Oma äiti hylkäsi minut ja lapsenlapsensa

Ei aikuista äiti hylkää, kun aikuinen ei ole riippuvainen äidistään. Entä jos äitisi olisi jo kuollut, olisiko silloinkin hylännyt sinut ? Lapsella on toinen mummo ja ehkä sinun isä 

Olen pahoillani, että äitisi ei kykene olemaan äiti eikä isoäiti. Se ei ole sinun tai lastesi vika, vika on äidissäsi ja hänen päihdeongelmassaan.

Kannattaa miettiä, onko äitisi muutenkaan sellainen henkilö jonka haluaisit olevan lasten elämässä tiiviisti? Mieti millainen äiti hän oli sinulle, haluatko omien lastesi altistuvan samalle käytökselle? Isoäitiys kun ei muuta ihmistä mitenkään paremmaksi automaattisesti. Voitko luottaa siihen, että äitisi kohtelisi lapsenlapsiaan paremmin kuin sinua lapsuudessasi?

Olen itse joutunut katkaisemaan välit vanhempiini lapsuuden kaltoinkohtelun ja aikuisuudessa jatkuneen vähättelyn ja alaspainamisen seurauksena. En tarkoita, että sinun pitäisi katkaista välejä, mutta jo odotusten madaltaminen ja etäisyyden ottaminen on kivulias prosessi ja ymmärrän mitä ehkä käyt läpi. Kannattaa miettiä mitä olet valmis sietämään, kuinka monta pettymystä voit aikuisuudessa vastaanottaa ja kuinka paljon haluat lapsiasi altistaa niille.

Voimia.

Niin mutkin mutta hän hylkäsi jo lapsena milloin olisi ollut hänen velvollisuutensa pitää huolta. 

Oletko ihan varma että tuollainen mummo edes kannattaisi pitää lähellä lapsiasi tai äitinä elämässäsi?

Tarinaasi lukiessa tulee mieleen että et ehkä ole kaikista pettymyksistä huolimatta prosessoinut suhdettasi äitiisi, vaan haet edelleen siitä suhteesta jotain mitä et vaan voi ikinä häneltä saada, sen takia millainen hän on. Ihmiset hyvin harvoin muuttuu huonosta parempaan, paremmasta huonompaan on helpompi.

Onko lapsella toisia isovanhempia? Muita sukulaisia elämässä? Tiedän että on kurjaa ettei kaikki voi saada hyviä vanhempia tai isovanhempia (itselläni ei ollut kumpiakaan), mutta sen kanssa voi oppia elämään. Tärkeintä on että on edes joku merkityksellinen ihminen elämässä, oli se sitten samaa verta tai itse valittu ystävä.

Älä inise, elä oma elämäsi äläkä ole tekemisissä äitisi kanssa. Miksi pitäisi kun ei ole aiemminkaan äitinä pärjännyt. Jessus teitä roikkuvia aikuisia

Ymmärrän tuon pettymyksen. Mun äidillä on ollut hoitamaton masennus lähes 30v. Lääkäriin ei asiasta ole koskaan suostunut menemään. Intoili lasteni syntymästä, mutta tosiasia on, että hänen mielialansa (joka on synkkä, syyllistävä, negatiivinen, maailmanloppuaennustava, valittava..) on niin raskasta, että vain todella pienissä määrin pystymme olemaan hänen kanssa tekemisissä. Asumme lähekkäin. Joten todellakin tunnen surua siitä, että ei ole sellaista normaalia isovanhempi-suhdetta, eikä hänestä ole mitään tukea lapsiperhe-elämään. Päinvastoin, hän kuormittaa jaksamistani ja hyvinvointiani valtavasti (tehnyt sen koko 30v ajan), ja minun vain on kertakaikkiaan oman parheeni hyvinvoinnin vuoksi huolehdittava omasta mielenterveydestäni ja rajattava sairas äitini minimiin.

 

Mutta kyllä se silti satuttaa, että ei ole sitä suhdetta, minulla eikä lapsillani. Isäni on kuollut eikä minun puolelta ole muitakaan sukulaisia tai läheisiä. Kaikki ovat kuolleet tai olleet aina tuntemattomia. Isänsä puolelta lapsilla on isovanhemmat, mutta sielläkin rikkinäinen perhe ja jotakin sellaista ongelmaa, etteivät sieltäkään sen enempää ole arjessamme mukana, lasten synttäreillä käyvät kerran vuoteen. Erojen ja uusperheiden takia mieheni välit perheeseensä ovat jääneet vähän etäisiksi, hän ei ole oikein kuulunut koskaan mihinkään, koska vanhemmat erosivat hänen ollessa hyvin pieni ja perustivat uudet perheet nopsaan, sopimattomien ihmisten kanssa.. Kyllä mua sekin harmittaa välillä. Mutta pakko vaan koittaa keskittyä tähän omaan pieneen perheeseen, että meillä on toisemme! 

 

Mielestäni tällaset palstat ovat juuri sitä varten, että saa joskus anonyymisti avautua tällaisista taakoista harmistuksista, ilman, että se on akkojen turhaa ruikutusta, kuten edellinen jotenkin ilmaisi.

Voi byhyy