ja mitä oletetaan. Resursseja ei ole eikä tästä tule enää mitään.
Kommentit (14)
Mulla vähän samantyyppinen tarina, reilu nelikymppisenä löytyi ADHD ja autismi. Vieläkin olen vähän hämmentynyt, tavallaan siis selittää aivan kaiken koko tähänastisessa elämässäni, mutta toisaalta ajattelen toimintakykyni ja taitoni olevan niin hyviä, että tunnen itseni huijariksi kertoessani diagnooseista. En oikein osaa asettua tähän uuteen todellisuuteen, mietin että pitäisikö jättää huomiotta koko diagnoosit, vai opetella liittämään ne osaksi minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä kans pitkäaikaisesti uupunut eläkkeellä oleva. Jokaisella syynsä ja tähän pisteeseen tultuaan viimeistään ymmärtää ettei ihmisen todellinen arvo riipu ulkoisista asioista, näin voi käydä kenelle vain.
Olet vaihtanut alaa ja kaupunkeja, mutta oletko käynyt monivuotisen terapian? Mene sinne, siinä on ainoa toivo.
-Toinen uupunut
Tiedän tunteen. Ite oon ollut työelämässä 18 vuotta. Työlle uhrattu oma terveys ja pahinta etten ole saanut koskaan yhdeltäkään työantajalta kehuja, pelkästään haukkuja työnjäljestä. Nyt viimeisen kahden vuoden aikana koeaikapurku, lomautus ja yt potkut eri työantajilta. Oon henkisesti aivan loppu. Työttömyydestä ei pysty nauttimaan kun haluisi tehdä vain töitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitko suhtautua työhän vähän vähemmän intohimoisesti ja tavoitteellisesti? Unohtaa sen uran luomisen ja ihan vaan käydä töissä. Siis jossain perusduunissa, missä ei yleensä edetä uralla tms., vaan mennään töihin klo xx ja lähdetään kotiin klo yy, ja vapaa-ajalla ei tarvi työasioita miettiä.
Ehkä ap:n kaltaisille todellisuudessa sopisi sellainen työelämä, vaikka tavoitteellinen onkin, koska sitten olisi kuitenkin tuloja ja työyhteisö ympärillä, ja intohimot voisi sitten käyttää omaehtoisesti vaikka harrastuksiin.
Hei ap, oletko ammatiltasi luokanopettaja tai psykologi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi suhtaudut noin intohimoisesti työelämään, jos olet ihan "BASIC".. prioriteetit, kannattaisko keskittyä muuhunkin?
Minä jäin pois työelämästä. Jatkuvaa uupumusta ja loppuunpalamista. Lääkärit eivät ottaneet tosissaan ja antoivat vain yhden sairaspäivän kerrallaan. Taisin olla liian fressin näköinen, mutta työni edellyttivät sitäkin. En saanut tukea esimiehiltäni, antoivat vain lisää töitä!! Siitä on nyt kymmenkunta vuotta. Edelleen on vointini huono. Onneksi voin nukkua, mutta lähes joka yön näen painajaisia. Nyt eläkkeellä ja muistini heikkenee. Tapahtunut kaivelee edelleenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa on kyllä helppo uupua, työt loppuu muu jatkuu ennallaan.
Jos joutuisi kadulla lapsensa kanssa, niin kappas, kukaa ei työuupuisi ja näin koko taudinkuva katosi koko maasta!
Mulla myös jatkuvaa uupumusta ja ylisuorittamista. Syynä diagnosoimaton tarkkaavuushäiriö ja kokoajan tulee kömmähdyksiä.
Nyt kun ei tarvitse enää jaksaa niin tuntuu kuin olisi vetänyt maratonin ja on vain maassa hengittelemässä. Sillä erolla etten tiedä mihin tässä enää mennään ja mitä tulee tapahtumaan. En välitä enää. En vain ole tämän vahvempi, ehkä jonain päivänä mutta aika saa kulua tapahtui mitä vain.