Lue keskustelun säännöt.
Sukunimensä avioliiton myötä vaihtaneista naisista...
26.02.2008 |
...tulee sellainen kuva, että avioliitto on heidän elämänsä tärkein päämäärä. Haluaa näyttää ihan kaikille, että juku, mä olen päässyt NAIMISIIN. Vähänks siistii. Juu, en oletakaan, että myöntäisitte, että tässä on perää, mutta ollaan vain kavereiden kanssa naureskeltu, että näin se saattaa yllättävänkin useassa tapauksessa olla.
Kommentit (159)
Vierailija:
vaihtaa nimeä jajopa kertoa siitä muille! Kai sä ajattelit jatkossakin töitä tehdä? Eikä niitä sun töitä jotka sulla on tyttönimellä kukaan muu voi omakseen ottaa vaikka nimes vaihtasitkin.
Hengailenkin kirjastossa kertomassa että " olen kirjoittanut kirjoja myös uudella nimelläni, menin naimisiin, jipi-jipi!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli miehen suvun talonnimi. Omaa sukuaan ei juurikaan enää tapailtu. Katsottiin jopa pahalla jos miniä kävi kotonaan. Koettiin että miehen perhe ei kelpaa jos piti omia vanhempiaan käydä katsomassa.
Naimisiin mentäessä oltiin tietoisia ettei omia vanhempiaan ja sisaruksiaan ehkä enää ikinä tapaisi. Siirryttiin kirjaimellisesti miehen sukuun.
Tyttöset rakkaat, ajat on muuttuneet, niinkuin aina. Elämme erilaisessa maailmassa. Avataan silmämme ja hyväksytään kaikkien nimet, on ne sitten niitä miehen nimiä, isän nimiä tai sellaisia joissa näkyy ne molemmat.
Minä haluan kantaa omaa nimeäni ihan aina, sen lisäksi nimeeni liitettiin mieheni nimi. Olen ihmetellyt juuri naisten tapaa toistella nimeäni venyttäen ja naureskellen. Nimeni on mikä on.
Miten naiset jämähtävät hiekkalaatikkotasolle? Miksi aikuiset ihmiset kokevat tarpeelliseksi jatkaa ivailua tai kiusaamista??
Tässä ajan hengessä on jotenkin epämuodikasta antaa millekään asialle arvoa. En väitä, että avioliittoa pitäisi erityisesti palvoa sillä tavalla, että samanaikaisesti avoliittoa erityisesti väheksyisi. Kuitenkin täytyy sanoa, että avioitumisessa olisi hyvä kunnioittaa sitä omaa liittoa. Olet oikeassa siinä, että puolison nimen ottamisessa on paljon symboliikkaa. Itse koen miehen nimen ottamisen arvostavaksi eleeksi miestä kohtaan. En kuitenkaan väitä, että oman sukunimen säilyttäminen olisi epäarvostavaa. Mä olen kokenut avioitumisen olevan elämässäni yksi ehdottomasti tärkeimmistä asioista. Sen takia, että jo näin uskomattoman hyvän kumppanin löytäminen on hienoa. Ihan kenenkä hyvänsä kanssa en menisikaan naimisiin.
ottais miehen nimeä. Meillä on mun lapset edellisestä liitosta edelleen exän nimisiä. :)
Mielessä ei käynyt että tämä olis tapa leuhkia :D
Voi hyvää päivää....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tutkijat töitä hakiessaan laittavat aina mukaan sen julkaisuluettelonsa niin ettei kenenkään tarvitse arvailla että onkohan kaikki nämä V. Virtasen julkaisemat artikkelit jotka tietokannasta löytyy varmasti tämän meidän hakijan kirjoittamia.
kaksoisnimelläni, en vaan osannut muuttaa nimeäni Lahtisesta Virraksi mennessäni naimisiin, olinhan ollut Lahtinen melkein 30 vuotta. Joten otin mieheni nimen oman nimen perään koska en ole myöskään Lahtisen kanssa naimisissa vaan Virran. t. " lahtinen-Virta"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpompi on jämähtää siihen vanhaan ja turvalliseen.
Jos jollakulla tyssäisi, niin sitten kyllä jo epäilisin, ettei kyseessä olekaan varteenotettava tutkija.. Ei apurahoja ym. nyt ainakaan meillä päin minkään vessakeskusteluiden perusteella jaeta, vaan kyllä ne taustat tutkitaan.
t. akateeminen äiti itsekin (nimeäkin on tullut vaihdettua " uran" kärsimättä)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on ehtinyt olla työelämässä jo jonkin aikaa ennen naimisiinmenoa ja tekee esim. tutkimustyötä, niin on hyvinkin tärkeä näkökohta.
Vierailija:
Jos kirjoitan artikkelin nimellä Maija Makkonen, kaikki tietävät, että se on artikkelini. Ei esi-isäni.
Jos kirjoitan myöhemmin artikkelin nimellä Maija Turakainen, sitä ei välttämättä osata yhdistää ensinkään Maija Makkoseen. Comprendo?
Sormuksia emme kuitenkaan pitäneet joten se siitä esittelystä että hei olen päässyt naimisiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nimen vaihtaminenhan on vanha tapa, onhan sitä muitakin vanhoja tapoja, joista on luovuttu. Jos kerran mennään naimisiin, sitoudutaan siihen, mitä kaavassa sanotaan eikä siinä puhuta mitään nimen vaihtamisesta. Jos ei halua sitoutua, pysyy avoliitossa. Eikö?
Ja hyvänen aika, joku on ottanut miehensä nimen KUNNIOITTAAKSEEN miestään! Ihan kuin joskus 1800-luvulla! Mitäs se mies sitten tekee kunnioittaakseen vaimoaan? Tuo elannon kotiin?
Vierailija:
, en vaan osannut muuttaa nimeäni Lahtisesta Virraksi mennessäni naimisiin, olinhan ollut Lahtinen melkein 30 vuotta. "
Sitä uskaltaa mennä naimisiin, mutta sitten nimiasia onkin jokin mieletön peikko. Hassua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä tässä silti eroamassa olla, päinvastoin toista yhtä kotikeskeistä pariskuntaa jolla olisi näin paljon yhteistä ei tule tuttavapiiristä mieleen. Mies oli itsekin jo kosiessaan sitä mieltä, että olisi omituista, jos vaimo vaihtaisi hänen sukunimelleen. Perhetunne syntyy meillä jostain ihan muusta kuin nimiseikoista. Meillä molemmat tekee töitä " julkisesti nimellään" eli on julkaisuja ja oli jo ennen kuin mentiin naimisiin, eli sama perustelu kuin muutamalla muulla etukäteen - ei olisi kannattanut kummankaan vaihtaa nimeään.
Mitään hankalaa ei olla huomattu siinä, että kaikilla ei ole yhteistä nimeä. Joku voi ehkä luulla meitä uusperheeksi, muttei se meistä mikään suuri loukkaus ole :D
Jos noita tieteellisiä artikkeleita enemmän lukee, niin tietyt usein esiintyvät nimet jäävät mieliin. Ja nimi on tärkeä tutkimustyössä.
Tyypillisesti noita meriittejä tarvitaan apurahoja haettaessa, mutta kyllä se tutkijan nimekkyys painaa melkoisen paljon.
Ei tosiaan ole siitä kyse, että ura välttämättä tyssäisi nimenvaihtoon, mutta ei se ainakaan sitä edistä, jos tarvitseen selitellä, että minä kyllä olen se sama M. Meikäläinen, johon tuossa viitataan.
Vierailija:
Kyllä tutkijat töitä hakiessaan laittavat aina mukaan sen julkaisuluettelonsa niin ettei kenenkään tarvitse arvailla että onkohan kaikki nämä V. Virtasen julkaisemat artikkelit jotka tietokannasta löytyy varmasti tämän meidän hakijan kirjoittamia.
Kun eihän sukunimipakkoakaan ollut ennen kuin joskus 1900-luvun alkupuolella. Ja naisen oli pakko ottaa miehen nimi naimisiin mennessään 1930-luvulta 1980-luvulle.
Aiemmin käytettiin talon nimeä tai patronyymejä, riippuen vähän siitä missä pöin Suomea oltiin. Sukunimiäkin oli, mutta ei kaikilla eikä tosiaan sitä miehen nimeä ollut pakko ottaa.
Vierailija:
Nimen vaihtaminenhan on vanha tapa, onhan sitä muitakin vanhoja tapoja, joista on luovuttu. Jos kerran mennään naimisiin, sitoudutaan siihen, mitä kaavassa sanotaan eikä siinä puhuta mitään nimen vaihtamisesta. Jos ei halua sitoutua, pysyy avoliitossa. Eikö?Ja hyvänen aika, joku on ottanut miehensä nimen KUNNIOITTAAKSEEN miestään! Ihan kuin joskus 1800-luvulla! Mitäs se mies sitten tekee kunnioittaakseen vaimoaan? Tuo elannon kotiin?
Otin aviomieheni sukunimen koska se oli parempi kuin omani, joka hävetti.
Mutta sivusta seuranneena olen pannut merkille että näissä nimiasioissa haukkuvalla kannalla ja lyttäävällä asenteella ovat ne jotka ovat ottaneet miehensä nimen.
Ja ne jotka ovat pitäneet oman nimensä tai joilla on kaksoin nimi ovat vain puolustuskannalla ja yrittävät saada miehensä nimen ottaneita ymmärtämään valintaansa.
Herää kysymys; miksi miehensä nimen ottaneet niin hanakasti kokevat tarpeelliseksi mollata toisen ratkaisun tehneitä?
Millainen on ihminen joka mollaa toista hänen sukunimensä vuoksi?
Eikö ole ihan sama mikä nimi jollain on? Sillä nimellä on suuri merkitys vain itse nimen kantajalle, eikö?
Se, että halutaan perheelle yhteinen nimi, ei tarkoita automaattisesti miehen nimeä!
Minusta on mukavaa, kun perheellä on yhteinen nimi, mutta en silti ajattele, että perhe ei ole perhe ilman yhteistä nimeä. Jokainen perhe tavallaan.