Millaiset sydänsurut sulla on pahimmillaan ollut?

Nää klassiset. Unettomuus, villi ja sekava pää, levoton ja tyhjä olo, itkuisuus, ruokahaluttomuus, rintakivut, ärtyisyys, tuskaisuus

Yli 20 vuotta kestänyt suru. Ajattelen häntä edelleen joka päivä.

Hänen nimensä on goimasanani.

Vierailija kirjoitti:

Yksi voimakas reaktio yleensä riittää, seuraavan kerran pääsee jo helpommin yli - tai saa asian hallintaan, koska tietää että tästä on selvinnyt ennenkin.

Vaikka ensirakkaudesta (ja se iski vasta yli kaksikymppisenä, ensiRAKKAUS, sellainen psyykentoimintaa sotkeva kemiallinen sekoaminen, teini-iän ihastukset ja seurustelut eivät olleet olleet mitään siihen verrattuna) toipuminen veikin aikaa, se ei vienyt kykyä rakastua uudelleen.

Vaikkei sitä silloin uskonut. Että joku päivä tulee joku, joka vielä vie jalat alta näin.

Olisipa se näin. Mutta ainkin omalla kohdalla tämä viimeisin ero tuntuu ihan yhtä pahalta kuin edellinenkin. Vieläkin yli vuoden jälkeen itken joka päivä, vain työvuoroissa pystyn tsempaamaan. Mutta en tule varmaan ikinä valmistumaan, koska en kehtaa mennä tentteihin itkemään.

Minusta on tullut katkera enkä enää usko että uskallan päästää ketään lähelle. Mieluummin yksin kuin kärsin enää ikinä näitä tuskia. Olenko sitten liian herkkä, en tiedä. Toivottavasti aika helpottaa tätä surua ja pettymystä..

Vierailija kirjoitti:

Jouduin mielisairaalaan. Aika pahat siis.

Sama. Pahimman yli pääseminen kesti kuukausia ja aika rajun lääkityksenkin. Ei ikinä enää.

Käräytin exän yhdelle viranomaiselle. Jälkikäteen naurattaa, mutta olin kyllä silloin aika sekaisin.

Minulla ei ole kokemusta onnellisesta suhteesta, mutta sydän on särkynyt monta kertaa. Pahin suru oli sellainen, että olin aivan lamaantunut, olo oli kokoajan raskas, masennuin ja päädyin sairaslomalle sekä aloitin masennuslääkityksen. N. puoli vuotta taisi kestää toipuminen. Nykyään olen onnellinen, en haaveile enää parisuhteesta.

Harkitsin metron alle hyppäämistä. Sitä en sitten tehnyt, mutta ajattelen miestä vieläkin päivittäin vaikka erosta on pian kymmenen vuotta.

Itkin holtittomasti koko ajan, en pystynyt syömään tai nukkumaan. Jos nukahdin, heräsin kokoajan miettimään onko tämä unta vai painajaista. Ajatukset liikkuivat pakonomaisesti siinä toisessa ja olin pohjattoman surullinen, alakuloinen ja suorastaan henkisesti järkkynyt, vaikka olen muuten ihan normaalin tasapainoinen ja tunteeni hallitseva. 

Onneksi sitä eroa kesti vain viikko, kunnes tajuttiin molemmat että voidaan huonosti ilman toista. Nykyään melkein naimisissa. :) ...Ja jos ero tulisi en suoraan sanottuna pystyisi enää ikinä rakastumaan samalla intensiteetillä. Mies on unelmieni mies, paras ystäväni ja erinomainen kumppani. Tiedän, ettei toista veroistaan tule. 

Kuin olisi ollut mustan pilven sisällä. Mikään ei kiinnostanut, mikään ei koskettanut, vain suru oli kaikki.

Lähes kaikesta mitä näki tai kuuli, tuli kiusaavia muistoja mieleen. Kun itku ja pahin olo helpotti , ei yhtään helpottanut onnelliset parit joita näki joka paikassa. Pahin helpotti kuukausien kuluessa , puolen vuoden päästä pari turhaa korvike seurustelua.  Vanha totuus aika auttaa, Mutta on se aikansa tarpeeksi vaikeaa.

On helpottavaa huomata, että muutkin ovat tämän helvetin läpikäyneet ja selviytyneet. Vertaistuki on paras tuki. Kyllä tämä vielä helpottaa, ajan kanssa. Kiitos teille jotka kokemuksianne tähän olette jakaneet! Jatkan elämää yksin, nyt sai riittää pettymykset ja surut. Onneksi elämässäni on paljon muutakin hyvää, keskityn niihin ja itseni hyvinvointiin.

Tämä katkeruus, kun näkee onnellisia pareja.. En kestä edes tv-ohjelmia joissa on rakkautta tai onnea. Toivottavasti pian helpottaisi.

Mulla lähti muisti. Ja sit valvoin noin vuoden. Nyt aikaa on kulunut kolme vuotta, jäljellä on kipu eri vartalon osissa.

Sydänsuru on kuin migreeikohtaus. Luulee että kuolee ja pelkää että kuolee, mutta sitten kun se on ohi, niin sitä ei oikeastaan muista enää, miltä se pahimmillaan tuntuu.

Jos ihmiset kuolis sydänsuruun, niin täällä ei olisi montakaan tyyppiä maanpäällä ja ihmiskunta olis hyvin pieni, koostuen vain psykopaateista.

Koin sen sydänsurun vuonna 1995 enkä ole siitä vieläkään toipunut, että sellainen.

Ihan kamalat..

Kun tiedän, etten saa rakkauteni kohdetta Tobias Forgea.. katselen hänestä videoita ja kuuntelen hänen ääntään ja voin vain haaveilla.. sattuu.. en halua ketään muuta!

Orastavaa katkeruutta ja itse inhoa, jolähentelee oisinaan itse tuhoisuutta siitä, että minussa on jotain vikaa ja eriyistä puutetta koska olen jo yli 33 vuotias, enkä eläessäni ole ollut parisuhteessa. En syyä keään ulkopuolista tilanteestani. 

Oikeastaan kyse ei ollut sydänsurusta, vaan puskista tulleesta avioerosta aiheutuneesta traumasta. Ex-miestä en kaivannut, mutta näin painajaisia hänestä ne vähät unet mitä sain nukuttua. Menin sekaisin sillä tavalla, että en tiennyt voiko yhtään mihinkään luottaa. Kesti pitkään, monta vuotta psykologipalvelujen kanssakin.

Ensin tuli hirveä ahdistus, päänsäryt ja vatsakivut. Laihduin 15 kg. Olin maaninen, pakko tehdä jotain koko ajan, että pääsi pakoon itsetuhoisia ajatuksia. Sitten tuli muutama erikoinen tulehdussairaus, niiden kanssa oli pakko levätä. Viimeisenä vaiheena tuli itkukohtauksia, vaikka elokuvissa pettämiskohtauksessa sain hirveän tunnekuohun ja aloin parkua hysteerisesti. Silloin oli onneksi ihana ymmärtäväinen miesystävä, joka vaan silitti käsivarresta ja antoi nenäliinan.

Onneksi nämä helpottavat ajan kanssa, eihän tätä pitkään jaksaisi. Kunpa pystyisi toipumaan yhtä helposti kuin miehet, hups vaan ja uutta kehiin.