Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 00:44"]
Ap, tutulta kuulostaa ja kyllä, olen syntynyt 70-luvulla, äitini 40-luvun alussa.Äitini oli äitinä kohtalaisen ok kun olin ihan pieni. Siis sellainen reilusti alle kouluikäinen. Hän hoiti perustarpeet kunnialla: piti minut siistinä, antoi ruokaa, käytti hiekkalaatikolla leikkimässä veljeni kanssa jne. Hän ei koskaan huutanut, mutta toisaalta ei ollut mitenkään läheinenkään.
Meillä kotona vanhemmilla ei ollut tapana kehua lapsia yhtään mistään, ei etenkään minua tyttönä, vaikka aihetta etenkin omalla kohdallani olisi ollut enemmänkin. Itseasiassa suhtautuminen oli hyvin vähättelevää. Asioista tehtiin mielellään noloja, eikä tukea tai kannustusta löytynyt heikoilla hetkillä.
Kun hampaistani löytyi ensimmäinen reikä kuuden vanhana ja itkeskelin sitä, äiti hymyili vinosti ja ilkkui, miten heikosti olin hampaani hoitanut. Isoveljellä kun reikiä ei ollut.
Asetelma meihin sisaruksiin suhtautumisessa muutenkin oli se, että minä olen jollakin tavalla paha ja huono ihminen. Isoveljeni on parempi, ja jos meillä oli jotain kiistaa, oli hän vanhempieni mielestä aina ilkeän pikkusiskon uhri. Kuulin joskus isäni selittävän veljelleni, "Mirka on ilkeä luonteeltaan". Tilanne oli ollut se, että veljeni oli tapojensa mukaisesti kiukutellut minulle raskaimman kautta ja olin hänelle kerrankin vastannut asianmukaisesti, enkä vain kuunnellut lampaana. Melkoinen Harry Potter taisin olla!
Kun vuotta myöhemmin läpäisin musiikkiopiston pääsykokeet ja nimeni oli lehdessä valittujen joukossa, vanhempani vastasivat ilooni tympeinä, että se on joku toinen samanniminen. Et sinä. Ja ei, nimeni ei ole mitenkään sellainen, että täyskaimoja tulisi kadulla solkenaan vastaan.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä inhottavammaksi elämä vanhempien kanssa meni. Jos koulussa oli jotain ikävää ollut, vanhempani leimasivat sen aina suorilta minun syykseni. Viidennellä minua alettiin julmasti kiusata ja kun lopulta sain kasattua itseni, että kerron asiasta äidilleni, hän kuittasi sen tutuksi tulleella vinolla hymyllään kysyen: "mitä olet tehnyt kun sinua kiusataan?".
Kotona minua oli ankarasti kielletty puolustamasta itseäni. Vanhempieni mielestä opettajat puuttuvat asiaan jos aihetta on. Mikäli siis puuttumista ei tapahdu, olen jotenkin aiheuttanut itse tilanteen.
Nuo seksuaali/intiimiasiat olivat tietysti oma lukunsa. Kun niistä piti jotain puhua, äiti teki senkin mahdollisimman noloksi. Nyrpisti nenää ja sai minut tuntemaan itseni mahdollisimman likaiseksi. Teininä kun halusin kokeilla sukkanauhoja, niin äitini kumartui eteeni ja mitään varoittamatta kiskaisi pikkuhousuni alas siten, että alaston alapääni oli hänen nenän edessään. Miksi ihmeessä?
Yksityisyyttä ei ollut. Vanhempani lukivat päiväkirjojani häpeilemättä. Kun olin kirjeenvaihdossa muiden ikäisteni kanssa, äiti oikeasti availi ja luki kirjeitäni. Puutuin siihen tylysti, mutta tuo henkilökohtaisten materiaalieni penkominen tapahtui sitten selkäni takana. Yleensä jollain tekosyyllä, kuten että laatikkoni pitää siivota. Jos vaikka pitäisikin, ei se tarkoita että kirjeitäni tarvitsisi samalla lukea.
Näitä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon, kun lähtee muistelemaan.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä avoimemman vihamieliseksi äitini kävi. Aikuisena hän oli jo täysin sietämätön.
Ei ihme, että koin lapsuuden tosi ankeana ja elämä alkoi jollakin tavalla vasta siinä vaiheessa, kun 18-vuotiaana viimein pääsin muuttamaan kotoa pois. Täysi elämä alkoi vasta kolmekymppisenä, kun välit vanhempiini katkesivat kokonaan. Kun myös perheeni alkoi joutua vanhempieni kipeän käytöksen uhriksi ja lapset altistuivat heidän takiaan vakaville vaaroille, oli aika tehdä lopullinen päätös.
Jos jotain olen siinä katunut, on ainoastaan se että tein päätöksen niin myöhään.
Minua pitkään vedeltiin vanhempieni toimesta syyllistämisen ja velvollisuudentunteen naruista. Eikä muuten välien katkaisukaan sujunut ihan nätisti, nimittäin siitä alkoi sitten stalkkailu ja vainoaminen... mutta se on jo toinen tarina.
[/quote]
Kamala tarina ja olen onnellinen puolestasi, että olet päässyt pois tuosta sairaasta kuviosta! Mielenkiinnosta - oletko veljesi kanssa missään tekemisissä ja kykenikö hän koskaan puolustamaan sinua esim. aikuistuttuaan ja ehkä tajuttuaan, miten sekopäistä lapsuudenkodin dynamiikka oli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut periaatteessa ihan hyvä ja turvallinen koti. Mua ei ole koskaan varsinaisesti vähätelty (vaikken ollutkaan yhtä säkeinöivä ihminen äitini ja suvun mielestä kuin veljeni.) Isäni mielestä olin sentään hyvä, vaikkei isäni paljon asiaa ääneen mainostanut :) Nykyään olen kyllä koko suvun mielestä menestynyt, mutta edelleenkään kukaan ei sano mulle koskaan mitään positiivista.
Koskaan ei mulle ostettu rintaliivejä, terveyssiteitä tms., mutta "varastin" niitä äidiltäni, mutta asiasta ei koskaan puhuttu sanaakaan. Edelleenkään päälle nelikymppisenä en ole koskaan puhunut äitini kanssa mistään oikeasti tärkeästä. Äitini ja isäni ovat loistavia isovanhempia lapsillemme, ja äitini soittelee lähes joka päivä, mutta kaikki puhelut ovat diipadaapaa. Asumme siis kaukana vanhemmistani, mutta lapset ovat lomilla paljon vanhemmillani. Olen anoppini kanssa paljon läheisempi ja olemme jutelleet ehkäisyt, synnytykset, lastemme murrosiät ja kuukautiset yms. Anopin kanssa ei ole aihetta, josta ei voisi puhua, äitini kanssa ei puhuta koskaan mistään tärkeästä.
Sain kyllä kotoa aina rahaa ja kaikkea tarpeellista, mutta minkäänlaista opastusta en saanut koskaan mihinkään. Omien lasteni kanssa olen kyllä sitten puhunut aina asiat selviksi, ja tytöt pyytävät ostamaan tamponeja, alkuun kävimme yhdessä ostamassa rintaliivit yms. Ketään ei asiat nolota yhtään, muttä äidilleni ei edelleenkään kukaan puhu asioista. Jopa teinit vaistoavat, ettei ns. vaikeista aiheista puhuta äitini kanssa. Äitini varmaan tukehtuisi pullaan, jos teini sanoisi kuukautisten alkaneen :D
Äitini on syntynyt -40 ja mä -70.
Ihan samanlaisia kokemuksia minullakin, 40- ja 70-luvun äiti-tytär. Äitini on vienyt oman epäempaattisuutensa halveksunnan tasolle asti. Hän avoimesti nyrpistelee nenäänsä jos sattuu kuulemaan jotain työasioitani tai muuta missä pärjään. Hänelle en niitä kerro, mutta sisarukset jostain syystä katsoo tarpeelliseksi kertoa hänelle minun asioitani...
Meillä on siis vielä niin, että neljästä lapsesta minusta tuli silmätikku. Äiti oli minulle lapsesta asti todella ilkeä aina silloin, kun ei ollut ketään muuta kuulemassa. Sisarukseni ei voi käsittää, miksi en pidä siihen naiseen mitään yhteyttä, heille hän oli ihan hyvä äiti. Minä en voinut kertoa äidille edes kuukautisten alkamisesta. Vessapaperituppoja käytin siteinä eikä mitään toivoa mistään rintaliiveistä.
Mistään ikävistä asioista ei puhuttu. Suvussa on monta likaista salaisuutta, mistä vaietaan täysin ja toisista asioista juorutaan niin ettei mitään rajaa. Kulissien ylläpito oli maailman tärkein asia. Koskaan ei kukaan saanut epäilläkään, että meidän perheessä olisi mitään vikaa. Vieraiden nähden oltiin kilttejä ja kohteliaita, ja aina piti hymyillä - sopivasti, ei liikaa. Kotona ei saanut näyttää ikäviä eikä onnellisia tunteita, heti kivahdettiin ja piti palata ruotuun.
Minulla ei mene jakeluun, miksi lapsi ei saanut olla iloinen. Se ärsytti äitiäni ihan järjettömästi. Hän suuttui, jos minä olin hyvällä tuulella, ja näytti erittäin selvästi että käyttäydyin sopimattomasti. Pelkästä iloisuudesta, vaikka en tehnyt mitään pahaa!
Minunkin päiväkirjani ja kirjeeni luettiin. Seksi oli täysi tabu. Kuukautisista kuulin vasta koulun biologian tunnilla. Onneksi eivät ehtineet alkaa sitä ennen.
Olen äidilleni aika katkera enkä pysty olemaan hänen kanssaan missään tekemisissä. Suren tosi paljon sitä, että minun mielestäni minulla ei ole koskaan äitiä ollutkaan. Oikea äiti ei inhoa ja alista henkisesti omaa lastaan. En usko että äitini rakastaa minua, enkä minä rakasta häntä.
Kyllä, häpeällä kasvatettiin. Nolaamalla ja pitämällä joitain asioita täysin tabuina. Sitä häpeän tunnetta olen yrittänyt karistaa koko aikuiskäni, mutta se on ihan helvetin vaikeaa.
Olen todella vihainen kaikkien puolesta! Minun on vaikea ymmärtää omaa äitiäni ja teidän muiden. Kuinka noin voi käyttäytyä omaa tytärtään kohtaan? Ja miksi tehdä lapsia, jos ei ole kykyä, voimia tai halua rakastaa ja olla edes siedettävä?
Millainen moraali on ihmisellä, joka lukee toisen kirjeet, latistaa toista jatkuvasti, nolaa, pilkkaa ja alistaa? Ja kun tämä alistettu on oma lapsi!
Ja mikä vaivaa tuota sukupolvea, kun tyttäriä on kohdeltu näin ja monesti saman perheiden poikalapset ovat olleet äidin kullanmussukoita ja paapomisen kohteita?
Olen vihainen!
Sama sukupolvi valittaa siitä, kun nykyiset keski-ikäiset eivät osaa elää, kuten he ovat eläneet. JumaLAUTA! Ei tällainen viha ketään auta, mutta en voi omalle vihalleni mitään juuri nyt.
53
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntui niin uskomattomalta lukea tekstiäsi. Ihan kuin äitini, joka on syntynyt -50 luvun alussa. Minä 30 vuotta myöhemmin. Olen myös edelleen ihmeissäni äitini käytöksestä ja olen oikeastaan luovuttanut sen suhteen, että ymmärtäisin. Keskustella olen yrittänyt, mutta se ei onnistu. Lähinnä säästä ja lasten asioista toki puhumme.
Olen niin kaivannut äitiä, johon turvata ja jonka kanssa jakaa asioita. Ja ollut niin surullinen, kun sellaista suhdetta meillä ei ole. En tiedä mistä nuo asiat kumpuaa, äitini äiti kuitenkin keskusteli syvällisistäkin asioista kun olin lapsi. Ja minäkin käytin paperia siteinä tai jouduin varastamaan kavereiden kaapeista, ihan kamalaa. Ja kuljin välillä liian pienissä vaatteissa ja rikkinäisissä kengissä. Vanhemmat kyllä ostelivat sijoitusasuntoja eli rahasta ei puutetta ollut.
Salailukulttuuri kuuluu noiden naisten elämään. Juodaan, tapetaan, harrastetaan sukurutsaa, valehdellaan, varastetaan. Ulospäin kuitenkin on oltava nuhteeton kulissi. Ja 70-80-luvuillahan lapset eivät todellakaan saaneet kertoa kotiasioistaan minnekään.Ei niistä kukaan ollut kyllä kiinnostunutkaan. Suvut ovat olleet täynnä suuria salaisuuksia. Ongelmia on ollut enemmän kuin kellään ikinä, mutta aina, AINA on pitänyt näytellä jotain muuta.
Kun sain aikoinani lapsen, äitini ainoat ohjeet menivät näin:
1. Älä huuda synnytyksessä. Meidän suvun naiset eivät ole koskaan huutaneet.
2. Neuvolassa ei kerrota mitään vaan valehdellaan, että kaikki menee hyvin. Neuvolan akat ovat tyhmiä ja omat ongelmat käsitellään perhepiirissä.
Vittu, mitä paskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.07.2014 klo 20:29"]
Sain kuulla isältäni, että äitini on suunnitellut jättävänsä minut perinnöttömäksi. Ihan sama, en ole ennenkään saanut äidiltäni mitään.
[/quote]
Ei kannata luovuttaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ketjussa on monta todellista selviytyjää. Vastuu omista asioista on otettu nuorena. Hiukan hämmästyttää nämä ketjun muutamat kommentit siitä, että täällä elämäänsä rohkeasti avaavia kehoitetaan kasvamaan aikuisiksi ja ottamaan vastuu omasta elämästä. Jos lukee tuon lainaamani tekstin, tajuaa juuri näin tehdyn. Itse koen, että jäin vain niin yksin kaiken kanssa. Hoidin kyllä asiani, kaikki asiani, koska eivät ne äitiä kiinnostaneet. Ei ollut perhettä. Oli neljä ihmistä, jotka asuivat saman katon alla ja toinen kahdesta aikuisesta ei oikein tykännyt vissiin niistä kahdesta lapsesta. Ainakin käyttäytyi jokseenkin kummallisesti heitä kohtaan. Mutta selvitty on.
Tajuan nyt aikuisena, että minun "hätähuutoni" oli kaupasta varastaminen. Varastin meikkejä valtavan kasan. Ihmettelen, että en jäänyt kiinni. Äiti huomasi meikit. Ei sanonut mitään. Kun olin poissa kotoa, oli hakenut meikit ja piilottanut ne. Seuraava kokeilu oli viina. Varastin koto kokonaisen viinapullon. Ei sanottu mitään. Onneksi tuli jostain järjen ääni ja keskityin harrastuksiini ja totesin hiljaa mielessäni, että aivan sama, elän omaa elämääni.
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 08:50"]
Äidissäni on samoja monta samaa piirrettä kuin sinun äidissäsi! Tuo vaatejuttu oli kuin omasta lapsuudestani, kuukautisista ei puhuttu ikinä, ensimmäisetkin rintsikat ostin itse. Olin myös kiltti tyttö, hyvä koulussa, mutta mikään ei tuntunut koskaan riittävän, aina olisi voinut tehdä paremmin. Jouduin tekemään kotitöitä päivittäin (pyykinpesua, siivousta, ruuan laittoa, mattojen pesua, silitystä yms) mutta veljiäni eivät vastaavat velvollisuudet koskeneet. Mihinkään huvituksiin, koulun discoihin tai muihin ei tullut rahaa, enkä aina edes päässyt ja jos jossain olin ollut, siitä kuuli vastaavaa kuittailua kuin ap:kin, monta päivää.
En ole läheinen äitini kanssa, voi mennä kuukausia, ettei edes soitella, vaikka puheväleissä olemmekin. Meillä ei ole vain mitään yhteistä, enkä koe tarvitsevani äitiäni mihinkään, koska nuoresta asti olen joutunut hoitamaan asiani itse. Äitini on itsekeskeinen ja hänellä on paljon narsistisia piirteitä, joten koen helpommaksi pysyä hänestä kaukana.
[/quote]
Kuinkahan moni tänäkin kesänä suuntaa "kotikonnuille" huomatakseen ettei edes kaivata. Veljen/siskon mökkikutsu (esittää pitää vanhemmille)muuttuu valitukseksi Iltasanomien palstoille. Vanhemmiltahan tämmöinen pitää piilotella eli esitetään sukurakasta yms. .Ja jottei tulisi kivenkatkusia kommentteja esitän oman mielipiteeni kenenkään luo ei mennä kutsumatta., mökki ei ole poikkeus. Ja jos kutsutaan niin pitää osallistua kustannuksiin. Mökeillä voi aivan hyvin autella yms, no ainakin omat jäljet korjata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 16:38"]
Isämme kuollessa (olin 12 v) hän sanoi: teiltä kuoli vain isä, minulta sentään kuoli aviomies! Niin, niitähän on sen verran vaikeampi hankkia kuin isiä. Tosin äidiltä tämän korvaaminen ei ottanut kovin kauaakaan, sillä ennen kuin vuosi isän kuolemasta oli kulunut, meillä asui jo uusi ihanuus. Joka sitten hallitsikin kaikki temppuset terävät.
En enää piittaa siitä, kuka ehkä kenties tunnistaa minut näistä jutuista, kuten alussa hieman arastelin. Jos joku tunnistaa, ja kuulee jotakin uutta, niin siitähän sitten. Tämä ketju on saanut minut lopullisesti vapautumaan ajatuksesta, että tässä puhutaan minun häpeästäni. Ei tämä ole minun häpeäni, vaikka edelleen, aina vaan, minua hävettää!
[/quote]
Tuli tippa linssiin. Olet aika huikea. Minä olen vain siinä häpeässä. Eihän minulle tapahtuneet asiat ole minun syytäni. Ei minun tulisi hävetä perhettäni vaan kyetä toteamaan, että pieleen meni, muut hävetköön. Minä olin lapsi!
Kun minun isäni kuoli (olin sinua vanhempi), äiti sanoi minulle juuri nuo samat sanat. Minä ja siskoni emme kuuluneet siihen "suruun" (teatteria monin kohdin) ollenkaan. Äiti pomputti meitä ja vati tekemään erilaisia asioita. Salasi monia perunkirjoituksiin liittyviä meille todella tärkeitä asioita ja vetosi suruun. Surun nimissä saattoi tehdä mitä vaan. Suru se oli minullakin, mutta ei sille ollut tilaa. Sekin asia on täysin käsittelemättä. Painoin vain pois.
[quote author="Vierailija" time="05.08.2014 klo 06:29"]
tärkein ja ehkä kipeän rehellinen..
kunpa joku osaisi linkittää ketjun eläkeläissivuille.. missä ikinä surffaavatkaan..
ei ole yksittäisen tyttären kokemaa haavaa vaan meitä on tuhansia
[/quote]
On tämä ketju linkattu ainakin suoi24-palstan 60+ -palstalle, mutta ei ole kukaan pullantuoksuinen tullut vastaamaan...
Pullantuoksuinen äiti suomi24:sen foorumilla siitä, kun aikuiset lapset eivät käy katsomassa:
"Varauduin vanhuuteeni jo lastentekoiässä ja hankin varmuusvarastoa. Useampi lapsi kun on, niin aina jonkun kanssa jotain jutun juurta. Se vaan on pahempi juttu, kun ovat kuin sian jalat. Jos mulla on poikkipuolista sanottavaa yhdestä, niin kaikki on sen puolella ja mua vastaan. Siinä tuli kasvatusvirhe."
Että tuommoista puhetta näiltä oman elämänsä sankariäideiltä.
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 23:06"]
Äideissä hyviä puolia. Huonoja puolia. Anteeksianto onko mahdollista. Ilman anteeksipyyntöä.
[/quote]
Miksi anteeksiannon pitäisi olla mahdollinen ilman anteeksipyyntöä? Miten kukaan kehtaa edes kysyä tälläistä? Mikä oikeus ihmisellä on anteeksiantoon ilman anteeksipyyntöä?
Mieheni, jolla oin oikein ihana äitisuhde, kysyi minulta kerran jonkun riidan tiimellyksessä, että koskas oikein annat äidillesi anteeksi (joo, miehet on tosi ämmiä joskus!), ja minä vastasin, että jaa, en tiedä, kun ei ole koskaan pyydettykään.
Eihän äiti rakas ole koskaan ollut väärässä, ei koskaan tehnyt mitään väärin, ei koskaan ole muuta ollut kuin maailman marttyyri, jolle koko maailma on vielä paljon, paljon, paljon velkaa ja sen velan perimisen hän on tyttäristään aloittanut. Jos ne saisi nyt ensin nitistettyä ja niille näytettyä, miten vähäisiä paskoja ne on, niin sitten voisikin aloittaa maailman ja tietysti ihanaisten uskomattoman hyvien miesten valloituksen.
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 23:06"]
Äideissä hyviä puolia. Huonoja puolia. Anteeksianto onko mahdollista. Ilman anteeksipyyntöä.
[/quote]
Anteeksi pitää antaa. Anteeksi pitää saada. Mutta ennen kaikkea ihmisen pitää anteeksi pyytää!
Ihminen, joka tehtyään virheen ei osaa pyytää antaaksi, on itsensä ansainnut. Ja sen kohtelun, jonka osakseen omana itsenään saa.
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 19:00"]
Olisipa edes yksi +70 v kommentoinut julkisesti.. toisin sanoen kehnut tyttärien olleen vain kiittämättömiä.. tai jotain vastaavaa.
[/quote]
Mitä sellainen kommentointi olisi ketään hyödyttänyt?
Alue: Aihe vapaa
Ap, tutulta kuulostaa ja kyllä, olen syntynyt 70-luvulla, äitini 40-luvun alussa.Äitini oli äitinä kohtalaisen ok kun olin ihan pieni. Siis sellainen reilusti alle kouluikäinen. Hän hoiti perustarpeet kunnialla: piti minut siistinä, antoi ruokaa, käytti hiekkalaatikolla leikkimässä veljeni kanssa jne. Hän ei koskaan huutanut, mutta toisaalta ei ollut mitenkään läheinenkään.
Meillä kotona vanhemmilla ei ollut tapana kehua lapsia yhtään mistään, ei etenkään minua tyttönä, vaikka aihetta etenkin omalla kohdallani olisi ollut enemmänkin. Itseasiassa suhtautuminen oli hyvin vähättelevää. Asioista tehtiin mielellään noloja, eikä tukea tai kannustusta löytynyt heikoilla hetkillä.
Kun hampaistani löytyi ensimmäinen reikä kuuden vanhana ja itkeskelin sitä, äiti hymyili vinosti ja ilkkui, miten heikosti olin hampaani hoitanut. Isoveljellä kun reikiä ei ollut.
Asetelma meihin sisaruksiin suhtautumisessa muutenkin oli se, että minä olen jollakin tavalla paha ja huono ihminen. Isoveljeni on parempi, ja jos meillä oli jotain kiistaa, oli hän vanhempieni mielestä aina ilkeän pikkusiskon uhri. Kuulin joskus isäni selittävän veljelleni, "Mirka on ilkeä luonteeltaan". Tilanne oli ollut se, että veljeni oli tapojensa mukaisesti kiukutellut minulle raskaimman kautta ja olin hänelle kerrankin vastannut asianmukaisesti, enkä vain kuunnellut lampaana. Melkoinen Harry Potter taisin olla!
Kun vuotta myöhemmin läpäisin musiikkiopiston pääsykokeet ja nimeni oli lehdessä valittujen joukossa, vanhempani vastasivat ilooni tympeinä, että se on joku toinen samanniminen. Et sinä. Ja ei, nimeni ei ole mitenkään sellainen, että täyskaimoja tulisi kadulla solkenaan vastaan.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä inhottavammaksi elämä vanhempien kanssa meni. Jos koulussa oli jotain ikävää ollut, vanhempani leimasivat sen aina suorilta minun syykseni. Viidennellä minua alettiin julmasti kiusata ja kun lopulta sain kasattua itseni, että kerron asiasta äidilleni, hän kuittasi sen tutuksi tulleella vinolla hymyllään kysyen: "mitä olet tehnyt kun sinua kiusataan?".
Kotona minua oli ankarasti kielletty puolustamasta itseäni. Vanhempieni mielestä opettajat puuttuvat asiaan jos aihetta on. Mikäli siis puuttumista ei tapahdu, olen jotenkin aiheuttanut itse tilanteen.
Nuo seksuaali/intiimiasiat olivat tietysti oma lukunsa. Kun niistä piti jotain puhua, äiti teki senkin mahdollisimman noloksi. Nyrpisti nenää ja sai minut tuntemaan itseni mahdollisimman likaiseksi. Teininä kun halusin kokeilla sukkanauhoja, niin äitini kumartui eteeni ja mitään varoittamatta kiskaisi pikkuhousuni alas siten, että alaston alapääni oli hänen nenän edessään. Miksi ihmeessä?
Yksityisyyttä ei ollut. Vanhempani lukivat päiväkirjojani häpeilemättä. Kun olin kirjeenvaihdossa muiden ikäisteni kanssa, äiti oikeasti availi ja luki kirjeitäni. Puutuin siihen tylysti, mutta tuo henkilökohtaisten materiaalieni penkominen tapahtui sitten selkäni takana. Yleensä jollain tekosyyllä, kuten että laatikkoni pitää siivota. Jos vaikka pitäisikin, ei se tarkoita että kirjeitäni tarvitsisi samalla lukea.
Näitä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon, kun lähtee muistelemaan.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä avoimemman vihamieliseksi äitini kävi. Aikuisena hän oli jo täysin sietämätön.
Ei ihme, että koin lapsuuden tosi ankeana ja elämä alkoi jollakin tavalla vasta siinä vaiheessa, kun 18-vuotiaana viimein pääsin muuttamaan kotoa pois. Täysi elämä alkoi vasta kolmekymppisenä, kun välit vanhempiini katkesivat kokonaan. Kun myös perheeni alkoi joutua vanhempieni kipeän käytöksen uhriksi ja lapset altistuivat heidän takiaan vakaville vaaroille, oli aika tehdä lopullinen päätös.
Jos jotain olen siinä katunut, on ainoastaan se että tein päätöksen niin myöhään.
Minua pitkään vedeltiin vanhempieni toimesta syyllistämisen ja velvollisuudentunteen naruista. Eikä muuten välien katkaisukaan sujunut ihan nätisti, nimittäin siitä alkoi sitten stalkkailu ja vainoaminen... mutta se on jo toinen tarina.