Minkälaiselle naiselle sopii miehen työn perässä maailmalla asuminen?

Eli mielestäni riippuu ihan pätkän pituudesta. Itse voisin olla puoli vuotta tai jopa vuoden ulkomailla lapsia hoitamassa, mutten sen pidempää pätkää. Haluan itsekin käydä töissä. Mutta jos haluaa olla kotiäiti, niin silloinhan se on tosi hyvä diili. Tosin kotiäitiys ulkomailla voi olla haastavampaa, ennen kuin saa verkostot kuntoon.

Onko lapsia? Minkä ikäisiä?

sosiaaliselle, sanavalmiille, avarakatseiselle, tiedon ja kokemusten janoisille, hyvällä itsetunnolla varustetulle naiselle.

Ulkomailla ei kannata eristyä muusta maailmasta vaan mennä rohkeasti mukaan uuteen elinympäristöön, luomaan uusia ihmissuhteita ja tutustumaan paikkoihin ja tapoihin jne... Suhde ei toimi jos nainen elää sille, että mies tulee kotiin näin kärjistäen.

Itsenäiselle, joustavalle, järjestelykykyiselle, sosiaaliselle, kokeilunhaluiselle, älykkäälle, aikaan saavalle, kekseliäälle ja sellaiselle joka osaa pitää omalta osaltaan avioliitosta huolta (ei siis mitään blondityyliä) vaan keskustelutaitoa, omien tunteiden oivaltamista, ratkaisukeskeisyyttä jne

asutaan saksassa tälläsessa pikku kylässä joka on tyyliin seinäjoki Suomessa. Saksalaiset täällä on tosi sisäänpäin lämpeneviä eikä kielitaitoisia. Kävin itse kansainvälistä koulua ja puhun 4 kieltä tosin en saksaa, mutta tämä paikka ei aukea yhtään jos ei puhu saksaa. Onneks muutetaan 10 kk päästä pois teksasiin. huh huh näitä sakuja sen kyllä sanon, en suosittele ellei sit itse oo saksalainen. Ja nyt kohta joku alkaa vääntää että mitäs et opettele saksaa yms. niin mun mielestä tosi typerää koska ainakin Suomessa panostetaan vieraitten kielten opiskeluun ja ymmärretään että se on tärkeetä, täällä se tuntuu olevan aivan vitsi. Säälittävää, ei mikään ihme että tämä maa on edelleen ulkomaalaisten miehittämä.

Olen asunut ulkomailla mieheni työn perässä ja mieheni vastaavasti minun työni perässä. Olemme molemmat itsenäisiä, haasteita kaipaavia ja työstä pitäviä ihmisiä.



Tämä ratkaisu, jossa toinen käy töissä ja toinen ei, ei ole ideaalinen. Se joka on töissä tekee helposti pitkää päivää ja verkottuu tahollaan. Kotona olevan arki sen sijaan on melko rajoittunutta ja verkottuminen hidasta.



Meille kummallekaan ei selvästi sovi omien verkostojen puuttuminen ja toimeettomuus. Toki lastenhoito käy päivätyöstä, mutta kaipaamme molemmat myös muuta sisältöä elämäämme. Siksi jos vielä lähdemme ulkomaille niin kummallakin pitää olla työtä.

Itse tunnen ainakin seuraavia tyyppejä:



sosiaalinen: laittoi lapset kouluun ja hengailee itse muitten vaimojen kanssa shoppailemassa, karaokessa jne.



kotiäitityyppi: hoitaa lapsensa kotona niinkuin hoitaisi suomessakin. Puistoilevat, ja viettävät normaalia lapsiperhearkea.



uraohjus: kun miehen maa selvisi, alkoi järjestellä itselleen työpaikkaa ja saikin vastuullisen tehtävän samasta maasta.

Millainen olen? Olen erittäin vaihtelunhaluinen ja utelias. Sen takia olen sopeutunut. Mutta en olisi kumpaakaan maahan halunnut jäädä asumaan. Toinen oli kolmannen maailman maa, ja siellä oli ahdistavaa. Toinen oli Euroopassa, mutta siellä lasten koulu oli aivan hirveä ja työpäivät pitkiä. Kyllä minä voisin taas lähteä, mutta lasten takia en enää lähde.



Olen myös nähnyt liudan naisia, jotka eivä tole sopeutuneet. Heidän yhteinen nimittäjä on joustavuuden puute ja kiinteät perhesiteet.

Minkä vuoksi lasten takia ei lähdetä? Voihan ulkomaillakin käydä koulua.

Meidän lapset oli 4 v ja 2 v, kun muutimme ulkomaille. Se oli esikoiselle rankka vuosi. Hän ensimmäiset puoli vuotta väritti kaiken mustalla... eikä tarvitse olla ammattilainen ymmärtääkseen, mitä se tarkoittaa.

Olen sitä mieltä, että maailman suurin pötypuhe on väite siitä, että kyllä lapset sopeutuvat. Juu, kyllähän he lopulta sopeutuivat.

Minkä vuoksi lasten takia ei lähdetä? Voihan ulkomaillakin käydä koulua.

Niin oliko tämä se kolmannen maailman maa, jossa lapsesi ei viihtynyt? Vai miksi lapsesi ei viihtynyt?

mulle ainakin sopii sellanen tyyli etta molemmat kay toissa, oltiin missa maassa tahansa. tyon kautta saa sosiaalisia kontakteja ja paiviin rytmin, kotona ahdistun ja erakoidun jossain maarin.

Olen utelias, itsenäinen ja sopeutuvainen. Minulle ratkaisu sopi ennen. Sain helposti ystäviä ja löysin tekemistä. Omia verkostoja oli suht helppo rakentaa.



Huomasin, että ratkaisu ei sovi niille naisille, jotka elävät miehen kautta ja joiden on vaikea keksiä Suomessakaan mitään "omaa": jotka eivät kotonakaan harrasta mitään ja joilla on vain vähän omia ystäviä. Kielitaito on myös tosi tärkeä.



Nyt en lähde enää lasten takia (kaverit ja sukulaiset tosi tärkeitä) ja toisaalta iäkkäiden vanhempieni takia (kaipaisivat lapsia ja minuakin todella paljon). Koulua nyt voi käydä ja saada uusia kavereita missä vaan, mutta kaikkia tärkeitä sukulaisia ei voi jatkuvasti roudata mukana.



Myös jatkuvuuden ja pysyvien ihmissuhteiden merkitys pikkulapsivaiheessa on niin tärkeä, etten lähde enää mihinkään kun ei kerran ole pakko. Vaikka mistäs sitä tietää mitä aika tuo tullessaan...

Me taas emme halua tulla takaisin Suomeen, ihan lasten koulun takia. Kammoksuttaa jo ajatuskin, että lapsiamme katsotaan "kieroon" sen takia, että ovat nähneet maailmaa ja asuneet jos jossakin maassa. Ja lisäksi nämä häirikkölapset (saatika kouluampujat), joista tälläkin palstalla puhutaan. Ei kiitos!



Me olemme taas ulkomailla, minä teen osa-aikaista, ammattiani vastaavaa työtä, mies on se tienaava osapuoli. Minulla työn puolesta ei tule sosiaalista verkostoa, ja sen luominen viekin vähintään vuoden päivät. Alkuaika onkin aika rankkaa ja synkkää, mutta eiköhän sen jälkeen taas ala hellittää.

Kyse oli Belgia. 4--vuotias meni ranskankieliseen kouluun, jota meille kehuttiin. Luokassa oli 24 lasta ja 1 opettaja. Mitään tukea ei annettu ummikolle. Piha oli pelkkää asfalttia eikä mitään leluja. Kun on vähän aikuisia ja paljon lapsia, niin viidakon lait ovat kovat. Lisäksi lapseni on hyvin puhelias ja koki vaikeaksi sen, ettei kukaan ymmärtänyt.

No, alkuun hän oli siellä vain aamupäivät, mutta aikaa myöten itse halusi olla koko päivää.



Työnantaja ei maksanut meille yksityistä koulua. Tietysti, jos olisin täydellinen äiti (kuten av-mammat odottavat meidän olevan), olisin voinut ottaa 40 000 euroa lainaa ja laittaa lapseni hyvään yksityiskouluun. Tai olisin voinut olla ostamatta verovapaata autoa, jolloin lainaa ei olisi tarvinnut ottaa kuin 20 000 euroa.

Eli kiitos vastauksista, monia hyviä pointteja tullut =)



Millainen ap sitten on. No, ap on kahden pienen lapsen kotiäiti, joka siis hoitaisi lapset siellä ulkomaillakin. En ole mikään "menijä"-tyyppi, viihdyn hyvin kotona lasten kanssa. Siellä ulkomailla käyn sitten kerhoissa, leikkipuistoissa yms. Jonkun oman harrastuksen myös kehitän.



Mitään tukiverkostoja minulla ei ole Suomessakaan, eivätkä lapseni ole hoidossa. Joten siinä suhteessa asiat eivät muutu. Ystävien kanssa olen yhteydessä lähinnä puhelimitse ja s-postitse, joten sekään asia ei muutu.



Niin että olisiko ap sellainen, joka pärjäisi ulkomailla? =)

Lähdin mieheni mukana, tosin kysessä Euroopan maa, joten kultturishokki ei ollut niin kova.



Kielen opin 4kk:n aikana ja hankin itselleni töitä. Oli ihan ok, nin kauan kuin sitä kesti.



Nyt kun meillä on lapsi, en lähtisi mihinkään edes miljoonasta. Arvostan sitä että lapset saavat leikkiä vapaasti pihoilla ja puhdasta luontoa on ympärillä.

Huomasin, että ratkaisu ei sovi niille naisille, jotka elävät miehen kautta ja joiden on vaikea keksiä Suomessakaan mitään "omaa": jotka eivät kotonakaan harrasta mitään ja joilla on vain vähän omia ystäviä.

Hei 16, mitä tarkoitit tällä?

Eli kiitos vastauksista, monia hyviä pointteja tullut =)

Millainen ap sitten on. No, ap on kahden pienen lapsen kotiäiti, joka siis hoitaisi lapset siellä ulkomaillakin. En ole mikään "menijä"-tyyppi, viihdyn hyvin kotona lasten kanssa. Siellä ulkomailla käyn sitten kerhoissa, leikkipuistoissa yms. Jonkun oman harrastuksen myös kehitän.

Mitään tukiverkostoja minulla ei ole Suomessakaan, eivätkä lapseni ole hoidossa. Joten siinä suhteessa asiat eivät muutu. Ystävien kanssa olen yhteydessä lähinnä puhelimitse ja s-postitse, joten sekään asia ei muutu.

Niin että olisiko ap sellainen, joka pärjäisi ulkomailla? =)

Ehkäpä pärjäätkin, vaikkei mitään omaa tunnukaan olevan muuta kuin ne lapset. Monillehan siinä on harrastusta ihan riittämiin, kuten tälläkin palstalla seikkaillessa huomaa...

Sitä sellaista "vierauden tunnetta" on vaikea kuvata etukäteen, jos et ole ennen ollut pitempää aikaa vieraassa kulttuurissa. Ja lasten sopeutumista on vaikea arvata ennakkoon : kaikki voi mennä hyvin tai yllättäviä vaikeuksia (yökastelua, puhumattomuutta jne.) voi tulla. Yksinäisyys voi olla sinulle kuitenkin se isoin juttu, mutta ehkä olet siihen jo Suomessa vähän tottunutkin. Sen vaan sanon, että ulkomailla se tunne vielä jotenkin korostuu, kun kaikki toimii eri tavalla mihin olet tottunut.

On olemassa hyviä firmojen valmennuspaketteja expateille - ehkä tekin pääsette sellaiseen? Kulttuurishokki ym. tulee niissä hyvin käydyksi jo etukäteen ilmiönä läpi ja osaatte varautua kaikenlaiseen.

Terv. Se tuolta edeltä, joka ilmoitti ettei enää lähde

Huomasin, että ratkaisu ei sovi niille naisille, jotka elävät miehen kautta ja joiden on vaikea keksiä Suomessakaan mitään "omaa": jotka eivät kotonakaan harrasta mitään ja joilla on vain vähän omia ystäviä.

Hei 16, mitä tarkoitit tällä?

Tapasin Ranskassa ollessamme suomalaisnaisia, joilla ei ollut yhtään harrastusta. Aika kävi heillä helposti pitkäksi ja oli vaikea löytää ystäviä ja tavallaan kiinnittyä mihinkään. Ja parisuhteessa saattoi olla kaikenlaista kränää, kun toinen "ei tee mitään". On vaikea selittää sitä sen tarkemmin. Kun ei ole tottunut omaan sosiaaliseen verkostoon eikä ole omia kiinnostuksen kohteita, ei ole myöskään kovin kiinnostava ihminen muille, uusille tyypeille. Ymmärrätkö?

Sen sijaan ne, joilla on aina ollut ihan omia kiinnostuksen kohteita: joku liikunta- kuoro- tai muu harrastus, pystyivät rakentamaan itselleen ihan täyden elämän riippumatta miehen työpäivien pituudesta. Harrastuksista saa myös uusia samanhenkisiä ystäviä ja on yhteinen tausta, ikään kuin sama kieli jota puhutaan.