70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 23:57"]
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 23:28"][quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 01:03"]
Kyllä se tunnevammaisuus jollain tavalla kuitenkin kulminoituu niihin -40-luvulla syntyneisiin äiteihin. Meillä ainakin edellisen polven naiset oli aivan ihania ja ymmärtäväisiä. Eivätkä vain vanhuuttaan pehmenneet, vaan vanhempi polvikin piti heistä hyvin paljon. Se lempeä elämänviisaus, minkä muistan omassa isoäidissäni 7-kymppisenä, ei ole saavuttanut saman ikäistä äitiäni. Oma äitini on yhä edelleen kitkerän katkera marttyyri joka pistää nokkansa kaikkiin tytärtensä asioihin. Joku perimmäinen virhe siinä ikäpolvessa on.
[/quote]
Äitini ainoassa lapsuudenkuvassa on pieni pelästyneen näköinen lapsi, josta ei ota selvää onko valkoisessa paidassa oleva olento tyttö vai poika. Äitini se pieni liikuttava ihminen kuitenkin on. Vanhemmat lapset kuvassa ovat yhtä hymyttömiä. Mummilla oli hääkuvassa päällään mustaa. Oliko sota-ajan tapa? Hymyä ei näy siinäkään kuvassa.
[/quote]
Olen lukenut aikoinaan jonkun häitä käsittelevän vihkosen, jossa oli häiden historiaakin. Ennenvanhaan hääpuku oli tosiaan musta ja muutenkin erilainen, mitä olemme viime vuosikymmeninä tottuneet näkemään.
Vanhat valokuvat ovat juuri tuollaisia, niissä ollaan vakavan näköisiä.
[/quote] Juu, tämäkin on OT, mut tuo on niin tyypillinen virhe historian suhteen: tulkitaan entisaikoja nykyihmisen silmin pelkästään. Eli äkädeemisesti sanottuna - ei ymmärretä kontekstia, jolloin syntyy tahattomia tulkintavirheitä. Hääpuvut olivat alunperin mustia. Kun valokuvaus oli vielä uutta, oli elämys päästä kuvattavaksi, jopa ehkä hieman pelottavaakin (mitä nykyihminen kaiken kuvatulvan keskellä ei voi käsittää), joten kuvissa oltiin hyvin vakavia, ilmehtimistä olisi pidetty lähinnä rienauksena.
Ehkä tämä ei ole sittenkään niin OT. Tulkitaanhan täällä aika pitkälti 40-luvulla syntyneiden lapsuus- ja nuoruusoloja nykyihmisen silmin. Mutta hyvä ketju tämä on: kerrankin näistä asioista puhutaan, eikä aina vain jostain Sinkkuelämän juonenkoukeroista sadannen kerran.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 23:58"]
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:27"]
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
[/quote]
Juuri näin. "Olenkin lukenut koko ketjun ja tiedän omakohtaisteni kokemuksien kautta mistä puhututaan.". Samanlaista äitiä en tohdi sinulle toivoa ja hienoa ettei sinun äitisi ole samanlainen tunnekylmä paska, kuten sinä olet.
[/quote]
Tässä ketjussa ei ole ollut tapana haukkua muita kirjoittajia. Kiva kun aloitit.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 23:57"]
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 23:28"][quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 01:03"]
Kyllä se tunnevammaisuus jollain tavalla kuitenkin kulminoituu niihin -40-luvulla syntyneisiin äiteihin. Meillä ainakin edellisen polven naiset oli aivan ihania ja ymmärtäväisiä. Eivätkä vain vanhuuttaan pehmenneet, vaan vanhempi polvikin piti heistä hyvin paljon. Se lempeä elämänviisaus, minkä muistan omassa isoäidissäni 7-kymppisenä, ei ole saavuttanut saman ikäistä äitiäni. Oma äitini on yhä edelleen kitkerän katkera marttyyri joka pistää nokkansa kaikkiin tytärtensä asioihin. Joku perimmäinen virhe siinä ikäpolvessa on.
[/quote]
Äitini ainoassa lapsuudenkuvassa on pieni pelästyneen näköinen lapsi, josta ei ota selvää onko valkoisessa paidassa oleva olento tyttö vai poika. Äitini se pieni liikuttava ihminen kuitenkin on. Vanhemmat lapset kuvassa ovat yhtä hymyttömiä. Mummilla oli hääkuvassa päällään mustaa. Oliko sota-ajan tapa? Hymyä ei näy siinäkään kuvassa.
[/quote]
Olen lukenut aikoinaan jonkun häitä käsittelevän vihkosen, jossa oli häiden historiaakin. Ennenvanhaan hääpuku oli tosiaan musta ja muutenkin erilainen, mitä olemme viime vuosikymmeninä tottuneet näkemään.
Vanhat valokuvat ovat juuri tuollaisia, niissä ollaan vakavan näköisiä.
[/quote]
Sota-aikanakin pukeuduttiin valkoiseen, jos onnistuttiin jostain löytämään kangasta ja oli siihen varaa. Käytännön syistä monet menivät vihille jakkupuvuissa tai tummissa mekoissa.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 12:22"]
Mieheni ei ole koskaan vapaaehtoisesti sanonut että rakastaa minua, vaikka kuulemma rakastaa, ei osaa sanoa sellaista, ei ole saanut kotoa sellaista mallia. Se minua harmittaa, koska en minäkään ole saanut kotoa sellaista mallia, vaan olen väkisin opetellut nuorena sanomaan sen ääneen puolisolle, aluksi se oli vaikeaa. Mieheni ei edes kirjoita sitä tekstiviestiin, kun lähetän hänelle viestin että minä rakastan häntä, niin hän vastaa "samoin". Joskus seurusteluaikoina kirjoitti "I love you".
[/quote]
Minun mies on juuri tällainen. Ei pysty sanomaan rakastavansa. Ollaan todella kauan yhdessä oltu ja kyllä hän rakastaa, muttei pysty sitä sanomaan minulle. Ollaan asiasta keskusteltu, muttei osaa siihen oikeen mitään selitystä kertoa. Minä olen monta kertaa sanonut, että rakastan häntä ja tulee juuri tuo samoin -vastaus tai ei mitään. Meidän molempien vanhemmat on juuri tältä aikakaudelta kun tällä palstalla monien muidenkin. Minulla on ollut omat ongelmani vanhempieni kanssa, tänne pariin kohtaan kirjoitinkin minkälaista on ollut. Miehelläni on läheinen suhde vanhempiinsa, varsinkin äitiinsä. Ainakin nyt aikuisena, en oikeastaan tiedä onko lapsena ja nuorena ollut samoin, ehkä on silloinkin. En tiedä, erilaisista lähtökohdista ollaan tunnepuolella. Silti minä mielelläni kerron että rakastan, mutta mieheni jostain syystä ei. Minä olen syntynyt -70 ja mieheni -68.
Sitten toiseen asiaan. Eihän omien vanhempien kanssa tietenkään keskustella seksi asioista kovin syvällisesti tai seikkaperäisesti, siis tällainen tilanne olisi toinen ääripää että kertoisi ihan kaikki. Ei vanhempien tarvitse ihan kaikkea tietää lastensa seksijutuista tai toisin päin, eikä olla lastensa parhaita kavereita. Ylimääräisiä paineita tulee varmasti aikanaan sellaisistakin asetelmasta. Mutta, kyllä äitien pitäisi pystyä tyttärilleen asiallisesti kertomaan kuukautisista ja yleisellä tasolla tytöstä naiseksi kasvamisesta yms. ja tarvittaessa olemaan tukena tunnepuolen asioissa. Tämä on se kipupiste juuri monissa kirjoituksissa, kuten myös itselläni.
Suomeksi koko rakastaa sana on niin rrrrankka, etten ihmettele, ettei sitä haluta käyttää. Minäkään en sano koksaan "minä rakastan sinua", vaan ilmaisen saman asian muilla sanoilla, sellaisilla jotka eivät riko suuta niin pahasti. Eikö jokaisella ole kuitenkin oikeus itse valita oma puhetyylinsä.
[quote author="Vierailija" time="09.08.2014 klo 11:57"]Suomeksi koko rakastaa sana on niin rrrrankka, etten ihmettele, ettei sitä haluta käyttää. Minäkään en sano koksaan "minä rakastan sinua", vaan ilmaisen saman asian muilla sanoilla, sellaisilla jotka eivät riko suuta niin pahasti. Eikö jokaisella ole kuitenkin oikeus itse valita oma puhetyylinsä.
[/quote]
Tottakai on oikeus valita puhetyylinsä. Olen yrittänyt ymmärtää tarkemmin, mutta ei oikein saa mitään tarkempaa analyysiä irti.
Voitko sinä kertoa mitä tuo "ei riko suuta" oikeasti tarkoittaa?
1347
Mtv nyt: joku 55 + ohjelma. Katriina Järvinen, psykoterapeutti puhuu just tämän ketjun asioista. Onko vanhempia pakko kunnioittaa? Ilmeisesti kirjoittanut omasta tarinastaan kirjan.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:30"]
1950 syntynyt äitini oli vähän samasta puusta, mutta hänellä onkin nykyään ADHD-diagnoosi. [/quote]
Jos mun 30-luvun lopulla syntyneelle äidille tulisi joku puoskari sössöttämään ADHD:stä, hän tod.näk. nostaisi tohtorin seinälle ja kieltäisi tätä puhumasta paskaa, johon itsekään ei usko.
Muistin tämän ketjun, kun kerroin äidilleni puhelimessa hakeutuneeni oman alani tohtorikoulutukseen. Vastaus kuului, ilkeään sävyyn "luuletko, että sulla on mitään mahdollisuutta päästä sinne." Sama juttu, kun muutama vuosi sitten sain tosi hyvän työpaikan. Olin tulossa tapaamisesta kotiin, kun äitini sattui soittamaan ja iloisena kerroin uudesta työstä. Äidin ensimmäinen kommentti (ei edes onnitellut), "onko se pomo mies vai nainen?"
Kyllä on ollut todella vaikeaa luottaa itseensä tässä elämässä...
Löysin eilen blogin, jossa on hyviä tekstejä aikuisista alkoholistien lapsista. Alkkisperheiden mekanismit ovat samantyylisiä kuin muulla tavoin toimimattomissa perheissä, sellaisissa mitä tässäkin ketjussa on kuvattu; paljon häpeää, salailua, vähättelyä, lapsen näkymättömyyttä, turvattomuutta. Lopputulemana tällaisten perheiden lapsista kasvaa aikuisia lapsia, ihmisiä jotka eivät saaneet lapsuudenkodissaan kasvurauhaa ja tukea.
[quote author="Vierailija" time="09.07.2014 klo 12:14"]
Minunkin äitini rakasti sananlaskuilla syyllistämistä. Nyt voisi näille yksin jääneille inhokkiäideille sanoa, että sitä niittää mitä kylvää.
[/quote]
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää!
:D
[quote author="Vierailija" time="22.07.2014 klo 00:51"]
Luin reilut 300 ensimmäistä viestiä, loput toiste. Olen 80-luvun puolivälissä syntynyt, äiti 60-luvun alussa. Nuo kaikki kuukautishäpeät paksuine siteineen, nuorisovaatteiden ja -musiikin häpeily ja kielletyksi kokeminen, huorittelu, mitätöinti, veljen suosiminen, henk. koht papereiden lukeminen, piiskaus jne on aivan tuttua täälläkin. Sikäli eroan muista, että äitini on tajunnut nuorempien kohdalla olla erilainen ja pikkusiskoni saa onneksi elää hyväksyvässä ilmapiirissä. Olen antanut anteeksi koska äitini on itse myöntänyt olleensa kauhea ja syyttävänsä itseään joka päivä.
Mutta tätä lukiessa mua alkoi hirvittää, miten oikeasti voin olla traumatisoimatta omaa tytärtä. Miten puhua normaalisti ja positiivisesti seksistä ja kuukautisista, kun vihaa kuukautisia ja seksielämää ei oo ollut vuosiin, kiitos miehen haluttomuuden. Miten olla halveksimatta meikkausta, muotia ja musiikkia, kun omassa elämässä oikeesti koen ne asiat turhiksi ja epäkiinnostaviksi. Oikeesti ahdistaa. Ja sekin ahdistaa, että nyt kun lapsi on vauva niin mä en jaksaisi koko ajan kantaa ja pitää sylissä. Ja sitten se iski tuolta jostain viestistä naamalle, että äidin syli on kielletty. Nyt kun kirjoitan, tyttö nukkuu mun vieressä sivuttain, jalat mun kädessä kiinni. Hiostaa, tekisi mieli siirtyä, mutta en voi. En halua olla äiti, joka eväsi sylin ja kosketuksen, vaikka pelkään että musta tulee sellainen huomaamattani :(
[/quote]
Tiedostaminen on jo puoli voittoa. Keskity nykyhetkeen, älä murehdi tulevia seksi- ja meikkikeskusteluja. Muista että aina voit sanoa että seksi on ihanaa (mitä väliä sillä on koska oli edellinen kerta), meikkaamisesta ei tarvitse pitää voidaksen antaa neutraalin kuvan. Voit sanoa että jotkut meikkaa, mutta sinä olet kokenut sen tarpeettomaksi omalla kohdallasi. Ja kukapa nyt kuukautisista pitäisi! Jokainen vanhempi siirtää omaa arvomaailmaansa lapsilleen, sen arvomaailman tiukkuuden voi itse valita, esim onko koululiikunta tai pakkoruotsi kamalaa, ihanaa, vaiko neutraalia.
Nykyhetki.. Vauvaa ei tarvitse koko ajan pitää sylissä tai kantaa jos hän viihtyy esim lattialla. Mutta mieti miksi et halua häntä pitää. Mitä tekisit mielummin? Istuisit ilman vauvaa vaiko puuhaisit jotain kotihommaa? Ja puuhatessa voit jutella vauvalle. Kerro mitä teet, (äiti tiskaa nyt, sitten äiti tekee meille lounaan jne.) Vauvan kasvaessa muista puhua hänelle paljon. Muistan itse miten oma äitini ei halunnut minua keittiöön kun hän siellä puuhasi. Hän sulki minut pois. Nyt otan omat lapset sinne (jos he haluavat) ja juttelemme kaikkea samalla. Heitä ei suljeta pois. Lisäksi lue iltasatu niin että lapsi on kainalossa tai sylissä. Tai ota tavaksi pitää lasta hetki sylissä jokaisen aterian jälkeen. Halatkaa joka aamu ja ilta. Taputa ohimennen olkapäälle. jne. Kehitä omia tapoja.
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 16:20"][quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:19"]40-luvulla syntyneet ja suuret ikäluokat - siinä porukassa on jotain mätää. Suurin osa heistä on lähtöisin maaseudulta, on ollut ainakin niukkaa jos ei suorastaan puutetta kaikesta. On ollut rikkaita isojen tilojen lapsia ja pientilallisen vähävarasempia perheitä. Lapsia on useimmiten ollut aika paljon, sisarusten kanssa ollut kiistaa ja kateutta alusta lähtien ja nyt nämä arjen sankarit sitten tappelevat siitä perikunnan omistamasta mummolarakennuksesta verissä päin ja sisarussuhteet katkolla koko ajan.
Nämä suurten ikäluokkien edustajat ovat sitten kukin käyneet kansakoulunsa ja keskikoulunsa, menneet merkonomeiksi ja teknilliseen kouluun, eläneet 60-luvulta lähtien yhtä suurta nousukautta, olleet taistelemassa itselleen isoja eläke-etuja ja sosiaaliturvaa, oppineet mantran "meillä on oikeus vaatia" ja vaatineet, saaneet. Heillä on muistissa se eriarvoisuus, joilla ihmisiä arvotettiin 40-60-luvuilla, me 70-luvun kasvatit ja peruskoulun tasapäistämät tiedämme vain häviävän pienen osan siitä uskomattomasta eriarvoisuudesta, mitä takavuosina Suomessa vallitsi. Suurella osalla suurista ikäluokista on järjettömän huono itsetunto, ja tästä syntyy pohjaton kateus muita kohtaan, jopa omia lapsiakin kohtaan. "Kun tämänkin sinä saat niin paljon helpommalla". Omanarvontuntoa on pönkitetty käyttämällä hyväksi hyvinvointivaltiota, eletty läpi lihavat vuodet jolloin töitä oli tarjolla kaikille, edetty uralla ja päästy eläkeputkeen. Silti koko ajan pelko siitä, että maaseudun paskan haju on tarttunut niin lähtemättömästi ihoon kiinni, ettei solahdakaan sujuvasti pikkukaupungin sosiaalisiin suhteisiin.
Kun itseään häpeävälle ja heikon itsetunnon omaavalle annetaankin yhtäkkiä vakituinen työ, viisipäiväinen työviikko, vuosilomat, eläkekertymät ja aravalaina, on helppo tuudittautua, että "minä itse olen tämän itselleni hankkinut". Että olen ponnistellut itseni sieltä paskaisen pellon laidalta tiilitaloon ja turvalliseen elämään. Suuret ikäluokat ovat sairas ikäluokka. Mitään ei haluta antaa muille, solidaarisuus toisia kohtaan on aivan tuntematon käsite. Ei osallistuta hyväntekeväisyyteen, ei tehdä vapaaehtoistyötä KUIN AINOASTAAN YHDISTYKSISSÄ, JOS PÄÄSTÄÄN HALLITUKSEEN. Suuret ikäluokat ovat kannatelleet suomalaista kummallista yhdistys-hulluutta ja syy siihen ei ole innokkuus vaikuttaa asioihin vaan saada mitätön nimike kotiseutu- tai sairausyhdistyksessä. "Harrastusvastaava" my ass. Siellä nämä valkoisen vehnän turvottamat "ikivireät" sitten möhnäävät ja kuhnaavat itselleen kunniaa ja riitelevät keskenään. Samaa meininkiä havaittavissa taloyhtiön hallituksissa, "minun etuni vastaista" - ei hyväksytä.
Me 70-luvun kasvatit, joilla on menneisyydessä häivähdys köyhyyttä, me peruskoulu-kokeilun koekansalaiset, tasa-arvoon ja tasapäisyyteen kasvatetut, vanhempiemme kadehtimat "pullamössöt" olemme ehtineet elämään jo yhden laman ja nyt elämme toista, näemme hyvinvointiyhteiskunnan alas ajon ja suurten ikäluokkien kitinän, vaikka he ovat jo turvallisesti eläkkeellä, lainat on maksettu, tiilitalon pihaan ostettu jo Mersu ja Kanarialla on jo käyty vuosikaudet kerran talvessa.
Suuret ikäluokat jättivät voimainsa tunnossa äitinsä ja isänsä lahoavaan maalaistönöön ja siirsivät sieltä laitokseen, jonka hyvinvointivaltio mahdollisti.
Nyt, kun suuret ikäluokat alkavat olla itse laitostarpeessa, suurin osa hyvinvointiyhteiskunnan rippeistä menee vanhustenhoitoon. Hoitajia tilataan Filippiineiltä asti. Lapsilisistä kyllä leikataan. Tutkimus osoittaa, että me 70-lukulaiset olemme koko Suomen historiassa ensimmäinen sukupolvi, joka saatamme olla köyhempiä kuin edellinen sukupolvi.
Suuret ikäluokat ovat se todellinen pullamössösukupolvi, jonka sosiaalisen nousun mahdollistivat sen ajan rakenteet, eivät he itse.
[/quote]
Eikös joskus 70 -luvulla muutettu lakia siltä osin, että lasten ei enää tarvitse huolehtia ikääntyvistä vanhemmistaan. Niinhän aina sanotaan, että ennen oli toisin, mutta on siihen ollut ihan syy, vieläpä laki. Nythän vähänaikaa sitten oli keskustelua tästä, pitäisikö taas lapset velvoittaa huolehtimaan ja elättämään vanhempansa sitten kun ovat niin vanhoja ja huonossa kunnossa etteivät itse pysty. Minusta erittäin huono idea olisi palata siihen vanhaan systeemiin.
[/quote]
Heh. Ensin huolehtimisvelvoite pois (kun omat vanhemmat ikääntyy) ja sitten, puff, se takaisin (kun itse ikääntyy). Ollapa isoa massaa, joka pystyy muokkaamaan lakeja mieleisesti ja äänestämään sen mukaan, mikä omalle ikäluokalle parhaiten sopii. :)
1363 kertoi minun tarinani, jota en tiennyt kenelläkään kotini ulkopuolella olevankaan. Koulun jälkeinen hiljainen pelko, kamala olo, kun isän auto ajaa pihaan, me odotetaan huoneissamme hljaa, asettuuko äiti teatraalisesti mököttämään ennen isän sisälle tuloa, jos asettuu, niin luvassa juuri tuo täysin aiheeton show: äiti supisee isälle valheita, usuttaa isän meidän kimppuun, työpäivän rasittama ja nälän ärsyynnyttämä isä on helppo lietsoa meitå vastaan. Joskus äiti jätti tahallaan ruoan tekemättä ja valehteli isälle, että se on meidän lasten vika. Joskus äiti näki, että isällä on ollut töissä huono päivä ja mieli ihan maassa, ja siihen äiti iski supisemalla isälle, että me lapsetkin oltiin muka päivällä vähätelty isää. Muistan elävästi isän ilmeen, kun hän ei tiedä uskoako äidin lietsomaa vihaa vai meidän aitoa pelkoamme, kun hän rynnii huoneisiimme huutaen juuri noita "mikä luulet olevas" ja "kissako kielen vei" ja "vaikeneminen on myöntymisen merkki" ja me vain itketään hiljaa eikä tajuta, mitä äiti on tällä kertaa sanonut meidän tehneen. Kun eihän me edes oltu päiviä kotona vaan koulussa. Ei me oltu tehty tai sanottu yhtään mitään. Äiti oli kehitellyt kaikki syytökset päässään.
Läpi tämän ketjun näkyy aina välillä jonkun kommentteja, jotka on kuin äitini sanoja meille lapsille raivokohtauksen ja pahoinpitelyn jälkeen. Vähätteleviä kommentteja. "Mitä löpiset, mitä vaahtoat, mitä ihmettä sinä siellä ruikutat, hoh hoijakkaa, krooh pyyh sun juttuja, nyt meni kyllä piiikkusen ohi maalin, tiedoksi kuule sulle, ettei toi mitä sanot kuulu tähän asiaan, anteeksi nyt kauheasti kun hyvä äiti on neiti kermaperseen mielestä huono, sä oot niin lellitty, niin varakkaan lapsuuden saanut kokea, kiittämätön olet." Jos äiti olisi nuorempi, hän käyttäisi vähättelykuittauksena "LOL, :D". Hyytää, että tätä voi joku äidin kaltainen hullu lukea ja vielä kommentoida tuolla tavalla. Itse en pystyisi kommentoimaan maireasti jotain ketjua, jossa käsiteltäisiin minun laisten ihmisten mielenvikaisuutta. Jos olisin väkivaltainen, pysyisin kaukana väkivallan uhrien ketjuista. En yksinkertaisesti pystyisi menemään sinne kirjoittamaan jotain ilkeää kommenttia uhreille.
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 08:14"]
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 00:13"]
[quote author="Vierailija" time="09.08.2014 klo 09:30"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 23:58"]
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:27"]
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
[/quote]
Juuri näin. "Olenkin lukenut koko ketjun ja tiedän omakohtaisteni kokemuksien kautta mistä puhututaan.". Samanlaista äitiä en tohdi sinulle toivoa ja hienoa ettei sinun äitisi ole samanlainen tunnekylmä paska, kuten sinä olet.
[/quote]
Tässä ketjussa ei ole ollut tapana haukkua muita kirjoittajia. Kiva kun aloitit.
[/quote]
Mitäs yläpeukuttelua tämä on vaatinut. Kirjoittaja itsekö peukutellut. Minun tulkintani mukaan tuossa on seuraavanlainen ajatustenvaihto:
A haukkuu meitä ketjulaisia, että arvostelemme "huolehtivia, ahkeria ja kunnollisia" äitejämme syyttä. Hän sanoo, että lapsuutemme oli liian vauras, ts. että meitä hemmoteltiin - ei kaltoinkohdeltu. Hänen mielestään öitimme eivät ole tunnekylmiä.
B sivaltaa takaisin, puolustaa meitä, sanoo, että A on äitiemme lailla tunnekylmä.
C (tai luultavimmin A itse) vittuilee marttyyrimaisesti off topic, ja häntä YLÄpeukutetaan.Miksi? B:hän puhuu täyttä asiaa!
Minulle tällainen keskustelun kaava on liiankin tuttu. Otan esimerkin:
Äiti huorittelee minua. Sanon hänelle, että se on asiatonta, että hän on väärässä.
Äiti (kuten A): "Kaikkeni tehnyt ja tässä kiitoksesi, omaa äitiäsi arvostelet, väität, että minä puhun asiattomia ja olen väärässä, itse olet, huora!"
Minä (kuten B): "Sinä olet asiaton ja väärässä huora-asian suhteen."
Äiti (kuten C): "MEILLÄ EI OLE OLLUT TAPANA KÄYTTÄÄ TUOLLAISTA KIELTÄ KUIN "HUORA", SIIVOA SUUSI! MEIDÄN PERHEESSÄ EI ARVOSTELLA TOISIA EPÄREILUSTI, KIVA KUN ALOITIT, KIITOS NYT TOSI PALJON KUN TOIT TÄMMÖISEN PUHETAVAN MEILLEKIN."
Myöhemmin äiti kertoo isälle, että minä huorittelin häntä, ja pian koko lähipiiri tietää "varmaksi" että olen ensin huoritellut äitiäni ja sitten vielä haukkunut häntä valehtelijaksi.
Eli äiti huorittelu minua, ja lopulta se olenkin minä, jota pidetään pahasuisena, ja äitini, jota lohdutetaan.
Aivot nyrjähtää tällaisista "keskusteluista".
Äideille vinkiksi, että koska tämä ketju käsittelee sitä, miten te mitätöitte meitä ja sen jälkeen heittäydyitte tietämättömiksi ja marttyyreiksi, niin älkää nyt helvetissä tulko tänne ja UUDESTAAN mitätöikö tänne kirjoittavien kokemuksia älkääkö heittäytykö tietämättömiksi ja marttyyreiksi. Tämä on voimakas, erittäin vakuuttava ja todistuvoimainen ketju. Tätä te ette manipuloi puolellenne.
[/quote]
Mitä ihmettä oikein vaahtoat? Tuossa kirjoittaja oli haukkunut kommentoijaa tunnekylmäksi paskaksi. Sekö on mielestäsi asiallista? Se että pitää tuollaista heittona, joka vetää keskustelun ilmapiirin huonoksi ei tarkoita sitä, että olisin itse 40-luvun äiti, mutta jos tuo harha sinua tai jotain muuta lohduttaa, niin toki niin voi ajatella.
[/quote]
Kukaan muu ei "vaahtoa" kuin sinä. Kukaan muu ei elä "harhassa" täällä kuin sinä. Kukaan muu ei vetele sarkastista marttyyripuhetta "oliko tuo asiallista" ja "jos se nyt sinua lohduttaa, niin toki sitten niin" kuin sinä, sinä, sinä. Kalikka taisi kalahtaa ja koira älähtää, vai mitä. Huvittavaa, että esiinnyt ketjun ilmapiirin suojelijana, kun juuri sinä itse olet täällä tuhoamassa tahallasi ilmapiiriä noilla metakommenteillasi, joilla vain saivartelet ja lyttäät äideistään kertovia naisia.
Luulin naiivisti, että samasta osoitteesta / samalla laitteella voi peukuttaa vain kerran, mutta näköjään ainakin iPhonella se onnistuu useamminkin peräkkäin. Selittää, miksi jotkin asialliset tekstit saavat yhtäkkiä ihan sekunneissa useita alapeukkuja ja jotkin trollit useita yläpeukkuja. Sama ihminen peukuttelee.
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 16:16"]
......
Vanhempani olivat tiettyjen perheiden kanssa ystäviä. Yhdistäviä tekijöitä tapaamisissa olivat mm. aikuisten alkoholinkäyttö ja alastomuus. Lapset leikkivät keskenään ja pysyivät poissa jaloista. Muistan miten lasten kesken odotettiin illan kohokohtaa, jolloin aikuiset ovat kännissä ja alasti.
......
[/quote]
Meillä oli myös näitä ystäviä, joiden kanssa äiti ja isä viettivät kosteita juhlia. Minulle on jäänyt niistä ahdistavia mielikuvia. En tarkalleen enää muista, mitä kaikkea niissä juhlissa tapahtui. Sellaisia hämäriä muistikuvia on, että aina joku oksensi jossakin vaiheessa. Jotain riitaa tuli aina. Meteli oli kova. Menin kai aina itse nukkumaan jossakin vaiheessa. Sellaisia tilanteita muistan, että makasin sängyssä ja pitelin korviani. Yritin olla kuulematta sitä humalaisten huutoa. Joskus olen miettinyt, että mitä niissä juhlissa on minulle ja siskoileni tapahtunut. En nyt aikuisenakaan pysty olemaan humalaisten seurassa. Joskus jos olemme olleet aikuisporukalla jossakin ja joku humaltuu selvästi, minulle tulee paniikki. En esim. pysty nukkumaan, jos samassa talossa on joku, jonka tiedän olevan humalassa. Kyttään ovea ja pelkään, että joku sieltä tulee. Vaikka siis mieheni nukkuisi vieressäni, saatan valvoa koko yön.
Ehkä se on parempi, että kaikkea ei muistakaan.
[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 11:50"]
Hei taas, täällä yksi kirjoittelijoista! Mielenkiintoista lukea näistä parisuhde- ja työasioista. Niin samat kokemukset jälleen! Äitini on aina suorastaan ällöttävällä tavalla flirttaillut sisareni ja minun poikaystäville, esimerkiksi kerran, kun sisareni poikaystävä toi hänelle kukkia, äiti mankui todella vastenmielisellä, mairealla äänellä, että enkös minä kukkia saakaan. Siis mitä??? Ja tätä samaa ihmeellistä itsensä tunkemista joka paikkaan. Tänä päivänä on sitä mieltä, että lähtee reissuun minun ja mieheni kanssa. Meillä on aika vähän yhteistä aikaa, työn takia joudumme asumaan eri paikkakunnilla, joten luonnollistahan se on, että kun lähdemme lomamatkalle, tulee äiti (johon minulla on NIIN LÄMPIMÄT välit) istumaan kolmanneksi kynttiläillallispöytään!
Työt olen minäkin jotenkin eristänyt kaikesta muusta, ja kysymykseen, miten pärjään, voin vastata omasta puolestani: minä teeskentelen. Saatana, ilo pintaan, vaikka syvän märkänis! Vaikka mitä tapahtuu, minä olen positiivinen, iloinen, vitsikäs, auttavainen, huomaavainen...joo, kyllä välillä väsyttää ja stressaa ja vaikka mitä, mutta siitä selvitään itkeskelemällä yksin tai mieluiten, vetäisemällä kunnon känni. Mutta känni tietysti niin, ettei kukaan huomaa krapulaa ja muu ulkokultaisuus. Saankin paljon positiivista palautetta niin tiimihengestä kuin pätevyydestä, mutta en kiinnitä niihin koskaan mitään huomiota, vaan jään märehtimään sielussani salaa jokaista sanaa, jonka millään ilveellä voi tulkita kriittiseksi.
[/quote]
Anoppini tekee tuota änkeytymistä, äitin jättäisi mielellään minut reissusta pois. ;) Minua ottaa pattiin esimerkiksi vain miehelle ja lapsille osoitetut mökkikutsut. Ne tulee yleensä niin, että äitini tietää minun olevan jossain muualla.
Ja kyllä, allekirjoitan täysin tuon sinun kuvauksesi työelämästä. Juuri noin toimin. Olenkin saanut kuulla olevani vahva, rohkea ja erinomainen työkaveri. En oikeasti ole.
Hyvin samankaltaisia kokemuksia kuin 1224:llä muutama kirjoitus ylempänä. Pyrkimykseni tulla äidin lähelle päättyivät johonkin tokaisuun, "pakkoko sun on koko ajan lääppiä". Yritin silloin antaa jotain iltapusua ennen nukkumaanmenoa. Fyysistä läimäyttelyä, tavaroideni ottamista pois jne oli taajaan, kunnes ainakin tuo läimäyttely loppui noin 14 vanhana. Muistan edelleen kuinka eteisessä äiti yritti lyödä, mutta tartuinkin hänen käsiinsä ja pidin niistä kiinni ettei voinut. Taisin sanoakin jotain että nyt ei enää onnistu.
Poikaystäville oli livenä aina kovin mairea ja kun yksi petti ja jätin hänet, äidin mielestä minun olisi pitänyt soittaa tälle poikaystävälle ja pyytää anteeksi. Toisaalta taas samaan aikaan en saanut tehdä mitään, olla pitkään iltoja pois.
Isästä oli mukavaa toistella aina samaa vitsiä kun olin meikannut tai laittautunut. Aina sama kulunut huorittelu, "sähän näytät siltä että antaisit viidestä pennistä takaisin".
Painoa kytättiin ja vaikka olin teini-iässä ja parikymppisenä erittäin hoikka, alle 50 kiloa ja yli 170 cm, koin olevani lihava ja tilailin salaa jotain laihdutuspillereitä. Aikuisena painoa kommentoitiin jokaisella kyläilyllä ikävästi, "nythän sun takapuolesi näyttää jo melkein normaalilta" (olin laihtunut) tai "susta on tullut tollainen Rubens" (olin lihonut). Joitain vuosia sitten kielsin ehdottomasti kaiken fyysisten ominaisuuksien kommentoinnin ja olen pitänyt tästä kiinni, vaikka aina välillä lipsuu. En enää suostu menemään missään tilanteissa yhdessä äitini kanssa saunaan tai vaateostoksille, koska tällä ei ole mitään pidäkkeitä kommenteissaan. Repii pukuhuoneen verhot auki ja katselee riisuutumista, kommentoiden mitä sattuu vaikka toinen olisi vasta synnyttänyt.
Olin alisuorittaja, josta kukaan ei povannut yhtikäs mitään, eivät opettavat eivät todellakaan vanhemmat. Yllättäen luinkin sitkeästi ja pääsin korkeakouluun ja olen sittemmin edennyt urallani mukavasti asiantuntijatöiden kautta lopulta esimiestöihin.
Miesystäviä on ollut liuta, mutta niistä seurusteluista/avoliitoista ei koskaan ole tullut mitään. Tajusin vasta kaksivuotisessa terapiassa että olen valinnut alitajuisesti aina mitätöiviä huonoitsetuntoisia ja ilkeitä miehiä, samanlaisia kuin äitini. Muistan oikein sellaisen valaistumisen hetkenkin, kun tämän tajusin. Olin juuri lähtenyt silloisen miesystävän luota ja mielessä kirpaisivat lähtösanat, "aivan hirveä toi sun tukkaskin" ja tapasin äitini jossain. Hän sanoi ensitöikseen täsmälleen samoilla sanoilla saman asian. Tuli oikein sellainen mitä hemmettiä hetki, kun tajusin että hehän ovat aivan samanlaisia litistäjiä, täysin tarpeettomien rumien kommenttien suoltajia ja itsetunnon tallaajia. Terapian aikana erosin miehestä ja otin pesäeron molempiin vanhempiini. Se oli erittäin tervehdyttävää. En katkaissut välejä ja näen heitä edelleen, mutta nykyisin suhtaudun mielessäni äitiini kuin johonkin kehitysvammaiseen touretteen. Jos hän rikkoo rajoja, kerron sen ja poistun. Lähden vaikka kesken mökiltä, jos se sen vaatii että hän näkee ettei sellainen ole ok. Sitten pidän niin pitkän tauon että hän itse ottaa yhteyttä tai itsestä tuntuu että pointti meni edes jotenkin perille. Ei tietenkään osaa pyytää anteeksi ja joskus vähätteleekin, että "taasko sä loukkaannuit jostain", mutta en anna sen vaikuttaa asiaan. Välit ovat kuitenkin parantuneet tästä siinä määrin mitä pystyvät. Parhaimmat välit meillä on silloin, kun olemme riittävän etäisiä ja käytös on samantapaista kuin kohteliailla vieraahkoilla naapureilla. Sitä vaihetta ei saa, ellei hyväksy sitä ettei koskaan ole ollut eikä tule saamaan selalista äitiä mitä olisi halunnut tai jokainen lapsi ansainnut.
Parisuhteiden osalta luulen että osaisin ehkä hieman paremmin valita nyt. Aika kuitenkin ajoi ohi, enkä voinut enää toivoa löytäväni sopivaa miestä perheenperustamista ajatellen. Niinpä olen saanut kaksi lasta lapsettomuushoitojen avulla yksin. Se mies tulee kuvioihin sitten joskus, jos tulee. Tähän päätökseen liittyen oli kaikenlaista rumaa kommentointia äidiltäni, mutta se on eri asia. Tiesinkin että muiden mielipide on hänelle erittäin tärkeä. Kun lopulta kävi ilmi, että lähes kaikki suhtautuvat nykyaikana tällaiseen valintaan ihan hyvin, päinvastoin he saivat isovanhempina paljon kehuja tyttären "rohkeudesta ja moderniudesta" tms, meni häneltä pohja haukkua minua tästä ja on ollut pääosin hiljaa. Lasta kohtaa suhtautuu suht ok, mutta välillä näen samoja piirteitä joita muistan lapsuudestani. Aionkin vetää kovaa linjaa ja jos huomaan yhtään vastaavaa, ei hän tule olemaan näiden lasten elämässä. Joulut ja juhannukset olen jo linjannut ulos, sillä sitä huutoa ja tunnelman pilaamista en omille lapsilleni halua näistä juhlista siirtää.
Kaikkiaan, katkeruus nostaa päätään kun luen näitä, mutta samalla huomaan että olen jo todella pitkällä näiden työstössä. Olen hyväksynyt tilanteen, tehnyt henkisen pesäeron ja tehnyt muutoksia elämääni. Sitä terapiaa kyllä suosittelen kaikille. Kela kustantaa sellaista aika hövelisti ns. ruuhkavuosia eläville naisille, ennaltaehkäisevänä toimena työkyvyn ylläpidossa. Juttelin siellä terapeutin kanssa kahden vuoden ajan kaikesta mahdollisesta, työstä parisuhteisiin ja etenkin perhesuhteisiin.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 09:23"]
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 23:06"]
Äideissä hyviä puolia. Huonoja puolia. Anteeksianto onko mahdollista. Ilman anteeksipyyntöä.
[/quote]
Miksi anteeksiannon pitäisi olla mahdollinen ilman anteeksipyyntöä? Miten kukaan kehtaa edes kysyä tälläistä? Mikä oikeus ihmisellä on anteeksiantoon ilman anteeksipyyntöä?
Mieheni, jolla oin oikein ihana äitisuhde, kysyi minulta kerran jonkun riidan tiimellyksessä, että koskas oikein annat äidillesi anteeksi (joo, miehet on tosi ämmiä joskus!), ja minä vastasin, että jaa, en tiedä, kun ei ole koskaan pyydettykään.
Eihän äiti rakas ole koskaan ollut väärässä, ei koskaan tehnyt mitään väärin, ei koskaan ole muuta ollut kuin maailman marttyyri, jolle koko maailma on vielä paljon, paljon, paljon velkaa ja sen velan perimisen hän on tyttäristään aloittanut. Jos ne saisi nyt ensin nitistettyä ja niille näytettyä, miten vähäisiä paskoja ne on, niin sitten voisikin aloittaa maailman ja tietysti ihanaisten uskomattoman hyvien miesten valloituksen.
[/quote]
Kirjoituksesi on täynnä vihaa ja katkerutta. Jos koskaan haluat päästää niistä irti, annat joskus anteeksi. Eikä siihen tarvita anteeksipyyntöä, se on ihan omassa vallassa.