Sukunimensä avioliiton myötä vaihtaneista naisista...

Jos kirjoitan artikkelin nimellä Maija Makkonen, kaikki tietävät, että se on artikkelini. Ei esi-isäni.

Jos kirjoitan myöhemmin artikkelin nimellä Maija Turakainen, sitä ei välttämättä osata yhdistää ensinkään Maija Makkoseen. Comprendo?

Yritetään hampaat irvessä todistella ympäristölle, että minä se olen itsenäinen nainen enkä missään nimessä ota miehen sukunimeä. Sitten pahoitetaan mieli, kun kaikki eivät ymmärräkään, että ollaan ja miehen ja lasten kanssa samaa perhettä, vaikka äidillä tai isällä on eri sukunimi. Ja kaksoisnimet ne vasta säälittäviä ovatkin. Pitää oikein korostaa sitä, että olen naimisissa. Hohhoijaa...

Vierailija:

Tietenkin, jos se jossain piireissä on tunnettu, mutta eikö silloin ratsasta vain esi-isien ansioilla, ja sepä vasta on säälittävää.

Minun ystäväpiirissä on yleensä pidetty oma nimi (niin miehet kuin naisetkin). Itselleni nimi on osa identiteettiä. Sukunimen vaihtaminen tuntuisi yhtä oudolta kuin etunimen vaihtaminen.

jotka ei naimisiin mennessäkään osaa aikuistua vaan haluavat pitää isänsä sukunimen.

Sitten pidetään kamalan isoa sormusta, että kaikki ymmärtäis heidän olevan naimisissa.

En ole vielä huomannut tästä erinimisyydestä olevan mitään käytännön haittaa. Voi olla, että pidän oman nimeni naimisiin mentyäni. Olen tottunut siihen, se on osa identiteettiäni ja lisäksi olen ylpeä siitä.



Joissain maissa, esim Espanjassa, on ihan ok pitää oma nimi, tai sitten yhdistellään isän, äidin ja aviomiehen sukunimiä.

Silloin on mustakin järkevä pitää se sukunimi, jolla tehnyt julkaisuja.



Itselläni oli opiskeluaikana naisproffa, joka mun 5 vuoden opiskelujeni aikana ehti avioitua kahdesti ja hällä kerkesi olla 3 eri sukunimeä mun opiskeluaikana! Kuitenkin teki julkaisuja tiheään ja aina kulloisellakin sukunimellä....

Itse pidin tyttönimeni, kun menimme naimisiin. Kun esikoisemme syntyi 9 vuoden avioliiton jälkeen, koin luontevaksi ottaa saman nimen kuin tyttäreni ja mieheni - en halunnut yksin jäädä erinimiseksi.



Lisäksi vielä tyttönimeni on hurjan yleinen, stadin puhelinluettelossakin oli kuusi täyskaimaa. Nyt on nimi harvinaisempi.



Minusta on hienoa, että nykyään on valinnanvaraa. Ja oikeaan feminismiin kuuluu se, että valinnan voi tehdä ilman pakkoa suuntaan TAI toiseen - se, että on " pakko" itsenäisyyden vuoksi pitää kiinni entisestä, huonommasta nimestä (siis jos se on huonompi/tuikitavallinen), on sellaista välivaiheen uhmaa.



Tietenkin toivoisi, että miehetkin ajattelisivat samalla vapautuneisuudella asiasta. Omani ajatteli, mutta voi olla, että olisi ollut kategorisempi, jos mies olisi ollut kovin vanhoillinen.

elämänne on vaikeaa, jos koko perheellä EI ole sama sukunimi?



On vaikea kuvitella että elämäni olisi jotenkin ei helppoa, kun minulla ja miehelläni on eri sukunimi. Mikä on se mystinen vaikeus?

rakastuin mieheeni ja halusin perustaa perheen.

No ok, jotkuthan menee naimisiin vain saadakseen yhden päivän olla kaiken huomion kohteena.

Itse menin naimisiin ihan järkisyistäkin, odotin esikoista ja naimisiin meno tuntui järjelliseltä ratkaisulta.

Meillä on kaikilla sama, yhteinen sukunimi jne jne...

Todella lapselliselta kuulostaa tuommoinen teoria =)

Toiset vaihtaa nimensä ja toiset ei, jokaisella on omat syynsä.

Itse en vaihtanut.

Vierailija:

...tulee sellainen kuva, että avioliitto on heidän elämänsä tärkein päämäärä. Haluaa näyttää ihan kaikille, että juku, mä olen päässyt NAIMISIIN. Vähänks siistii. Juu, en oletakaan, että myöntäisitte, että tässä on perää, mutta ollaan vain kavereiden kanssa naureskeltu, että näin se saattaa yllättävänkin useassa tapauksessa olla.

Olen aina ollut " perko" . Sukuni on minulle valtavan tärkeä ja kolmekymppiseksi asti olen ollut se " perko" .



Naimisiin kun mentiin, en oikein päässyt siihen ajatukseen sisälle että vaihtaisin nimeni. Toisaalta halusin kantaa miehenikin nimeä koska lapsilleni tuli isänsä nimi. Siksi päädyin kaksiosaiseen sukunimeen.



En koe itseäni yltiöitsenäiseksi " katsokaa kuinka olenkin ihmeellinen" tyyppiseksi tärkeilijäksi, niinkuin täällä on kovin tallattu. Se on minun nimeni, joka on minun elämäni aikana muodostunut.



Sukunimi ylipäätään pakollisena on myös kansankeskuudessa " uusi ilmiö" , joten mielestäni on outoa näin voimakkaasti reagoida siihen missä muodossa sitä kantaa.

toi avomieheni ja lasteni isä mut joskus vaimokseen huolii, niin vaihdan nimeni kyllä, koska minulla ruma sukunimi ja hänellä kaunis ja varsinkin soundaa kauniisti etunimeni kanssa. Samoin lapsillamme on hänen sukunimensä (yhteinen päätös), ja mielestäni on ihan jees, että perheellä on sama nimi.

Vierailija:

jotka ei naimisiin mennessäkään osaa aikuistua vaan haluavat pitää isänsä sukunimen.

Sitten pidetään kamalan isoa sormusta, että kaikki ymmärtäis heidän olevan naimisissa.

mutta kyllä mä nimeni enemmänkin miellän IHAN IKIOMAKSI nimeksi. Se on nimi, joka on ollut minulla syntymästä saakka.

Eikös samalla logiikalla sukunimen vaihtaja ota appiukon nimen itsellensä. Onhan se miehen isän sukunimi.

ettemme susiparina elele ja lapsia tee. Se on minusta jotenkin noloa, sellainen. Jos ei kerran ole toisesta edes niin varma että haluaa naimisiin, miksi tehdä sitten lapsia.

että kyllä se on hankalampaa hoitaa lapsen asioita, kun sukunimi on eri. Eli olis kannattanu joko:

a) laittaa lapset mun nimelle (joilloin tämä ongelma olisi ollut miehellä)

tai b) ottaa koko perheelle sama nimi, kumman vaan.

mutta toisaalta taas työelämässä on helpompaa olla oman nimen kanssa. Mun vaari oli tosi tärkeänä meidän nimestä ja aina vannotti minua, että en vaihtaisi sitä ja lupasin olla vaihtamatta. Vaari oli suloinen, nimemme ei ole mitenkään erikoinen tai erityinen, vaan täällä meilläpäin yleinen.

Mutta jos jotain oikeasti kiinnostaa, niin kaikkien ihmisten, jotka ovat perheen kanssa tekemisissä, on helpompi tietää kenestä milloinkin on kyse, jos perheellä on sama sukunimi.



Jos lapsi tuo kouluun jonkun lupalapun, jonka on allekirjoittanut joku aivan eri niminen, niin opettaja ei voi kuin arvailla, onko allekirjoittaja oikeasti oppilaan äiti. (Aineenopettajalla on satoja oppilaita, joiden vanhempia hän ei todellakaan tunne henkilökohtaisesti.)



Tai toimittaja tekee juttua leikkipuistosta, ja kyselee lapselta viihtymisestä. Sitten hän kysyy paikalla olevan aikuisen nimeä, ja joutuu tarkentamaan, että onko kyse lapsen äidistä, tädistä, hoitajasta...



Ja lukemattomia muita tilanteita löytyy. Eihän kyse tietenkään ole mistään varsinaisesta ongelmasta, mutta turhaa monimutkaisuutta siitä erinimisyydestä tulee aivan pieniin ja tavallisiin arjen tilanteisiin. Luonnollisesti nämä eri nimiset äidit eivät myönnä nimestä olevan yhtään mitään haittaa. Mutta enemmänhän se haitta kohdistuukin muihin ihmisiin.