Millaiset sydänsurut sulla on pahimmillaan ollut?

Oksentelin, rinnassa tuntui raskaalta, itkin monta kuukautta itseni uneen, laihduin 20 kiloa.

Heräsin aamuneljältä ahdistukseen. Itkin päivittäin aamuisin ja töistä kotiin ajaessa. Masennuin vakavasti. Laihduin 7 kg (olin jo hoikka ennestäänkin). Ahdistus tuntui sydämen ympärillä puristuksena. Jouduin aloittamaan mielialalääkityksen pahan masennuksen takia ja se auttoi aika nopeasti rinnan puristukseen, ahdistukseen ja uniongelmiin. Kesti kuitenkin useita vuosia toipua ja tarvitsin myös terapeutin apua.

Exällä oli narsistisia piirteitä ja hän tuhosi itsetuntoni viiden vuoden suhteen aikana. Jälkikäteen olen vain ihmetellyt, mitä siinä ihmisessä näin.

Itkin itkin ja itkin. Tuntui etten saa henkeä ja mahaan koski. 

Rauhottavia ja unilääkkeitä. Se kesä meni ravatessa akuutti vastaanotolla kun tuntui että järki lähtee. Ensin tuli syöpä, jätkä jätti ja asunto lähti siten alta.. Se kipu tuntuu ihan koko kropassa. Joskus tuli jopa hajuista ja liikennevaloista mieleen asiat jotka sai olon niin surkeaksi että maailma romahti alta.  Olin eron jälkeen yli viisi vuotta yksin kun käsittelin asian loppuun, ja nyt en enää edes miestä muistele kun h a r v o i n.

ainakin siinä oppii itsestään, sietokyvyistään, itsehillinnästä, kivusta, ajatuksiata ..ja siitä kuinka pohjalla käy .. Ja kuinka sieltä ylös tullaan. 

Jos olet ollut jokseenkin mitätön seurustelukumppani ja sinua harmittaa tajuta, ettei tuleva ero sinusta tule satuttamaan vastapuolta, tee erosta hänelle vaikeampi lopettamalla suhde rumasti ja yhtäkkisesti riidassa, jossa olet väärässä. Jos saat mahdollisuuden, mieti myös valmiiksi mahdollisimman rumia tapoja lytätä hänen koko persoonallisuuttaan. Näin voit tuudittautua illuusioon, että olet itse asiassa ollutkin tosi catch, kun ero sinusta "ottaa koville". Kun tulevaisuudessa huomaat hänen menestyvän parisuhteiden, perhe-elämän ja jokseenkin kaiken muunkin elämän saralla paljon sinua paremmin, älä missään tapauksessa koskaan myönnä tätä, vaan totea aina tilaisuuden tullen ylevästi: toivon sinusta tulevan onnellinen. 
 
Jos vastapuolella onkin aivot eivätkä face save -yrityksesi onnistukaan, vajoa maan alle. Mahdollisimman pian.

[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 18:44"]

Kuvaile?

[/quote]

Mulla on ollut tuollaisia vastaavia mitä tässä on kuvattu, MUTTA mä sanoisin, että noin voimakkaat reaktiot eivät ole normaaleja, eikä normaalilla tunne-elämällä ja psyykellä varustetut ihmiset reagoi noin voimakkaasti. Eli päässä on ollut jo lähtöjään vikaa. Eikä sen tarvitse iso vika olla, kun se on päässä :)

Itkin kaksi viikkoa jatkuvasti, en pystynyt syömään kun tuntui kun olisi ollut kivi vatsassa. Puoli vuotta myöhemmin en enää itke häntä, ainoastaan yksinäisyyttäni.

Masennuin niin pahasti että mietin jopa pitkään itsemurhaa (taustalla toki muutakin).

Monta, monta, monta valvottua yötä.

Itsetunto pakkasella, en päässyt pahimillaan edes ovesta ulos kun häpesin itseäni niin.

Pakkomielteet, stalkkasin facebookin kautta exäni elämää paljon. Sitten tajusin vain satuttavani itseäni ja laitoin hänelle eston etten päässyt enää tekemään sitä, tästä varmaankin alkoi tervehtymiseni.

Varmaan kävin psykooin rajoillakin. Ero oli aivan saatanan rankka kokemus, tosin myös suhde oli todella hankala joten molempi pahempi, tosin nyt parempi.

[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 15:15"][quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 18:44"]

Kuvaile?

[/quote]

Mulla on ollut tuollaisia vastaavia mitä tässä on kuvattu, MUTTA mä sanoisin, että noin voimakkaat reaktiot eivät ole normaaleja, eikä normaalilla tunne-elämällä ja psyykellä varustetut ihmiset reagoi noin voimakkaasti. Eli päässä on ollut jo lähtöjään vikaa. Eikä sen tarvitse iso vika olla, kun se on päässä :)

[/quote] Mikä sä olet määrittelemään mikä on normaalia? Onko sulla kokemusta esim avioerosta tai lapsen tai jonkun muun läheisen kuolemasta, onnettomasta lapsuudesta tms.? Nuo reaktiot ovat aivan normaaleja kun eteen tulee vakava trauma.

Aamuisin, kun heräsin toivoin, että en olisi herännyt. Tuntui kuin painajainen olisi aina vaan jatkunut ja jatkunut. Painontunne rintakehällä, palan tunne kurkussa. Tulevaisuutta ei pystynyt aatella. Kauheinta, etten pystynyt salaamaan tätä 4-vuotiaalta lapselta. Kesti 2-3 kk, kunnes lapsen isä palasi luoksemme. Lapsi ei kiukutellut ainoatakaan kertaa tuona aikana :/

Yksi voimakas reaktio yleensä riittää, seuraavan kerran pääsee jo helpommin yli - tai saa asian hallintaan, koska tietää että tästä on selvinnyt ennenkin.

Vaikka ensirakkaudesta (ja se iski vasta yli kaksikymppisenä, ensiRAKKAUS, sellainen psyykentoimintaa sotkeva kemiallinen sekoaminen, teini-iän ihastukset ja seurustelut eivät olleet olleet mitään siihen verrattuna) toipuminen veikin aikaa, se ei vienyt kykyä rakastua uudelleen.

Vaikkei sitä silloin uskonut. Että joku päivä tulee joku, joka vielä vie jalat alta näin.

[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 15:15"]

[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 18:44"]

Kuvaile?

[/quote]

Mulla on ollut tuollaisia vastaavia mitä tässä on kuvattu, MUTTA mä sanoisin, että noin voimakkaat reaktiot eivät ole normaaleja, eikä normaalilla tunne-elämällä ja psyykellä varustetut ihmiset reagoi noin voimakkaasti. Eli päässä on ollut jo lähtöjään vikaa. Eikä sen tarvitse iso vika olla, kun se on päässä :)

[/quote]

Täällähän on kuvailtu vain eroa seuranneita olotilaa ja oireita. Ei ollenkaan eroa edeltäneitä olosuhteita. On olemassa sellaisia parisuhteita, joissa on mustasukkaisuutta, väkivaltaa, raiskauksia, kiristämistä, alistamista, sellaisia valtasuhteita ja kidutusta, joita eivät pumpulissa rakkausliitoissaan eläneet voi ymmärtää... Näinollen, et voi pelkän lopputuloksen perusteella arvioida kenenkään psyyken normaaliutta.

Ihminen on mielessä jatkuvasti, ja kaipuu ei hellitä kuin unen ajaksi. Saan kyllä nukuttua, niin paha ei ole vielä tilanne. Joskus tuntuu, että voisin tappaa itseni, kun en voi elää hänen kanssaan. Tai oikeastaan siksi, kun en tiedä, miten voisin järjestää elämäni niin, että voisin edes kertoa hänelle tunteistani. Hölmöä, eihän kenenkään vuoksi itseään tappaa kannata, mutta joskus niin toivoton ja lohduton olo.

Tällä hetkellä sitä käyn läpi. En saa luovuttua kyseisestä henkilöstä en sitten millään. Ja sillä on jo tälleen max. viikon jälkee uus. Ja viel viikko sit sano, että on ikävä mua. Ihan kauhee kipu rinnassa ja välillä ei meinaa saada edes happea kunnolla. Mulla ei ees ole enää kavereita, johon turvautua. Mulla on ollut vakavaa masennusta jo pidempään niin tää ei nyt tee niin hyvää. Oon aatellu, et jos tapan itseni, ei oo pakko sietää kipua. Mut jostain syyst, oon vieläkin täällä. Tosin, ihan kauheiden kipujen kera. Meinaan ruveta vollottamaan joka kerta kun edes istun alas. VIHAAN pimeitä huoneita ja hiljaisuutta, toisin kuin ennen. Nykyään se on vaan liikaa tilaa mun ajatuksille ja surulle jota mä just nyt vähiten kaipaan. Tulisin hulluks jos pitäs pitkään yksinään vaan istuskella.

Tää kyseinen henkilö oli ollut mun paras kaveri n. 5 vuotta, ja sit viime vuoden alussa rakastuttiin. Ollaan varmaan aina rakastettu toisiamme mut sillon sit molemmilla oli hyvä hetki. Ja se oli mun elämän onnellisinta aikaa, kieltämättä. Masennus ylty loppuvuodesta ja kumppani ei vissii kestäny sitä enää. Sitä ei todellakaa auttanu se ett hän flirttaili muiden kans. En enää ikinä halua suhteeseen, oikeesti. Mä en ole suhde ''matskua''. 

Sit anto mulle myös turhaa toivoa että joskus palattaisiin yhteen. Sanoi rakastavansa mua eilen ''kaveri mielessä'' mutta korjas heti että: ei sitä tiiä mitä tulevaisuudessa tapahtuu ''ihan näin.'' Olin ihan sairaan onnellinen sillä hetkellä. Tosi iso fiiliksen kohottaja. Sit loppu päivästä se oliki suhtees. 

Ollaan jotenkute kavereita vielä mut myöntämättä tää satutti niin saatanasti etten pitkään aikaan tai sitten ikinä enää parisuhteeseen aijo. Mul on vähän sellanen olo, et tarvitsisin apua, mut en tiedä kui tosissaa mua otetaan sydänsurujen kans. Vaikka tätä masennusta aina ollu. Haluaisin vaan johonkin laitokselle, koska mun omat ajatukset on alkanu pelottaa mua. Pelkään, et joku päivä saan tarpeekseni ja tapan itteni. Enkä välttist haluais kuolla. En tiiä yhtään mitä tehdä!

Kumma että kirjaimellisesti rakkaus saa sydämen "särkymään". Muutenkin outo juttu koko rakkaus. En ymmärrä sitä ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 18:44"]

Kuvaile?

 

 

Mulla on ollut tuollaisia vastaavia mitä tässä on kuvattu, MUTTA mä sanoisin, että noin voimakkaat reaktiot eivät ole normaaleja, eikä normaalilla tunne-elämällä ja psyykellä varustetut ihmiset reagoi noin voimakkaasti. Eli päässä on ollut jo lähtöjään vikaa. Eikä sen tarvitse iso vika olla, kun se on päässä :)

Kuka sinä olet sanomaan mikä on normaalia? Jos on tunteva ihminen niin on kuule hyvinkin normaalia reagoida voimakkaasti.

Päivittäinen runsas itkeminen ja kivun tunne sydämmen kohdalla.

Olen ymmärtänyt että valintoja pitää vaan tehdä.

Simmostkaikkee❤️

Vetis 17v kirjoitti:

Kumma että kirjaimellisesti rakkaus saa sydämen "särkymään". Muutenkin outo juttu koko rakkaus. En ymmärrä sitä ollenkaan.

En minäkään, ja olen yli tuplasti sinua vanhempi 😁

Juuri nyt itsellä tilanne, että minut jätettiin toisen takia. Syön vain sen verran, että säilyn hengissä, en nuku, itken, itken, itken. Mutta toisaalta tiedän, että selviän, kun vain saan surun surtua ulos. Luotan siihen, että tunteet on kahlattava läpi pohjamutia myöten, jotta voin jatkaa eteenpäin. En haluaisi katkeroitua, mutta vaikeaa se on kaikkien pettymysten jälkeen.