Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
1032 jatkaa vielä. Lukioon menin, kun sukuun piti saada ensimmäinen ylioppilas. Ei puhettakaan ammattikouluun menosta. Olihan minulla lukupäätä ja varsinkin kielissä olin hyvä, mutta olin aina alisuoriutuja. Muistan, kun opettaja kirjoitti kehuja historian kokeeseen, kotona ihmeteltiin vain opettajan "outoa" sananvalintaa. Kymppejä olisi pitänyt tulla, mutta ei missään nimessä voinut kehua, että en vaan ylpistyisi. Kotona vain hoettiin joka asiaan, että et sinä mitään osaa kuitenkaan, pieleen menee kuitenkin ja mitä minä sanoin, jos epäonnistuin. Sain kuulla sitä niin monta kertaa, että en edes viitsinyt yrittää.
Lukion jälkeen olin aivan hukassa jatko-opintojen kanssa. Omat kiinnostuksen kohteet lytättiin täysin ja tuomittiin typeriksi. Koskaan ei kukaan vaivautunut keskustelemaan kanssa ihan rauhassa, miettinyt mitä kursseja ottaisin yms. Opiskelin ammattiin vasta lähes 30-vuotiaana ja valitsin sen, missä oli parhaiten töitä ja mikä oli kohtalaisen kiinnostava. Olen työssäni ihan hyvä, mutta tuntuu, että pystyisin parempaan. Olen suunnitellut jatko-opintoja, joista sain jo äidiltä kunnon haukut. Ihan turhaan kuulemma edes vaivaudun enkä missään nimessä tule löytämään alan työtä. Hassuinta on se, että samanikäinen sukulainen opiskelee samankaltaista alaa ammattikorkeakoulussa ja äidin mielestä se on jotain mahtavaa. Omani on taas ihan surkea, koska se on perustutkinto, mutta tulevaisuudessa teemme todennäköisesti samaa työtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini moitti tai kommentoi käytöstäni vastenmielisin mielikuvin, esim. kun pikkutyttönä joskus syödessäni pieraisin, niin äitini sanoi että "Hyi, olet kuin joku lihava mies joka piereskelee ja syö samalla". Edelleenkin pelkään usein olevani jotenkin iljettävä. Kun kuukautiset alkoivat, siteet piti aina hankkia itse ja piilotella niitä omassa vaatekaapissa. Ei puhettakaan, että siteitä olisi aina ollut vessan kaapissa saatavilla silloin kuin tarvitsee, samaan tapaan kuin vessapaperiakin. Kuukautiset olivat jotenkin nolo juttu, mutta niitä ei olisi saanut nolostella tai hävetä. Äitini suuttui, kun pyysin ostamaan minulle siteitä, koska en olisi itse kehdannut. Kun sairastuin myöhemmin masennukseen, äitini haukkui minua, koska ajatteli, että suuttuisin ja haluaisin näyttää hänelle, että mihin pystyn. Se ei oikein toiminut, ja olin lähes 30, kun sain elämästä vihdoin kiinni.
1040 jatkaa, olin lapsena yhdessä vaiheessa hieman pullea, ja äitini todella ilkeästi vaati minua laihduttamaan ja huomautteli asiasta. Podinkin teininä syömishäiriöitä.
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 19:14"]
Kuten ainakin yhdessä kommentissa aikaisemmin on huomautettu, sota-aikaan ja sen aiheuttamiin traumoihin vetoaminen päästää suuret ikäluokat pois vastuusta omista tekemisistään liian helpolla. Oikeasti alkaa tympiä, kuinka kaikkien tässäkin ketjussa esiteltyjen narsistien, sadistien ja väkivaltaisten hullujen julmuuksia puolustuskyvyttömiä lapsia kohtaan pitäisi loputtomasti ymmärtää sillä perusteella, että sota-ajan jälkeen oli koko kansakunnalla rankkaa ja isien traumat ovat jättäneet kaikkiin jälkensä. Olin itse äidinäitini hoidettavana kouluunmenoon asti, koska molemmat vanhemmat kävivät töissä. Toisin kuin vanhempani, mummo ei koskaan rankaissut selkäsaunalla eikä suuttuessaan nimitellyt tai karjunut pää punaisena, ei edes tiuskinut lapse
[/quote]
Toisaalta ihminen tarvitsee myös tukea oivaltamiseen, kaikki eivät osaa hakea tietoa kirjoista, netistä tai apua terapiasta, kaikille ei tule edes kukaan ulkopuolinen sanomaan, että olet tuen tarpeessa. Kenen syy on se, että ihminen itse on niin pihalla, ettei edes ymmärrä hirveytensä laajuutta? Sota-aikaa ei tietenkään voi syyttää kaikesta, mutta kyllä ajassamme ja kulttuurissammekin on syynsä, jos näin laaja ongelma jää monella täysin käsittelemättä.
Ja kuten yhdelle kirjoittajalle oli terapeutti sanonut: ongelma alkaa purkautua, kun se on tiedostettu. Tiedostamisessa on vaan se hankala puoli, että sitä ei voi toisen mieleen istuttaa, jos ns. ketään ei ole kotona.
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 23:25"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 23:07"][quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 21:37"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 17:23"]
[/quote]
kiitos mielipiteestäsi, kannattaa kuitenkin muistaa, että tätä kirjoittaessani äitini ei ole osoittanut mitään yritystä ottaa minuun kontaktia eikä myöskään vielä syntymätön lapseni kiinnosta häntä ollenkaan. Päätökseni pitää äitini erossa lapsestani on osaltani puhdasta spekulaatiota -äiti toivoo yhä kuolemaani ja sanoo hakevansa lähetymiskiellon jos minä otan yhteyttä. Kiitos kaikille tuesta ja kommenteista! Minulla on hyvä, tasapainoinen elämä, toivon sitä kaikille kohtalotovereilleni myös. Useasti minulle on sanottu, että äiti on kuitenkin äiti. Kaikilla ihmisillä on äiti, minun äitini ei vain halua olla minun kanssani missään tekemisissä.
[/quote]
Kiitos vastauksesta! Toden totta "äiti on aina äiti" ja myös totta silloin kun äiti on vaikkapa mielenvikainen lannistaja. Harvemmin kenenkään muun rakkaudettomuus koskee niin paljon kuin äidin.
Haluaisin kysyä sinulta lyhyesti, miten terapiassa on purettu äitisuhdetta? Pidetäänkö siellä tärkeänä sitä, että saa kertoa kaikki hirveydet mitä lapsuudesta tulee mieleen vai pyritäänkö siellä vain vahvistamaan omanarvontuntoa ja erillisyyttä?
t. kyselijä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lainsäädännössä ei ole osattu varautua siihen, että oma äiti voisi olla niin vittumainen. Uskonn, että isät olisivat oikeudenmukaisempia (poisluettuna ne aivopestyt mahdollistajat). Aikaisempina vuosikymmeninä ei naisilla ole ollut omaisuutta ja nyt kun on niin näytetään "närhen munat". Jos totta puhutaan kyseesähän on varsin uusi ilmiö. Luulisi kiinnostavan jotakuta oikeustiteellisen tutkijaa. Lainsäädännöllisesti tulisi tarkentaa tuota ennakoperintä -asiaa, ja leskien asema on jo turvattu (aikaisemmin ei).
Täällähän oli jo yksi aloitus siitä, että eipä kuulu perintö kun löhöilee. Eihän nämä vanhat edes tiedä nykytyöttömyydestä mitään. Ja laki on laki, ja lain henkeä tulisi myös tuomareiden soveltavan. No raha on pieni juttu, mitä nämä jääkalikat ovat saaneet aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei täsmää meillä nämä piirteet, mutta muita omituisuuksia tosin löytyy minunkin äidistäni. Tosin huomaan anoppini olevan hyvin ap:n kuvaileman äidin tyyppinen nainen. Mitä nyt mies on omasta lapsuudestaan kertonut ja miten anoppia itse näin aikuisena tunnen. Ja hänkin on siis 70 luvulla tullut äidiksi.
Tosi tutulta kuulostaa. Ekat rintsikkani (ja itseasiassa kaikki sen jälkeen) ostin itse. Ekat maksoin viikkorahoistani.
Tietynlainen etäisyys ja tunnekylmyys leimasi lapsuuttani, tunteita ei saanut tuuletella, ei negatiivisia eikä positiivisia. Paljon olisi esimerkkejä, monet aiemmista kommenteista tuttuja. Väsy kuitenkin painaa tähän aikaan yöstä joten en jaksa enempää kirjoitella. Mukava (tai "mukava") kuitenkin kuulla että muillakin on vastaavia kokemuksia tuon ikäluokan äideistään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä :D. Olen syntynyt tosin vuonna -89, mutta äitini oli jo nelikymppinen kun sai minut. Aivan samanlainen tarina, huh toi voisi olla minun kirjoittama. Edelleen mulla liittyy jotain häpeää kuukautisiin ja välillä ihan ihmetyttää kun meinaa vieläkin olla niin "noloa" ostaa siteitä, mulla oli teininä menkkojen kanssa todella vaikeaa. En myöskään uskaltanut seurustella :(
Meillä oli hyvin paljon samaa tunnepuolen asioissa (äiti s. -48, minä -76) ja varmaan side- ja rintsikkaostokset olisivat jääneet tekemättä jos en olisi itse ollut tomera ja vaativa jo lapsena :). Tunteita ei juuri näytetty ja vähättely ja arvostelu (myös kehuessa tuli samassa lauseessa jokin piikki) oli tavanomaista. En myöskään saanut kuulla juttuja vanhempieni lapsuudesta ja nuoruudesta ja häpesinkin tietämättömyyttäni, jos joku kysyi niistä. Jotenkin rupattelu ei ollut tapana lasten kanssa; välillä onnistui kuulemaan kiinnostavia asioita, kun salakuunteli aikuisten keskusteluita. Juuri sen takia sainkin traumoja, kun jouduin juuri täysi-ikäiseksi tultuani keskelle vanhempieni eroselvittelyä, ja he sitten kilpaa paljastivat minulle asioita menneisyydestä, kaikki kerralla niskaan kuin roskasangosta :( ! Vanhempamme myös salasivat asioita (esim. lemmikkien lopettamiset) meiltä lapsilta nähdäkseni välttääkseen ikävät negatiiviset tunteet ja niiden käsittelemisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tutulta kuullostaa, äitini syntynyt -46, minä -71. Olen esikoinen. Lapsuus oli hyvä, vanhempani tekivät paljon töitä, avainkaulalapsena sai itse pärjätä monet tilanteet yksin. Kuullostaa kovin tutulta nuo kuukautisiin liittyvät sidejutut yms. Deodoranttia ei minullekaan ostettu, salaa lainasin isän dödöä. Siteet olivat niitä paksuimpia tönkköjä. Ei se mitään, lapsuus oli mitä oli. Aina piti kesät tehdä töitä, hirveä huuto jos ei ollut töissä aina kun voi.
Eniten silti kummastuttaa äitini ilkeä käytös nykyisin. Hän haukkuu minut omassa kodissani joka joulu ja ja mökillämme joka juhannus. Olen vienyt hänet myös ulkomaan matkalle siskoni kanssa, maksanut matkat, ruoat, juomat, spat yms. ja hän haukkui ja kohteli minua ilkeästi koko viikon, piti mykkäkoulua (pari ensimmäistä päivää tsemppasi). Olen tekemisissä "pakolliset kuviot". Lahjat yms. kelpaa, tuliaiset joista hän ei pidä, hän antaa siskolleni, ei suinkaan koskaan minulle takaisin. Hän osoittaa rakkauttaan laittamalla ruokaa, ei koskaan sanallisesti tai iloitsemalla menestyksestäni vaikka työelämässä. Tuntuu tosi kummalta tällainen, yritetty on vaikka mitä, mutta aika tylyä ja kylmää tulee vain takaisin päin teki mitä teki.
Tämä rintaliivit ynnä kuukatissiteet juttu onkin yleisempi kuin luulin. Oikeasti ajattelin, että vain meillä on ollut tällaista. Olin vanhin tytär, muut pääsivät helpommalla. Eli minun piti selvitä ilman mitään neuvoja, muut saivat siteet ja liivit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Siis toi ettei IKINÄ olla puhuttu mistään syvällisestä.
Ja jatkuu yhä.
Äitini on syntynyt 50 luvun lopulla ja minä 70 luvun lopulla.
Olen vanhin sisaruksista.
Muut sisarukseni kertoo "kaiken" äidille. Ja muutenkin puhuvat kaikesta.
Mä en juurikaan mitään. En juurikaan pyydä apua missään. Vaikka tarvetta olisi. Ehkä muutaman kerran vuodessa kysyn lapsenvahtia omille lapsilleni. Kysyn hyvissä ajoin ja silti saan vastaukseksi että katsotaan. Sisarukseni lasta hoidetaan kyllä.
En todellakaan osaa olla (oma itseni) oikeastaan kummankaan vanhempani seurassa.
Lapsuus oli kai ihan ok...
Tunteita ei juurikaan kyllä näytetty :/
Mistään ei puhuttu...
Muistan kans ikuisesti kun omat kuukautiset alkoi ja yritin kertoa soitä äidille, en uskaltanut ja hävetti. Sain kuitenkin kerrottua. Siihen sitten vaan äiti tais tokaista että noniin, hienoa. Osti kyllä siteet.
Vaatteetkin osti. Mutta ylä-asteelle mentäessäni sain lapsilisät omaan käyttöön ja niillä ostin sitten itse vaatteeni.
Kesätöissä olen käynyt ainakin kun olen sen 15v täyttänyt. Varmaan aikasemminkin.
Ei ihan hirveän tiukkaa ole tainnut olla, ainakaan aina. Varmasti 90 luvun lama on vaikuttanut kaikkiin ja ollut jonkin verran tiukkaakin.
Toivon että omat lapseni ja minä emme tee samoin.
Sain kuulla isältäni, että äitini on suunnitellut jättävänsä minut perinnöttömäksi. Ihan sama, en ole ennenkään saanut äidiltäni mitään.
No ei mun äitiin sovi tuollainen, päinvastoin. Äitini kuskasi mua ja kavereita diskoon ja tuli aina hakemaan. Siksi muutkin kaverit sai tulla ja olla myöhään (24..) kun mun äiti kuskas meitä. Hohhelihoo vei mut "juhlimaan" kun kuukautiset alkoi, kävimme hienossa ravintolassa syömässä oikein pöytävarauksella :D Sain hiivatulehduksrn antibiootista ja äiti tiesi heti miks alapäätä kirvelee ja kutiaa :D sille saattoi kertoa ihan kaikki. Kun menin ekaa kertaa poikaystävän luokse äiti ja isä tuli ulko-ovelle huutamaan meille SITTEN VAAN PUSSAILLAAN YÖLLÄ!
olen noudattanut samaa linjaa oman tyttären kanssa, puhutaan asioista ihan suoraan. Tissit kasvaa, ei sille oikein voi mitään.
Kyllä on karmeita tarinoita. Minun äitini on syntynyt -54 ja minä -74 ja tyttäreni -94.
Äitini oli kymmenestä lapseta nuorin, ja hän oli äitinsä kanssa hyvin läheinen, ja mumma (-11) oli myös minulle läheisin ihminen, meni jopa äidin edelle.
Äitini oli köyhistä oloista, ja oli minun kanssani köyhä yksinhuoltaja, ja tiukkaa teki rahasta pitkään, mutta silti minä taisin olla aika hemmoteltu teihin verrattuna. Ja musta tuntuu että tosi moni muukin oli hemmoteltu, jopa enemmänkin, ne joiden vanhemmilla oli rahaa, myös saivat kaiken mahdollisen, vanhemmat osti jopa velaksi. Enkä tiedä että kukaan olisi joutunut "pakolla" kesätöissä käydä tienaamassa vaaterahansa.
Mutta kyllähän se selvää on että seksistä ei puhuta äidin kanssa. En minäkään ole tyttärelleni juuri mitään edes kuukautisista puhunut, mutta ihan avointa on ollut kaikki, ja tytär on halutessaan voinut kysyä. Kyllä tytär käski sitten kun hänellä vihdoin kuukautiset alkoi, minun ostaa hänelle tamppooneja, kun minä en niitä käytä niin meillä oli tarjolla vain siteitä. Mulla on ollut sellainen periaate, että kun lapsi kysyy niin vastaan hänen ikätasonsa mukaisesti. Mutta kyllä se niin on, että en ala avautua minun ja mieheni välisistä asioista kovin seikkaperäisesti, kuten voin läheisen ystävän kanssa puhua. Ei lapset ole koskaan sama asia kuin ystävät, vaikka läheisiä olisikin.
Ja minäkään en tajua sitä, että pitäisi olla yhteisiä harrastuksia äidin kanssa, minulla ja äidilläni sattuu olemaan joitain samoja kiinnostuksen kohteita nykyään, mutta emme harrasta mitään yhdessä, jo fyysinen välimatka estää sen. Tyttäreni kanssa katsomme yhdessä telkkarisarjoja, siinä ainoa yhteinen harrastus, me ollaan eri sukupolvea, ei meillä tarvi olla mitään yhteisiä harrastuksia.
Jep.
Kuulun tän ketjun kohderyhmään. Äitini ei kertonut mitään murrosiästä. Suuttui, kun sain kuukautiset. Nauroi humalapäissään miespuoliselle kaverilleen, että tyttärellä on tissit kasvaneet. Luki päiväkirjat, kirjeet. Harjoitti ruumiillista kuritusta. Ollessani 17-vuotias sain porttikiellon lapsuudenkotiini, koska olin äidin mukaan huora ja psykopaatti.
Nyt äitini lähestyy 70 ikävuotta. Hän haluaa olla läheinen kanssani, koska on pehmentynyt isovanhemmuuden myötä. Minulle on vaikeaa olla äitini kanssa. En pysty rakastamaan häntä.
Minun on vaikea käsittää, kuinka akateemisesti koulutettu älykäs ihminen saattoi olla lapselle ja nuorella tuollainen. Eivät kai 40-50-luvuilla syntyneet kategorisesti olleet täysin kykenemättömiä empaattisuuteen?
Joku mainitsi äitimyytin. Oma äitini ainakin uskoo siihen täydellisesti. Hän hoki minulle koko lapsuuteni, että oma äiti on jokaiselle lapselle parasta maailmassa. Ja narsistiksi häntäkin veikkaisin. Ehkä se itsensä jalustalle nostaminen oli sitäkin, että jossain kohti kuitenkin tajusi toimivansa väärin ja halusi suojata selustansa. Jos äiti on niin korkealla jalustalla ettei sinne kukaan yllä, niin sellaiselta äidiltä on pakko hyväksyä mitä tahansa. Äiti on edelleen niin pyhä, että pieninkin kritiikki saa hänet kirjaimellisesti haukkomaan henkeään. Se on niin surkuhupaisaa.