Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 13:04"]
Nauraminen oli kielletty "toi ei ole mitään oikeeta nauramista!", itkeminen oli typerää ja huomionhakua, yskiminen oli myös aina esittämistä, samoin muukin sairastelu.
[/quote]
Tuttua. Meillä ei saanut yleensäkään ilmentää mitään tunteita. Nauraminen tai ilakointi oli hirveää esittämistä ja metelöintiä (ei sillä että hirveästi olisi lapsena naurattanut - kuvissakin olen aina hirveän totinen ja ilmeetön :( ), suuttuessaan oli "hullu ja mielenvikainen", itkeminen ignoorattiin tai siitä suututtiin jne jne. Ei siis ihmekään että minun on todella vaikea ilmentää tunteita, ja hyvin pitkään ainoat tunteet oli neutraali tai raivoava (koska kaikki negatiivinen piti padota sisälle, kunnes se kasvoi liiaksi ja tuli hallitsematta ulos). Vielä nykyäänkin meinaa joskus hävettää jos nauran liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 23:29"]
Tänään hän veti viimeisen valttikorttinsa, kun marttyyrikuvio ei toiminut enää: Hän ITSE sanoi minulle, että älkää voivatko häntä, hän haluaa elää omaa elämäänsä. Aluksi säikähdin, ja tuttu hylkääminen kumpusi lapsuudesta pintaan. Mutta sitten tajusin, että tämähän vapauttaa minut.
[/quote]
Klassinen "pitäkööt tunkkinsa" -puolustautuminen äidiltäsi. Huomasi varmaan että vanhat marttyyrikeinot eivät enää riittäneet syyllistämään sinua takaisin orjaksi, niin hänen psyykelleen on helpompi käsitellä ajatus että hän ITSE on nyt päättänyt katkaista välit. Ehkä hän myös odottaa että nyt ryömit takaisin ja anelet hänen anteeksiantoaan. Mutta kuten sanoit, oikeasti kyseessä ei ole hylkäys vaan vapautus. Hylännyt hän on jo kaaaaauan sitten, eikä siinä mikään muutu - et menetä rakastavaa ja huolehtivaa äitiä, vaan menetät elämästäsi sinua henkisesti pahoinpitelevän julmurin. Ei siis kovin suuri menetys :).
Oma äitini teki tavallaan samalla lailla. Viimeisessä keskustelussamme kerroin kuinka en enää aio sietää hänen huonoa kohteluaan, vaan hänen on muutettava käytöstään jos aikoo olla minun kanssani tekemisissä. Kaikki mahdolliset manipulointikeinot käyttäen (marttyyri, syyllistäminen, kieltäminen, syyn vierittäminen minulle, säälin kerjääminen, you name it) hän yritti muuttaa mieltäni, mutta ei siinä onnistunut. Niinpä hän parin päivän päästä laittoi minulle vihaa tihkuvan meilin, jossa haukkui minut sieluttamaksi yksinäiseksi kurjaksi, jonka kanssa hän ei enää tule olemaan tekemisissä. Käänsi siis kuvion täysin päälaelleen, ja tuntui todella mielipuoliselta lukea hänen kuvaustaan minusta, kun se oikeasti kuvasti täsmälleen häntä itseään... Oikein oppikirjaesimerkki projektiosta.
...vieläkin kiitos. Vertaistukena olitte ainoa apu, joka muutti suuresti elämääni, siis elämääni. Tein myös sellaista, mitä ei ehkä jokainen uskaltaisi, ilmaisin tämän linkin mieheni ja sisarukseni luettavaksi.
1233, sä oot mun sankarini. :') Ja niin moni muukin täällä. Tuo on loistava suhtautuminen, että äiti on kehitysvammainen tourette. Niin onkin. Täytyy asettua ulkopuolisen asemaan ja nähdä tilanteensa siitä käsin. Me itse liian helposti näemme äidin, jolle emme riitä, ja häpeämme itseämme. Ulkopuoliset taas näkevät vajaaälyisen sekopää-äidin ja moitteettoman tyttären, myötähäpeävät äitiämme mutta ajattelevat meistä vain hyvää. Mun vanhemmat ovat, nyt kun asiaa objektiivisestikin olen pakotettu tarkastelemaan, ns. heikkolahjaisiasekä ns. sosiaalivammaisia. Itsellä kaksi ylempää korkeakoulututkintoa mainesanalla erinomainen.
Minä olin joskus lapsena (noin 4 vuotta) niin lapsellinen, että kun äitini itki aamulla keittiössä (oli löytänyt kerhokassistani pesemättömän kerhopullon, kyllä ton ikäisen pitäisi jo tietää) oikein volisten ja nyyhkien, koska ei jaksa meidän paskojen kanssa, että yritin kiittää häntä. Sanoin, että mitä me tekisimmekään ilman sinua äiti. Hän räimäisi minua tiskirätillä ja huusi, että paskaan hukkuisitte ja minä en surisi.
No onhan se totta, että nelivuotiaan pitäisi vähän paremmin suunnitella seuraava kerhopäivä pulloineen ja eväineen, ei tänne ole tultu vapaamatkustelemaan vanhempien siivelle! Jotenkin aina naurattaa juuri tämä juttu, kun ajattelen miestäni, jonka äiti teki hänelle 16-vuotiaana jääkaappiin valmiiksi voileivät, kun kaveri tulee kyliltä, että syö sentään alaikäinen reppana:-) eikä painu suoraan nukkuman. Hänestä on ollut hurjaa, kun äiti oli niin moderni, että pakotti myös tiskaamaan ja imuiroimaan. Kauheaa! Heillä oli tosi niukkaa taloudellisesti, täysin päinvastoin kuin meillä, ja minä olen tuntenut kateutta hänen äitisuhteestaan. Joka on niin hyvä, että hän kykeni myös sanomaan äidilleen, ilman välirikkoa, että me elämme todella eri tavalla kuin äitinsä tai sisarensa ja sitä ei tarvitse tulla mestaroimaan.
Noh, vastapainoksi hänellä on sitten ollut erittäin huono tai oikeastaan olematon isäsuhde, joten kai me jotenkin täydennämme toisiamme:-) ja ainakin osaamme nyt jo nauraa näille jutuille. Ikä on armelias!
Mutta ehkä olen kateellinen myös siitä olemattomasta isäsuhteesta. Nimittäin hänen äitiänsä kykeni laittamaan juopon kusipään pihalle. Omani ei ikinä ole kyennyt tekemään mitään muuta kuin yrittämään miellyttää miehiä, olivat ne mitä tahansa hakkaavia kusipäitä ja on todella jokaisessa mahdollisessa tilanteessa tehnyt selväksi, että nämä miehet ovat tärkeämpiä kuin lapset. Isämme kuollessa (olin 12 v) hän sanoi: teiltä kuoli vain isä, minulta sentään kuoli aviomies! Niin, niitähän on sen verran vaikeampi hankkia kuin isiä. Tosin äidiltä tämän korvaaminen ei ottanut kovin kauaakaan, sillä ennen kuin vuosi isän kuolemasta oli kulunut, meillä asui jo uusi ihanuus. Joka sitten hallitsikin kaikki temppuset terävät.
En enää piittaa siitä, kuka ehkä kenties tunnistaa minut näistä jutuista, kuten alussa hieman arastelin. Jos joku tunnistaa, ja kuulee jotakin uutta, niin siitähän sitten. Tämä ketju on saanut minut lopullisesti vapautumaan ajatuksesta, että tässä puhutaan minun häpeästäni. Ei tämä ole minun häpeäni, vaikka edelleen, aina vaan, minua hävettää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.01.2015 klo 17:15"]
Mun äiti on syntynyt 30 luvulla ja itse olen 60 luvulla ja mun äitini tyyliin kuuluu haukkua minut aina. Tavalla tai toisella. Jos kerron jonkun asian mennen pieleen tms. niin äiti alkaa heti etsiä syytä minusta ja haukkua minun toimintaani. Aina. Ikinä hän ei edes huvikseen etsi vikaa muista vaan minun on syy aina. En enää juurikaan jaksa olla väleissä. Soittelen harvakseltaan ja käyn vielä harvemmin.
[/quote]
Miksi äiti käyttäytyy noin, että hakee aina syyn lapsestaan? Miten kaikki voi olla lapsen syytä, asiatkin jotka eivät liity lapseen mitenkään? Tuntuu, että äiti ei ole koskaan ottanut vastuuta omista tekemisistään ja valitsee asioiden ratkaisemiseksi helpoimman tien, vierittää kaiken sen avuttomimman päälle. Sen, joka kaikesta huolimatta rakastaa äitiään. Lapsella on kyllä aivot ja tunteet, kyllä hän sen tajuaa, ennemmin tai myöhemmin, miten aiheettomasti hänen päälleen on kaikki syyt vieritetty. Äidin pitäisi myös ymmärtää seuraukset, että hän menettää tuolla tavalla lapsensa.
Olisiko täällä yhtään äitiä, joka on tuota tehnyt lapselleen ja selittäisi, miksi on niin tehnyt?
Todella tuttua. Kuukautiset olivat jotain todella häpeällistä ja noloa. Piilottelin kuukautisten alkamista todella pitkään, ja kun vihdoin uskalsin kertoa kuukautisten alkaneen, sain minäkin yhden sidepaketin, mutta en enää sen jälkeen. Kerran laitoin housuihini pikkuveljeni vauvanvaipan ja se unohtui verisenä vessaan. Äitini nosti asiasta hirveän marttyyriteatterin, itki kuin itkijänainen ja voivotteli isälle ja sisaruksilleni kuinka olen varastanut veljeltäni vaipan ja kuinka paha ihminen olen. Hän saattoi jaksaa tällaista tunti- ja päiväkausia. (Isä oli samanlainen narsisti, eikä koskaan puolustanut lapsiaan tai ihmetellyt äidin käytöstä. Olen vasta nelikymppisenä ymmärtänyt, että perheemme oli pahasti sairas.)
Terkkari ihmetteli hb:n laskemista 60: een, mutta koska kuukautiset olivat kotonakin suuri häpeän aihe, en uskaltanut kertoa terkalle, että minulla oli todella runsaat kuukautiset ja vuoto saattoi kestää viikkoja putkeen. Minulla oli myös pahoja virtsatietulehduksia 6-vuotiaasta alkaen, mutta opin salaamaan nekin, kunnes ne paljastuivat todella noloilla tavoilla: pissasin sänkyyni, koulussa housuihin jne. Äiti haukkui, sätti, pilkkasi ja saattoi nolata minut toisten ihmisten ja kavereideni edessä asiasta. (Aikuisena minulla paljastui munuaisvaurio ilmeisesti hoitamattomista vt-tulehduksita johtuen.) Minunkin äitini tietysti tonki ja luki kaikki minun ja siskoni henkilökohtaiset päiväkirjat ja kirjeenvaihdot yms.
Minäkin sain vain yhdet rintsikat ja vasta kun rintani olivat jo hyvin isot. Oma isäni osallistui siskoni pilkkaan kasvaneista rinnoistani. (Sisko mm. piirsi pilakuvan ja molemmat nauroivat ja ilkkuivat osoitellen minua.) 13-14 vuotiaina minun ja sisareni piti alkaa tienata koulun ohessa mm. mainosten ja lehtien jakamisella. Näillä rahoilla mm. ostin siteet ja antibiootit jatkuviin vt-tulehduksiin ja vaatteeni ja kaikki muut menoni. Emme olleet varsinaisesti köyhiä, vaikkei äiti ollutkaan töissä; isä oli ihan hyvissä hommissa, mutta oli ihan yli-iso asuntolaina, ja kulissit piti ylläpitää. Oli iso hieno asunto, mutta ruokaa ei aina ollut ja äiti kyttäili joka suupalaa ja arvosteli. Sairastuimme siskon kanssa molemmat pahoihin syömishäiriöihin, kuljetimme usein salaa ostamaamme suklaata, keksejä yms. roskaruokaa kotiin, joita sitten nälissämme ahmimme ja oksensimme. Sisko kirjoitti tästä päiväkirjaansa, jonka äiti tietysti luki ja ilkkui ja pilkkasi siskoani.
Äiti uhkasi jo pienenä meitä jatkuvasti hylkäämisellä, pahoinpiteli jne. Kerran tallentui kelanauhalle, kuinka ensin siskoni kanssa leikimme ja jokeltelemme (emme osanneet edes puhua vielä), ja sitten hän yhtäkkiä raivostuu ja alkaa pahoinpidellä meitä (hirveää huutoa, mäiskettä, ja parkua). Äiti soitti koko lapsuuden meille tuota nauhaa ja nauroi sadistisesti pilkaten ja ivaten. Isä nauroi mukana kuten aina. Tunsin valtavaa häpeää. Joitakin vuosia sitten, kun kävin lapsuudenkodissani, sama nauha pyöri siellä, ja kuulin saman sadistisen naurun.
Kouluarvosanoja ja akateemisia titteleitä arvostettiin yli kaiken. Tyhmyyden pelko oli peloista suurin. Aina verrattiin toisiin. Olin kympin oppilas, mutta mikään, mitä tein ei koskaan riittänyt tai ollut kyllin hyvää vanhemmilleni. Lapsuuttani ja nuoruuttani leimasi häpeä, nolaaminen, salailu, saituus, väkivalta, kulissien ylläpito ja tunne, että olen huonompi ja arvottomampi kuin muut.
Olen luovuttanut vanhempieni suhteen. Olen hyväksynyt sen, että he ovat pahasti traumatisoituneet omassa lapsuudessaan eivätkä tule ikinä myöntämään tai edes tietoisesti ymmärtämään, että olisivat tehneet väärin. Olen myös hyväksynyt sen, ettei lapsellani ole isovanhempia. Olen hyväksynyt sen, että lapsuudestani johtuen omassa elämässäni on tapahtunut todella pahoja ja kamalia asioita. Emme ole olleet vanhempieni kanssa vuosiin tekemisissä. Vain jonkinlainen laimea suru ja hiljaisuus on jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sanaton ja todella pahoillani puolestasi.
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 00:56"]
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 00:44"]
Ap, tutulta kuulostaa ja kyllä, olen syntynyt 70-luvulla, äitini 40-luvun alussa.Äitini oli äitinä kohtalaisen ok kun olin ihan pieni. Siis sellainen reilusti alle kouluikäinen. Hän hoiti perustarpeet kunnialla: piti minut siistinä, antoi ruokaa, käytti hiekkalaatikolla leikkimässä veljeni kanssa jne. Hän ei koskaan huutanut, mutta toisaalta ei ollut mitenkään läheinenkään.
Meillä kotona vanhemmilla ei ollut tapana kehua lapsia yhtään mistään, ei etenkään minua tyttönä, vaikka aihetta etenkin omalla kohdallani olisi ollut enemmänkin. Itseasiassa suhtautuminen oli hyvin vähättelevää. Asioista tehtiin mielellään noloja, eikä tukea tai kannustusta löytynyt heikoilla hetkillä.
Kun hampaistani löytyi ensimmäinen reikä kuuden vanhana ja itkeskelin sitä, äiti hymyili vinosti ja ilkkui, miten heikosti olin hampaani hoitanut. Isoveljellä kun reikiä ei ollut.
Asetelma meihin sisaruksiin suhtautumisessa muutenkin oli se, että minä olen jollakin tavalla paha ja huono ihminen. Isoveljeni on parempi, ja jos meillä oli jotain kiistaa, oli hän vanhempieni mielestä aina ilkeän pikkusiskon uhri. Kuulin joskus isäni selittävän veljelleni, "Mirka on ilkeä luonteeltaan". Tilanne oli ollut se, että veljeni oli tapojensa mukaisesti kiukutellut minulle raskaimman kautta ja olin hänelle kerrankin vastannut asianmukaisesti, enkä vain kuunnellut lampaana. Melkoinen Harry Potter taisin olla!
Kun vuotta myöhemmin läpäisin musiikkiopiston pääsykokeet ja nimeni oli lehdessä valittujen joukossa, vanhempani vastasivat ilooni tympeinä, että se on joku toinen samanniminen. Et sinä. Ja ei, nimeni ei ole mitenkään sellainen, että täyskaimoja tulisi kadulla solkenaan vastaan.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä inhottavammaksi elämä vanhempien kanssa meni. Jos koulussa oli jotain ikävää ollut, vanhempani leimasivat sen aina suorilta minun syykseni. Viidennellä minua alettiin julmasti kiusata ja kun lopulta sain kasattua itseni, että kerron asiasta äidilleni, hän kuittasi sen tutuksi tulleella vinolla hymyllään kysyen: "mitä olet tehnyt kun sinua kiusataan?".
Kotona minua oli ankarasti kielletty puolustamasta itseäni. Vanhempieni mielestä opettajat puuttuvat asiaan jos aihetta on. Mikäli siis puuttumista ei tapahdu, olen jotenkin aiheuttanut itse tilanteen.
Nuo seksuaali/intiimiasiat olivat tietysti oma lukunsa. Kun niistä piti jotain puhua, äiti teki senkin mahdollisimman noloksi. Nyrpisti nenää ja sai minut tuntemaan itseni mahdollisimman likaiseksi. Teininä kun halusin kokeilla sukkanauhoja, niin äitini kumartui eteeni ja mitään varoittamatta kiskaisi pikkuhousuni alas siten, että alaston alapääni oli hänen nenän edessään. Miksi ihmeessä?
Yksityisyyttä ei ollut. Vanhempani lukivat päiväkirjojani häpeilemättä. Kun olin kirjeenvaihdossa muiden ikäisteni kanssa, äiti oikeasti availi ja luki kirjeitäni. Puutuin siihen tylysti, mutta tuo henkilökohtaisten materiaalieni penkominen tapahtui sitten selkäni takana. Yleensä jollain tekosyyllä, kuten että laatikkoni pitää siivota. Jos vaikka pitäisikin, ei se tarkoita että kirjeitäni tarvitsisi samalla lukea.
Näitä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon, kun lähtee muistelemaan.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä avoimemman vihamieliseksi äitini kävi. Aikuisena hän oli jo täysin sietämätön.
Ei ihme, että koin lapsuuden tosi ankeana ja elämä alkoi jollakin tavalla vasta siinä vaiheessa, kun 18-vuotiaana viimein pääsin muuttamaan kotoa pois. Täysi elämä alkoi vasta kolmekymppisenä, kun välit vanhempiini katkesivat kokonaan. Kun myös perheeni alkoi joutua vanhempieni kipeän käytöksen uhriksi ja lapset altistuivat heidän takiaan vakaville vaaroille, oli aika tehdä lopullinen päätös.
Jos jotain olen siinä katunut, on ainoastaan se että tein päätöksen niin myöhään.
Minua pitkään vedeltiin vanhempieni toimesta syyllistämisen ja velvollisuudentunteen naruista. Eikä muuten välien katkaisukaan sujunut ihan nätisti, nimittäin siitä alkoi sitten stalkkailu ja vainoaminen... mutta se on jo toinen tarina.
[/quote]
Kamala tarina ja olen onnellinen puolestasi, että olet päässyt pois tuosta sairaasta kuviosta! Mielenkiinnosta - oletko veljesi kanssa missään tekemisissä ja kykenikö hän koskaan puolustamaan sinua esim. aikuistuttuaan ja ehkä tajuttuaan, miten sekopäistä lapsuudenkodin dynamiikka oli?
[/quote]
Veljeni kanssa emme ole enää käytännössä olleet yhteyksissä.
Viimeksi hän soitti puolitoista vuotta takaperin ja asiana oli, että vanhemmillamme on kova ikävä lapsenlapsia ja voisiko veljeni jutella lasteni kanssa puhelimessa. Ilmeisesti ajatus oli se, että hän voisi sitten välittää kuulumiset vainoamista harrastaville vanhemmille, joiden lempipuuhan oli tuomioistuinlaitos ja muut viranomaiset jokunen vuosi sitten niin ikävästi katkaisseet :D
Veljeni myös ehdotti, että lapseni voisivat jatkossa olla häneen suoraan yhteyksissä ilman minua. Siis miksi? Jotta voisi välittää kaikki tarvittavat informaatiot kiusantekoa varten vanhemmilleni. Hyvä idea!
Kerrottakoon asiasta sellainen jännä yksityiskohta, että veljeni ei vastaavasti puhu omista asioistansa yhtään mitään. Hän ei esimerkiksi ole koskaan sanallakaan siitä, että hänellä on noin 7-vuotias avioliitossa syntynyt lapsi. Mutta silti hän odottaisi, että hän voisi nyt alkaa pitämään yhteyttä omiin lapsiini siten, että me kaksi ei oltaisi missään tekemisissä jatkossakaan :D
Mitä ihmettä?
En tiedä, miten pahaisin sekaisin veljenikin on, miten hänellä on edes pokkaa lähteä ehdottelemaan noin järjettömiä asioita?
Hyvä puoli suhteessa veljeeni on se, että hän tuntuu olevan täysin välinpitämätön minun suhteen. Se on nimittäin huomattavasti parempi, kuin pakkomielteinen kiinnostus ja stalkkailu, mitä vanhempani harrastavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni asia kuulostaa tutulta,kuten etäisyys,kirjeiden ja laatikoiden penkominen jne.
siteitä meillä oli aina samassa laatikossa ja rintaliivit ostettiin, mutta minulla oli esim tosi kuiva iho ja äitini mielestä rasvaaminen oli turhuutta. Ihoni meni huonoon kuntoon kun käytin ties mitä kokovartalovoiteita. Ja deodoranttina koko perheellä oli joku yks miesten rexona, niin että kainalot oli ihan rikki. Muistan vieläkin miten kirveli laittaa ärtyneelle iholle.
meillä äiti näki, joka puolella seksiä, joten pojat ihan kavereinakin oli kiellettyjä. Ja kaikkea mitä voisi tapahtua pelättiin ja kielettiin. Ikinä ei tapahtunut mitään. Ja mihinkään ei päästy, rahan menon tai sen perusteella, että jotakin voisi sattua.
Eikä oltu kiinnostuneita lasten harrastuksista, koska ne oli turhuutta ja rahan menoa. Ja rahaa heillä oli.
Samanlaista tarinaa löytyy täältäkin. Olen syntynyt -67 ja "äiti" -44. Siteitä kyllä oli ja rintsikat ostettiin, mutta minkäänlaista "yhteyttä" meillä ei ole. Tuntuu, että olen ollut vahinko, josta on täytynyt pitää huolta.
Kannustusta ei ole ollut ja kaikki tukeminen on ollut vierasta.
Kesätöihin menin 13v, meillä ei jouten makoiltu!
Omien lasten kohdalla olemme tehneet aivan päinvastoin asiat. Lapsiin onkin hyvät välit ja lapsenlapset näkevät normaalia elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli minullakin hieman samoja piirteitä nuoruudessani, vaikka äitini onkin syntynyt 50-luvun lopulla. Esim. mainitessani kuukautisten alkamisesta hieman ihmeissäni/peloissani (kun oli tullut verta), äiti vain sanoi, että niin se joskus menee, mutta ei kommentoinut muuten mitään. Se oli ainoa kerta, kun mainitsin asiasta. Minunkin piti käyttää wc-paperituppoja ja menin sitten nolostuneena ostamaan kioskilta tamponeja. Käytin teininä lähinnä äitini vanhoja vaatteita; sain pari kertaa vuodessa muutaman uuden vaatteen. Käytin yksiä samoja liivejä useamman vuoden putkeen ja pesin niitä salaa. En koskaan seurustellut teininä. Lapsuudessani äitini ei muistaakseni koskaan pitänyt sylissä, antanut suukkoa poskelle tai sanonut välittävänsä. Vasta myöhemmin teininä ja aikuisena suhde äitiini on muuttunut avoimemmaksi.
Surullista luettavaa..
Minä olen syntynyt 60-luvun puolen välin jälkeen ja äitini 30-luvun alussa. Hänellä ei ehtinyt olla omaa äiti-tytärsuhdetta sodan ja äidinäidin aikaisen kuoleman johdosta silti oma äitini on ollut ihana äiti, pitänyt sylissä, kannustanut, vei lääkäriin kun rintojen kasvuu liittyi kipuja, kiinnostunut kuukautisten alkamisesta (tosin toi niitä paksuja isoja siteitä kotiin, vaikka ohuempiakin olisi jo ollut). Meillä ei patistettu kesätöihin eikä harrastuksiin, mutta menin omatoimisesti molempiin. Nyt kun äitini näkee, kuinka olen mukana omien lasteni koulu- ja harrastustominnassa häntä harmittaa, ettei tuommoinen osallistuminen tullut mieleenkään silloin (en kaivannut vanhempien osallisumista).
Ymmärsin jo hyvin nuorena, että kuukautisista ja seksistä puhuminen ei luonnistunut tuon ikäpolven ihmisiltä, enkä pahastunut siitä. Itse jos otin asian esille, äiti kyllä vastaili mitä tiesi ja osti mitä tarvitsin. Äidilläni oli myös suuri pelko siitä, että tulen raskaaksi ennen kuin opiskelut olivat ohi ja taloudellinen tilanteeni kunnossa. Ymmärsin kyllä, mistä tuo pelko on peräisin enkä viitsinyt selvittää kuinka erilaista elämä nuorena oli nyt ja silloin. Hain pillerit 15-vuotiaana ihan omatoimisesti, seurustelin vakituisesti yli 3 vuotta siitä eteenpäin. Jälestä päin äiti aina ihmettee, miten olin niin omatoiminen ja 'rohkea' monessa asiassa, kun hän oli kasvanut ujoksi ja miehestä riippuvaiseksi. Maailma muuttu niin nopeasti nykyään..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 70-luvun loppupuolella ja äitini 40-luvun alkupuolella. Mm. kuukautiset meillä käsiteltiin näin: Eräänä arki-iltana vuonna 1990 äiti aloitteli ruoanlaittoa ja minä sytyttelin tulta puuhellaan. Äiti tokaisi: "Hanna on jo alkanut vuotaa" ja viittasi tällä vuotta vanhempaan serkkuuni. Menin täysin hämilleni, poltin sormeni hellanluukussa, enkä saanut sanottua edes sitä, että minulla oli ollut kuukautiset jo pari vuotta.
Siteitä otin ensin salaa äidin kaapista ja myöhemmin ostin itse. Emme kylpeneet rahassa, mutta pientä käyttörahaa minulla oli onneksi aina, joten periaatteessa pystyin hankkimaan siteet itse, mutta olihan se äärettömän noloa. Toiselle puolelle kaupunkia piti pyörällä mennä kauppaan, kun ei lähikaupasta kehdannut ostaa. Ja tietenkin siihen kassahihnalle piti kasata monta muuta (tarpeetonta) tuotetta, ettei se sidepaketti olisi yksinään siinä loistanut muiden silmiin :)
Pikkuhousuja pesin nyrkkipyykkinä vessan lavuaarissa öisin, kunnes keksin, että jos käytän mustia pöksyjä, ne saa ehkä sujautettua pyykkikoriin, vaikka olisi pieniä sotkujakin tullut. Eipä ollut vielä siivellisiä siteitä tuolloin.
Ensimmäiset rintsikat - ja kaikki sen jälkeenkin - ostin yksin. Hävetti kovasti sovituskopissa, eikä ollut oikeasta koosta tietoakaan. Jotain toppeja oli ollut ensin käytössä, muistaakseni, mutta rintsikoiden osto venyi jälkeenpäin ajatellen aivan liian pitkälle.
Seksistä ei puhuttu. Paitsi isäni haukkui äitiä kännipäissään huonoksi vaimoksi, kun ei kuulemma saanut tarpeeksi/ollenkaan. Varoitteli siinä samalla, ettei tyttärestä tulisi samanlainen. Ja tyttärellä eli minulla oli ikää näiden puheiden alkaessa 6-7 v. Ehkäisystä ei koskaan sanaakaan, eikä seurustelusta. Tosin ensimmäinen seurustelusuhteeni alkoikin vasta ollessani 24-vuotias...
Minulla ei ole lapsia, mutta jos olisi, tekisin kaikkeni, jotta historia ei toistaisi itseään. Nykyään olemme äidin kanssa hyvissä väleissä, mutta emme edelleenkään keskustele mistään ns. vaikeista asioista.
Kyllä kuulostaa tutulta. Tosin kuri taisi olla kotonani kovempi, eikä niihin menoihin päässyt kuin joskus ja silloinkin seurauksena mykkäkoulu ja syyllistävä ilmapiiri. Töitä piti tehdä paljon, harrastuksia ei juuri ollut eikä niihin kannustettu. Onhan noita...
Voi kun tuli ahdistava olo. Palautui mieleen niin paljon syyllisyyden ja häpeän täyteisiä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikki on aivan juuri kuin minun elämästäni.
-40 syntynyt äitini on samaa juurta kuin moni muu täällä, kiitos kaikille vertailumahdollisuudesta! Olen syntynyt 60-luvun lopussa, ja nyt mietin äitini ristiriitaisuuksia. Hän oli edistyksellistä sakkia, ja siksi minulla oli lastenkirja, jossa selitettiin lisääntymisasiat melko graafisesti. Kuitenkin se kirjallinen sivistys korvasi sitten täysin keskustelut, vaikka toisaalta äidissäni on vanhan kansan suoruutta.
Mutta naisia on ilmeisesti kasvatettu niin tuomitsevasti, että meidän on sitä vaikea edes ymmärtää, vaikka samat lieskat ovat nuolleet meitäkin. Olemme ehkä ensimmäinen polvi, jotka eivät ole palaneet poroksi siinä paheksunnassa, joten voimme todistaa ääneen siitä, mitä meille on yritetty tehdä. Siksi nostan juuri seksuaalisuuden häpeämisen esiin, koska vaikka äitini on monella tapaa kapinallinen, tuo kohta on ihan samaa kuin muilla. Kuin sitten myös kirjeitteni lukeminen, päiväkirjani säästyi vain koska sitä en koskaan olisi edes uskaltanut kirjoittaa. Tietty vinoilu, kehumattomuus ja tunteista piittaamattomuus on myös samaa.
Äitini alkaa hiukan pehmetä päästään, ja välillä hän tulee kertoneeksi asioita seksuaalihistoriastaan. Hänen ensimmäinen kertansa tapahtui rappukäytävässä, niin kännissä, että hän hädin tuskin tajusi mitä tapahtuu. Järkytyin tarinasta ja kysyin, miltä se hänestä tuntuu. Odotin tietenkin vastausta äänettömään kysymykseeni, tajuaako hän että hänet nykyajattelun mukaan on raiskattu. Mutta järkytyin moninverroin pahemmin, kun sainkin vastaukseksi, ettei hän sitä oikeastaan häpeä, koska eihän hän ollut oikein syyntakeisessa tilassa.Minulla kesti minuutteja edes ymmärtää, että olin kuullut oikein, ja piti varmistaa moneen kertaan.
Tuon kuuleminen avasi äitiäni minulle enemmän kuin mikään muu. Äkkiä teinivuosieni huorittelut alkavat sijoittua perinteeseen. Minun on vaikea edes ajatella äitiäni häpeämässä mitään, koska hän on niin täydellisen anteeksipyytelemätön kaikessa muussa. Hän on viis veisannut laista, muiden ihmisten tarpeista tai omasta käytöksestään. Lapsen itku oli vain ärsyttävää.
En tiedä, minkä verran häpeää äitini lopulta on sukupuolisuudestaan kokenut, mutta aina hän on ollut niin äijää kuin mahdollista. Itse olen jäänyt aika heitteille, ja keski-iässä vasta olen alkanut ymmärtää kokemani häpeän määrää.
Kuukautisia koskevat neuvoni sain Uma Aaltosen kirjasta, mutta valitettavasti ne johtivat punaisiin housuihin. Siellä kun kerrottiin, että alkuvuosina verta vuotaa usein niin vähän, että pumpulituppo riittää. No minullapa oli runsaat kuukautiset, ja sitten räpelsin vessapaperin kanssa kesken koulupäivän, kun se pumpuliräyskä oli samantien lionnut. Kuukautissuojiin oli avoin pääsy, mutta opastusta ei herunut. Tampax-paketissa onneksi oli kunnolliset ohjeet.
Harjoitusliiveistä siirryin suoraan c-kuppiin, koska ensimmäisten jäätyä pieniksi kuljin loppu yläasteen vallan ilman. Ensimmäinen liiviostoreissu oli senverran nolo, etten saanut sanottua, että tarvittaisiin vissiin seuraava koko, ja äitiäkään ei kiinnostanut.
Miehiä sen sijaan alkoi kiinnostaa, ja pari paholaista yritti minua jallittaa, onneksi ilman suurempaa menestystä. Toinen oli perhetuttu, ja äitini meni käytännössä hänen puolelleen. Vika oli jotenkin minussa, kun keski-ikäinen törkeilee kolmetoistavuotiaalle. Oma kiukkuinen puhinani oli ainoa asia, joka hillitsi äitiäni käyttämästä h-sanaa, koska kerran en ollut kovin myötäsukainen huora kuitenkaan. Hän oli kuitenkin yrittänyt kysellä taustalla, oliko kyseinen herra jotenkin sika naisia kohtaan, kun olin sika-sanaa hänestä käyttänyt. Minulle hänen mielestään ei tarvinnut asiasta mitään kertoa, ja kun kieltäydyin puhumasta asiasta, hän ei kysellyt enempää. Mutta vuosikymmenien ajan hän on kiusoitellut minua tuolla tunnetulla miehellä, joka aina joskus telkkarissa valitettavasti naamalle lävähtää. On kuulemma niin huvittavaa nähdä, kun tosikkotytär on haljeta raivosta. Todella upeeta -sarja on äidistäni hulvattoman hauska, minä en sitä pysty katsomaan, Saffron on liian totta ja koko juttu tragedia. Äidille koko hahmo on täysin käsittämätön otus, niinkuin minäkin, ja koko sarjan juju on siinä, että on ihanaa kun rouvat uskaltavat elää.
Kaksitoistavuotiaana laittauduin nätiksi, kun lähdettiin teatterireissulle naapurikaupunkiin. Sen jälkeen jouduttiin tanssiravintolaan, ja joku mies tuli kumartamaan - olin isokokoinen ikäisekseni. Hämmennyin ja yritin etsiä äidistä turvaa, mutta vaistosin äidin paheksuvan pokkaajan lisäksi myös minua. Nämä kokemukset säikyttivät minut kai niin perinpohjaisesti, että luovuin kaikenlaisesta laittautumisesta neljätoistavuotiaana, ja vieläkin häpeän jopa katsoa peiliin, saati sitten kameraan. En halua muiden näkevän sellaista itserakkautta, että kehtaisin vieläpä nauttia sellaisesta esiintymisestä. Tukkaakin kampaan käsikopelolla. Hieromasauvaakaan en pystyisi omistamaan, se menee samaan kategoriaan. Jos tästä aikani vapaudun, kirjoitan ehkä sitten testamenttiin, että ostakaa minulle sellainen ja nakatkaa se arkkuun, jotta ei tule aika niin pitkäksi.
Seksissä olen silti onnistunut olemaan suhteellisen häpeilemätön, mutta se on ollut uhmakkuutta. Onneksi oli edes se turva, koska olisin ilman hyviä kumppaneitani syrjäytynyt pahasti. Onneksi oma lapseni on poika, jotta voin olla varma, etten välitä tyttärelle minkäänlaista häpeää.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 23:59"]Tämä rintaliivit ynnä kuukatissiteet juttu onkin yleisempi kuin luulin. Oikeasti ajattelin, että vain meillä on ollut tällaista. Olin vanhin tytär, muut pääsivät helpommalla. Eli minun piti selvitä ilman mitään neuvoja, muut saivat siteet ja liivit.
[/quote]
Sama juttu meillä, olen vanhin siskoistani. Olen -80 syntynyt, äiti 50-luvun alussa. Olen aina ostanut omat liivini. Kuukautisten alkamisesta en heti halunnut kertoa äidille.
Monet asiat tosi tuttuja, kiitos ap:lle ketjun aloittamisesta. Itse olen vm. 70, äiti -48. Äiti-suhde on todella kompleksinen, mutta en ole osannut ajatella, että monet ongelmista voivat juontaa syntymäajasta.
Äiti on katkera, kateellinen, kaksinaamainen. Toisten onni on häneltä pois ja hän elää erittäin mustavalkoisessa maailmassa. Näennäisesti tulee toimeen muka kaikkien kanssa ja käytönnössä välit esim. sisaruksiin poikki/olemattomat. Riitelee jatkuvasti oman äitinsä kanssa, ja purkaa näitä riitoja minulle, esikoiselleen.
Palkitsee aina kaiken ruualla, ja saa tyydytystä siitä, että muut syövät hänen tekemiään ruokia. Itse närppii jotain vieressä (eikä esim. meillä vieraillessaan syö juuri mitään). Ei osaa ottaa lahjoja vastaan (ei esim. avaa niitä päiväkausiin).
Seksivalistukseksi hän osti Uma Aaltosen kirjan, kun olin 11. Ja kirjeitä kirjoittamalla on asioista kertonut, kun ei ole pystynyt puhumaan. Aineellisesti meillä ei ollut mistään pulaa, vaikka hirmuisen asuntolainan kanssa teki tiukkaa.
Äiti puuttuu ja hämmentää joka asiaa, jos hänelle niistä kertoo. Koskaan en ole saanut kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, vaikka olen itsekin 2 lapsen äiti.
Äiti on sairas, mutta vähättelee omia sairauksiaan eikä kerro mitään. Vasta kuulin 2 päivää myöhemmin hänen olleen sairaalassa jonkun sairauskohtauksen takia.
Oma lapsuus oli ilmeisen rankka, työtä piti tehdä eikä saanut leikkiä. Äiti joutui muuttamaan kotoa 15-vuotiaana. Hullun kuria on meillä minulle kympin tytölle pidetty, poikaystäviä ei olisi saanut olla jne. Vaikka kuinka yritti äitiä miellyttää, mikään ei ollut oikein hänen mielestään.
Mummona on pienelle kiva, kun leipoo ja leikkii (hetken), mutta 12-vuotiaan kanssa tappelee tulisesti...
Tutulta kuulostaa vaikka itse olenkin syntynyt 80-luvulla. Siskoni myös kokenut osittain ainakin samaa, hän myös 80-luvulla syntynyt. Äidin lisäksi sitten oli isä joka uhkaili ampumisella ja harrasti sekä fyysistä väkivaltaa että todella kummallisia muitakin nöyryyttämisiä. Hänen mielestään lasten kasvatus ja koirien kasvatus on aika sama asia. Kertoi mm. että .."joskus koirien jalostuksessakin käy niin kummallisesti, että vaikka on vanhempina hyvät yksilöt niin pennuista tulee päävikasia ja ne sitten pitää ampua. Ihmisten kanssa onkin sitten vähän vaikeempaa."
Isäni harrasti myös sellaista että jos istuin lukemassa, hän tuli viereen ja alkoi haukkua minua. Jos ei reagoinut, alkoi esim tökkiä sormella päähän, läpsiä tai otti lehden/kirjan ja heitti sen pois tai piti sitä niin etten saanut sitä ja nauroi päälle.
Nauraminen oli kielletty "toi ei ole mitään oikeeta nauramista!", itkeminen oli typerää ja huomionhakua, yskiminen oli myös aina esittämistä, samoin muukin sairastelu. Kun minulla meni käsi poikki, äitini kommentti oli "minä en sitä ala kulettamaan!" ja kädet puuskassa pois. Isäni vei minut kyllä lääkäriin, jossa todettiin että käsi poikki.
Koulukiusaaminen johtui siitä että olin "noin outo, oisit normaali" ja naurua päälle. Ylipäätään kaikki mitä yritin puhua oli joko naurettavaa tai suututtavaa tai ei edes noteeraamisen arvoista.
Muiden ihmisten edessä olivat molemmat erilaisia. Useamman kerran yritin hakea apua mutta enpä sitä saanut kun ei lasta uskota. Nyt myöhemmin olen muutaman kerran siskon kanssa puhunut ja muutama muukin inhottava juttu paljastunut lapsuuden perheestä mitä en edes olisi voinut aavistaa. Siskoni oli äidin lempilapsi pitkään, kunnes murrosiässä alkoi ilmaista jotain omaa tahtoa, joka tietenkään ei käynyt.
Toivon vaan että molemmat vanhempani kuolisivat mahdollisimman pian eikä minun tarvitsisi ikinä nähdä heitä eikä kuulla heistä mitään.