Lue keskustelun säännöt.
Voisin antaa vauvani pois.
13.04.2008 |
Tyttö on suloinen ja kiltti, pian 5 kk. Silti en vaan rakasta sitä. Vauvan kanssa leikkiminen on tylsää, inhoan imetystä, en oikeen osaa tehdä vauvan kanssa mitään. Oikeasti voisin antaa se adoptoitavaksi, en tosiaan usko että jäisin kaipaamaan. Miehelle en ole voinut puhua, se suuttuisi heti. Ei tämä mitään masennusta ole, en vaan tykkää vauvastani.
Tunnen syyllisyyttä kun tiedän miten suunnilleen kaikki muut rakastavat lapsiaan ja miten moni kärsii lapsettomuudesta. Tuntuisi hyvältä auttaa jotain lapsetonta.
Kommentit (75)
En ole koskaan pitänyt lapsista, kuvittelin että oma lapsi on täysin eri asia mutta ei näköjään ole.
En edes osaa olla huolissani lapsesta, en tajua miten muut äidit ovat huolestuneita jo pikku nuhasta, itseäni ei oikeasti kauheasti liikuta vaikka vauva olisi kipeä. Totta kai hoidan sitä, mutta en mitenkään pelkää vauvani puolesta.
Ei varmaan ole normaalia että en yhtään pelkää vauvan menettämistä ja että olen tosissani miettinyt adoptioon antamista?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siihen on syynsä, etsi apua. Ensi- ja turvakodeilla mm. on ryhmiä, joissa opiskellaan vuorovaikutusta ja äitiyttä. Sinussa ei ole vikaa, voi vain olla jokin syy miksi kiintymyssuhde vaivaan ei synny.
Sinun odotukset vauva-ajasta eivät vastanneet todellisuutta. Sinä ilmeisesti luulit vauva-arjen olevan jotain ruusunpunaista pilveilyä, jota se ei kyllä todellisuudessa ole.
ylipäätään kykenevä tuntemaan ja osoittamaan rakkautta?
Jos yhtään välität lapsestasi, niin teeskentele vaikka niitä tunteita! Ja mene tosiaankin psykologin juttusille. toivottavasti vauva parka saa edes isältään sitä puuttuvaa hellyyttä ja huomiota!
koska siellä ei opetella sitä kuinka sinä ja lapsi tulette läheisiksi vaan sitä, miksi sinä et koe tärkeitä tunteita.
Eli paneudutaan syyhyn ja sitä kautta voidaan löytää avain noihin tunteisiin.
Edelleen: Hae apua. Jos et tunteella voi ajatella että menisit lapsesi vuoksi niin ajattele järjellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka sitä kuinka itseään pakottaisi olemaan lasta lähellä, pitäen sylissä, juttelemalla yms, niin se ei välttämättä kuitenkaan auta siihen olotilaasi mitä tunnet lastasi kohtaan. Se tunne ja olotila joka sinulla on, on kuin muuri sinun ja lapsesi välillä.
Täytyy lähteä siitä liikkeelle että haet itsellesi apua jotta voit käsitellä omaa menneisyyttäsi johon kuuluu varmasti mm. suhde omaan äitiisi. Terapia näissä tilanteissa on tarpeen. Käsittelemällä näitä kaikkia asioita eheydyt pienin askelin. Äitinä oleminen alkaa tuntumaan omalta ja suhde lapseesi voimistuu.
21
mutta olisi ihana kuulla miten sinulla sujuu.
Tulethan ap sitten kertomaan miten meni tästä eteenpäin?
Toivon onnea sinulle ja perheellesi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei ole mikään hokkus pokkus -juttu, joka saa sinut rakastamaan lastasi, mutta se auttaa sinua oman minäkuvasi luomisessa. Kertomasi perusteella on aika ilmiselvää, että et osaa helliä ja rakastaa vauvaa, koska sinua itseäsikään ei ole hellitty. Ehkäpä terapian avulla saisit yhteyden omaan sisäiseen " hyljättyyn vauvaasi" ja oppisit sitä kautta ensin tuntemaan empatiaa itseäsi kohtaan, ja sitten myös pikku hiljaa lastasi kohtaan.
Ja sekin pitää vielä mainita, että kaikki eivät vain ole vauvaihmisiä, kyllä sekin on mahdollista, että kun lapsesi täyttää 1, 2 tai 3 niin huomaat yhtäkkiä rakastavasi häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa! mutta se on tietysti pitkä aika pienen ihmisen odottaa, joten suosittelen, että haet apua jo heti huomenna!
Kun lapsesi oppii kommunikoimaan enemmän, niin jospa rakkaus syttyy vasta myöhemmin. Minulla ei kyllä noin vahvoja ajatuksia ollut, mutta syvemmin rakkautta tunsin esikoiseen vasta parivuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kumpi teistä on jäämässä vanhempainvapaalle, sinä vai mies? Jos mies kerran on se lääpällään oleva osapuoli, niin parempi olisi, jos hän jäisi ja sinä saisit mennä töihin. Sieltä saisit vähän etäisyyttäkin asiaan.
Hae apua.
Pahaa teki lukea kirjoituksiasi ja mietin miten kukaan voi olla noin pakastin kun kyseessä oma lapsi.
Ymmärrä hyvä ihminen että sinä et ole normaali ja hae sitä apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulen surulliseksi kun luen tätä.
Täällä ei tosin outoa kun täällähän menee hermot lapsien kanssa, aina uhmaikä murrosikään asti ja niin hermostuttavia.
Varmaan raskasta näytellä miehelle rakastavansa lastaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin melko itsekäs, koska en hakenut apua mistään. Minulla oli päällisin puolin kaikki hyvin, ja olin hyvin energinen ja työntäyteinen kotiäiti. En osannut luoda vauvaani minkäänlaista kontaktia. Kaikki oli suorittamista ja tehokasta.
Olin lähes psykoosissa ajan myötä, koska oikeastaan vihasin omaa äitiäni ja kaikkia muitakin ihmisiä ympärilläni. Tuntui, että kaikki on hyvin pinnallista ja kukaan ei edes halua nähdä tai kysyä, että mitä minä ajattelen, miltä minusta tuntuu?!
Ja vihoissani ajattelin että edes oman äitini olisi pitänyt jotenkin huomioida minua.
No, tämä tästä. Aikaa myöten, syvän masennuksen myötä tunnen syyllisyyttä siitä, että en luonut parempaa vuorovaikutussuhdetta vauvaani silloin. Tuntuu vieläkin, että en oikein tunne häntä ja että hän on ikäänkuin hieman hukassa. Varsinkin, kun hän pahoittaa mielensä.
Pelkään tulevaa. Sinuna hakisin nyt apua. Vaikka ei mieli teekkään.
jos ei muuta niin ainakin alkuun keskusteluapua. Se auttoi minua, mitään terapioita ei tarvittu, muutaman kerran keskustelut helpottivat. Kun asioista sai puhua ne eivät tuntuneet niin suuriltä möröiltä omassa mielessä. Itsellä äidinrakkaus oli kanssa hitaasti syttyvää, olin ensimmäiset 4 kk täysin hukassa. Nyt lapsi 3 v ja tunnen olevani hyvä ja rakastava äiti, vihdoin. Ja lapsi tasapainoinen.
Ja täältä av:lta on oikeastaan turha hakea varsinaista apua tai sympatiaa, täällä suurin osa on superäitejä jotka rakastavat lastaan heti syntymästä alkaen palavasti.
Oma neuvo: teeskentele, teeskentele. En tarkoita että miehelle, vaan lapselle. Kun tarpeeksi kauan teeskentelee rakastavansa huomaan oikeasti rakastavansa! Sen huomasin ainakin omalla kohdallani.
Minä rakastuin vauvaani " jo" 3 kk iässä, siinä vaiheessa kun minut otettiin vakavasti tuntemuksineni. Mielenterveystoimistossa. Sitä ennen oli juuri nuo tuntemukset, että voisin antaa vauvan pois, vaikka adoptioon. Tai kuolla itse, minusta ei olisi äidiksi.
Arvaa vaan onko ihanaa kun viimein osasi rakastaa lastaan! Ja tykkään siitä edelleen kuin hullu puurosta, nyt jo 5-vuotiaasta.
En minäkään neuvolasta saanut apua, terkkari vain valitti omaa masennustaan, joka oli alkanut lasten syntymän jälkeen, nuorinkin jo murkkuikäinen.
Äimän (Äidit irti synnytysmasennuksesta) postituslistalta sain mainiota vertaistukea. Se oli se, jonka avulla selvisin.
http: //www. aima. fi/
Tukiaseman sivuilla on hyvää faktatietoa.
http: //www. tukiasema. net/teemat/artikkeli. asp?docID=165
Sinulla saattaa olla synnytyksen jälkeinen masennus, joka ilmenee tuolla tavoin tunneköyhyytenä lastasi kohtaan. Apua saat ainoastaan puhumalla asiasta esim. neuvolassa, jos sinusta tuntuu ettei mies ymmärtäisi.
Onko parisuhteesi kunnossa? Osoittaako miehesi sinulle riittävästi huomiota? Onko sinulla aikaa puolisollesi? Jaatteko kotityöt? Olisiko miehellä mahdollisuus jäädä vanhempainvapaalle? Onko sinulla ollut synnytyksen jälkeen mahdollisuus omiin harrastuksiin?
Kun saat itsellesi apua, opit pitämään lapsestasi, jopa rakastamaan häntä. peli ei teidän suhteen ole menetetty!
Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla vanhempi!
ps. älä välitä noista provon huutelijoista tai huonoksi vanhemmaksi haukkujista!
ja tulin siihen tulokseen että sekin voisi jo auttaa jos tietäisin mitä vauvan kanssa tehdään. Vaikea teeskennellä rakastavansa kun tavallaan pelkään vauvan läsnäoloa. Tuolla se nytkin kitisee lattialla, en vaan osaa tehdä sen kanssa mitään. Ei sitä tunnu kiinnostavan mikään laulaminen, miten tuon ikäisen kanssa voisi mitään kirjoja lukea, tai ylipäätään leikkiä mitään?
ap
Laita lapsi rintareppuun/ liinaan ja touhua omia asioitasi. Lapsi nauttii lähelläsiolosta. Mene ulos, ostoksille, kahville...lapsi kulkee mukanasi ja havainnoi mielellään ympäristöäänkin.
monesti syvästi masentunut äiti ei tunne rakkautta lastaan kohtaan luonnollisesti vaikka ulospäin näyttäisi siltä.
kuivana, lämpimänä ja kylläisenä pitäminen ei riitä.
minustakin kuulostaa huolestuttavasti juuri piilomasennukselta joten neuvoisin ottamaan yhteyttä neuvolaan ja kertomaan näistä tunteista.
Masennukselle ei voi mitään jos se tulee eikä se aina näy alakulona tai huolimattomuutena.
Tee se lapsesi sekä myös itsesi tähden. Elämä voi olla muuttua arvokkaammaksi kun saat apua tilanteeseesi!
Ja lapsellesi annat suurimman lahjan jos tartut avun mahdollisuuteen nyt kun mikään ei ole vielä liian myöhäistä.
Toivotan onnea sinulle, ap!