Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
1970-luvulla syntyneillä vanhemmat saattoivat olla syntyneet jo 1930-luvulla tai vaihtoehtoisesti vasta 1950-luvulla. Suuret ikäluokat sattuvat tähän väliin.
He myös saattoivat saada lapsia melko vanhana. Esimerkiksi oma äitini on syntynyt 1948 joka oli se kaikista suurin ikäluokka, mutta minä itse 1990.
Ehkä alkuperäinen otsikko (tosiaan vuodelta 2014) ei ole se paras mahdollinen, mutta silti näiden vuosien aikana olen tätä ketjua lukenut moneen kertaan ja ihmetellyt miten samanlaista niin monen kotona oli ja miten se aika paljonkin linkittyy juuri tietyn ikäluokan vanhempiin jotka monella ovat juurikin näitä baby boomereita. Ehkä heidän ikänsä on sattumaa, ehkä kyse on jostain muusta yhteiskunnassa, mutta yhtä kaikki tämä ilmiö on totta.
Lisäksi on melko yksioikoista väittää suurien ikäluokkien makaavan vaipoissa laitoksissa. Osa on jo kuollut, mutta edelleen elossa on kymmeniä tuhansia tuon porukan edustajia joista laitoksissa ei ole kuin murto-osa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä14352 kirjoitti:
Haluaisin jutella kanssasi keskustelun avaaja.
Keskustelu on aloitettu 2014 jolloin tämä parjattu ikäluokka, suuret ikäluokat, olivat vielä alle 70.
Nyt on monen äiti jo kuollut senjälkeen tai vaikeasti sairas, mutta passaahan sitä sairaidenkin kanssa tapella ja saada huutokohtauksia äidin luona käydessään, jos vaikka vanhus voisi muuttaa elämän toiseksi.
Se, ettei heitä enää kohtaa, muuttaa oman elämän toiseksi. Asioita voi käsitellä esim. täällä. Kun antaa heille kiukuttelua, antaa heille liikaa huomiota. Turha huutaa korville, jotka eivät kuule. Se että piittamaton ihminen sairastuu, ei tee hänestä hyvää tai välittävää. Se, että hän vanhenee, ei hyvitä tekojaan. Lapsilla on se määrä vastuuta vanhemmistaan, mitä heistä on kannettu. Laupiaisuus ei tuo sitä tunnustusta, jota vaille jäi. Se ei hyödytä kuin sitä vanhempaa, joka on aina varmistanut oman etunsa muutenkin.
Itsekkäiden ihmisten kanssa on se ongelma, että jos ajattelet heitä, etkä itseäsi, myös he tekevät juuri siten. Silloin kaksi ihmistä nostaa heidät etusijalle, eikä yksikään, itsesi mukaanlukien, välitä sinusta. Heille tämä ei ole ongelma, vaan täysin luonteva maailmanjärjestys.
Siis tottakai jokaiselle oma itse on tärkein ihminen, niin sinullekin. Sitähän täällä olet raivonnut, koko maailma ei pyöri ympärainoailläsi vaan äidilläsikin oli ja on omaa elämää. Nuorena työ, parisuhde, ehkä joku mieleinen harrastus kotona tai kodin ulkopuolella.
On ikävää jos nytkään et ole puolisosi? Ja lastesi elämän ainoa asia vaan heilläkin on muuta elämää?
Onko tuollainen minä minä -asenne sitä narsismia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.Ehkäisypillerit tulivat 1960~luvulla ja abortin saamista helpottava laki 1973. Ihmisen täytyy olla aika nuori (ja oppimaton), jos ei noita tiedä. Sori.
Tuossa kyllä tuo lainaamasi kirjoittaja on ihan oikeassa. Aborttilain myötä huippuvuotena joka kolmas raskaus keskeytettiin. Meillä 1970-lukulaisilla on siis ihan hirmuisen paljon abortoituja sisaruksia, joita ei haluttu maailmaan. Ehkäisyn saatavuus oli vielä 1980-luvullakin paikkakuntakohtaista. Isoissa kaupungeissa elettiin vapaamielisemmin ja avoimemmin. Pienillä paikkakunnilla terveyskeskuksessa saattoi olla yksi tai kaksi lääkäriä, eikä ollut mitenkään tavatonta että nämä lääkärit kieltäytyivät eettisistä syistä kirjoittamaan aborttia puoltavia lausuntoja. Uskovainen lääkäri saattoi myös hyvin tarkkaan kysellä syitä raskaudenkeskeytykseen ja yrittää käännyttää keskeytystä haluavaa kertoen vaikkapa lapsiperheiden taloudellisista etuuksista ja ihan suoraan moraaliin vedoten.
Ehkäisypillerit eivät myöskään markkinoille saapuessaan olleet mitenkään helppoja lääkkeitä. Silloin hormonimäärät olivat moninkertaiset nykyaikaisiin pillereihin nähden ja sivuvaikutukset olivat osalla kauheita ja joillain käsittivät jopa jatkuvaksi muuttuvan kuukautisvuodon. Myöskään ehkäisyasioita ei terveyskeskuksissa kaikki lääkärit suostuneet hoitamaan. Nämä on niitä asioita lähihistoriastamme, joista vielä nykyään vaietaan mutta näistä pitäisi puhua!
1990-luvulla syntyneet olivat ensimmäisiä ikäluokkia, joita on tähän maailmaan todella haluttu. Näkeehän siinä kohtaa myös jonkinlaisen muutoksen suomalaisissa!
Jos siis olet 1970-luvulla syntynyt ja aina on tuntunut siltä ettet ole ollut toivottu ja rakastettu, se hyvin mahdollisesti johtuu siitä että et oikeasti ollut toivottu lapsi. Jos jostain ollaan kiitollisia näille vanhemmille niin siitä, että suurin osa on vaiennut (tästäkin) asiasta eikä ole hieronut sitä lasten naamaan.
Kummasti kuitenkin lastensuojelulla on kädet täynnä työtä vaikka siis kaikkien lasten pitäisi olla toivottuja eikä vanhemmatkaan taatusti enää 40-luvulla syntyneitä.
Jos nykyinen lastensuojelu olisi toiminut 1960- ja 1970-luvulla, ihan jokainen perhe olisi lastensuojelun piirissä.
Vierailija kirjoitti:
1970-luvulla syntyneillä vanhemmat saattoivat olla syntyneet jo 1930-luvulla tai vaihtoehtoisesti vasta 1950-luvulla. Suuret ikäluokat sattuvat tähän väliin.
He myös saattoivat saada lapsia melko vanhana. Esimerkiksi oma äitini on syntynyt 1948 joka oli se kaikista suurin ikäluokka, mutta minä itse 1990.
Ehkä alkuperäinen otsikko (tosiaan vuodelta 2014) ei ole se paras mahdollinen, mutta silti näiden vuosien aikana olen tätä ketjua lukenut moneen kertaan ja ihmetellyt miten samanlaista niin monen kotona oli ja miten se aika paljonkin linkittyy juuri tietyn ikäluokan vanhempiin jotka monella ovat juurikin näitä baby boomereita. Ehkä heidän ikänsä on sattumaa, ehkä kyse on jostain muusta yhteiskunnassa, mutta yhtä kaikki tämä ilmiö on totta.
Lisäksi on melko yksioikoista väittää suurien ikäluokkien makaavan vaipoissa laitoksissa. Osa on jo kuollut, mutta edelleen elossa on kymmeniä tuhansia tuon porukan edustajia joista laitoksissa ei ole kuin murto-osa.
Tietenkin meitä on elossa ja terveinäkin, mutta kovasti olemme harventuneet, etenkin miehet kuolevat nuorempina. Lähisukulaisistakin on kolme 40-luvulla syntynyttä miestä kuollut alle 70 v.
Ihmeen paljon onnmuistisairaita kun lehdestä huomaa poliisin kuuluttelevan 65 + muistisairaan katoamisesta.
Jälkeenpäin voi myös vääristyä.mielessä mikä oli vanhempien "syytä", mikä vaikka 70- luvun syytä, esim vauvana hoitoon vienti tai päivät jonkun ei niin hyvän päivähoitajan luona tms mikä nyt tuntuisi karulta nykylapsen mielestä, elintaso ei vaan ollut sama, ruuatkin olivat toisenlaista perusruokaa kuin nykyisin. Voi tuntua että aina oli perunaa ja jauhelihakastiketta kun vanhemmat eivät rakastaneet minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1990- luvulla syntynyt ei missään mielessä ole pätevä arvostelemaan 70 -lukua kokemuksen valossa. Toki voi vanhempiaan arvostella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä saa äipät olla tarkkoja puheistaan, sanot mitä sanot, vaikka yhym ja sepä hyvä tai onpa hauskaa menopaussia potevat tyttäret samalla kiihkolla kuin teineinä antavat äideilleen palautetta. Äänensävy oli väärä , ei kenenkään puheita yhymillä.kuitata, pitää olla kiinnostunut eikä vaan lääkkeistään puhua
Miksi kuvittelet, että me oltaisiin uskallettu sanoa teineinä vanhemmille mistään vastaan? Minä ainakin pelkäsin vanhempien reaktioita, joten pidin suuni kiinni, muuten minut olisi heitetty kotoa ulos. Varmaan heillä, jotka uskalsi sanoa vanhemmilleen vastaan, on nyt hyvä suhde omiin vanhempiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä14352 kirjoitti:
Haluaisin jutella kanssasi keskustelun avaaja.
Keskustelu on aloitettu 2014 jolloin tämä parjattu ikäluokka, suuret ikäluokat, olivat vielä alle 70.
Nyt on monen äiti jo kuollut senjälkeen tai vaikeasti sairas, mutta passaahan sitä sairaidenkin kanssa tapella ja saada huutokohtauksia äidin luona käydessään, jos vaikka vanhus voisi muuttaa elämän toiseksi.
Se, ettei heitä enää kohtaa, muuttaa oman elämän toiseksi. Asioita voi käsitellä esim. täällä. Kun antaa heille kiukuttelua, antaa heille liikaa huomiota. Turha huutaa korville, jotka eivät kuule. Se että piittamaton ihminen sairastuu, ei tee hänestä hyvää tai välittävää. Se, että hän vanhenee, ei hyvitä tekojaan. Lapsilla on se määrä vastuuta vanhemmistaan, mitä heistä on kannettu. Laupiaisuus ei tuo sitä tunnustusta, jota vaille jäi. Se ei hyödytä kuin sitä vanhempaa, joka on aina varmistanut oman etunsa muutenkin.
Itsekkäiden ihmisten kanssa on se ongelma, että jos ajattelet heitä, etkä itseäsi, myös he tekevät juuri siten. Silloin kaksi ihmistä nostaa heidät etusijalle, eikä yksikään, itsesi mukaanlukien, välitä sinusta. Heille tämä ei ole ongelma, vaan täysin luonteva maailmanjärjestys.
Siis tottakai jokaiselle oma itse on tärkein ihminen, niin sinullekin. Sitähän täällä olet raivonnut, koko maailma ei pyöri ympärainoailläsi vaan äidilläsikin oli ja on omaa elämää. Nuorena työ, parisuhde, ehkä joku mieleinen harrastus kotona tai kodin ulkopuolella.
On ikävää jos nytkään et ole puolisosi? Ja lastesi elämän ainoa asia vaan heilläkin on muuta elämää?
Onko tuollainen minä minä -asenne sitä narsismia?
Minä-minä-asenne näyttäytyisi tässä kontekstissa siten, että jäisin kiinni omaan äidin tarvitsevuuteeni ja anomaan häneltä oikeutusta olemassaololleni. Jolloin myös muun ympäristöni elämä pyörisi oman tarvitsevuuteni ympärillä, heille ei jäisi muuta. Kun laitan sen yksisuuntaisen oven kiinni, avaan oven toisaalla vastavuoroisuudelle.
Ehkä katkeraa sille suljetun oven taakse jääneelle, vastavuoroisuuden puute kun estää häntä sitä itse avaamasta, hänellä ei ole avaimia sellaiseen. Hänen olisi ne täytynyt itse hankkia, mutta hän ei itsekeskeisyydessään ymmärtänyt niitä tarvitsevansa. Luuli alistamisen takaavan, etten uskalla ovea sulkea, pelosta että jään yksin kuten hän lupasi. Otin sen riskin ja sain oppia, ettei ole vain minä-minä, sinä TAI minä. On myös sinä JA minä, me.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä saa äipät olla tarkkoja puheistaan, sanot mitä sanot, vaikka yhym ja sepä hyvä tai onpa hauskaa menopaussia potevat tyttäret samalla kiihkolla kuin teineinä antavat äideilleen palautetta. Äänensävy oli väärä , ei kenenkään puheita yhymillä.kuitata, pitää olla kiinnostunut eikä vaan lääkkeistään puhua
Miksi kuvittelet, että me oltaisiin uskallettu sanoa teineinä vanhemmille mistään vastaan? Minä ainakin pelkäsin vanhempien reaktioita, joten pidin suuni kiinni, muuten minut olisi heitetty kotoa ulos. Varmaan heillä, jotka uskalsi sanoa vanhemmilleen vastaan, on nyt hyvä suhde omiin vanhempiin.[/quote
Sinua helpottaa nuo yleistyksesi ihan kamalasti? Kun itse olin nuori, nuoriso parveili keskustassa, vähän eri valopihassa oliko kilttiä nuorisoa vai kovanaama-nuorisoa tupakoiden.
80-luvulla omien teinien aikaan nuoriso lähiössä oli siirtynyt rantaan, koulun tai päiväkodin pihalle parveilemaan. Joku oli kovemmassa kurissa, joku toinen ei. Ja ne joilla ei ollut kuria olivat niitä joista todella ei välitetty.
Meillä oli kotiintuloajat, loma-aikana myöhempään. Ja meillä olisi raivottu humalasta, liimasta, tupakasta. Koska välitettiin. ( Ihan varmaan silti kokeilivat.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä saa äipät olla tarkkoja puheistaan, sanot mitä sanot, vaikka yhym ja sepä hyvä tai onpa hauskaa menopaussia potevat tyttäret samalla kiihkolla kuin teineinä antavat äideilleen palautetta. Äänensävy oli väärä , ei kenenkään puheita yhymillä.kuitata, pitää olla kiinnostunut eikä vaan lääkkeistään puhua
Miksi kuvittelet, että me oltaisiin uskallettu sanoa teineinä vanhemmille mistään vastaan? Minä ainakin pelkäsin vanhempien reaktioita, joten pidin suuni kiinni, muuten minut olisi heitetty kotoa ulos. Varmaan heillä, jotka uskalsi sanoa vanhemmilleen vastaan, on nyt hyvä suhde omiin vanhempiin.[/quote
Sinua helpottaa nuo yleistyksesi ihan kamalasti? Kun itse olin nuori, nuoriso parveili keskustassa, vähän eri valopihassa oliko kilttiä nuorisoa vai kovanaama-nuorisoa tupakoiden.
80-luvulla omien teinien aikaan nuoriso lähiössä oli siirtynyt rantaan, koulun tai päiväkodin pihalle parveilemaan. Joku oli kovemmassa kurissa, joku toinen ei. Ja ne joilla ei ollut kuria olivat niitä joista todella ei välitetty.
Meillä oli kotiintuloajat, loma-aikana myöhempään. Ja meillä olisi raivottu humalasta, liimasta, tupakasta. Koska välitettiin. ( Ihan varmaan silti kokeilivat.)No minä en käynyt missään. Lukiossakin vietin perjantai-illat tekemällä seuraavan viikon kotitehtäviä ja luin kokeisiin. En juonut, en tupakoinut, en riekkunut missään kavereiden kanssa, nyhjötin vain kotona lukemassa tai neulomassa. Silti sain kuulla, miten hirveää lasten murrosikä on ja miten ne on heti pahanteossa jos ei pidä kuria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Miksi täysin sisällötöntä, tyhjänpäiväistä räpätystä pitäisi kuunnella ylipäätään? Vaikka olisi varaa, onko aikaa? Velvollisuuteen varmaan vetoat, mutta velvollisuus on täytetty kun ei ole vastattu pahaan samalla pahalla. Silloin on annettu anteeksi ja luovuttu kostosta. Rajojen asettaminen ei ole pahantekoa. Se voidaan kokea sellaiseksi vain silloin, kun ne on tarkoituskin ylittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Olet täysin väärässä. Mikään kirjoituksessani ei puhunut sen puolesta että painoon olisi puututtu väärin, tai että hän olisi vääränlainen. Tietysti jos teillä normaali elo ja kehorauha on sitä että maataan sohvalla ja syödään jatkuvasti ja lihotaan, niin sitten ollaan puututtu joo normaalilla ruualla ja liikunnalla. Tuo tosin on meille normaalia elämää, että syödään terveellisesti, ja liikutaan riittävästi. Lisäksi toinen miehen lapsista on normaalipainoinen.
On täysin selvää että lapsella on jokin juttu mikä tämän aiheuttaa, mutta se ei ole se että me olisimme hänen painoaan kommentoineet tai sanoneet että hän on vääränkokoinen.
Nimen omaan painoon ei ole puututtu, vaan nyt mietitään just sitä ammattiapua kun normaalit keinot eivät ole riittäneet.
Lapsi tietää kyllä olevansa lihava ilman että me siitä hänelle sanoisimme, hän on jo yläasteella, joten ihan varmasti on asiasta hänelle huomautettu usitakin kertoja vertaisryhmän taholta.
Sä puhut tuosta lapsesta koko ajan rumasti vähintään rivien väleissä. ON laiska, mutta ruoka maistuu liikaa jne. Ehkä hän ei vaan ole luonnostaan liikunnallinen? Varsinkin jos on väkisin viety tekemään asioita joista ei tykkää.
Ja toi on taas tuota teidän läskifoobikoiden iänikuista pa sk anjauhantaa: "Tietysti jos teillä normaali elo ja kehorauha on sitä että maataan sohvalla ja syödään jatkuvasti ja lihotaan, niin sitten ollaan puututtu joo normaalilla ruualla ja liikunnalla."
Ei, kyllä se on ihan normaalia elämää meillekin, joille kehorauha on tärkeä asia. Siis että syödään terveellisesti ja liikutaan, mutta ihan siitä huolimatta jotkut lapset ja jotkut ihmiset lihovat silti. Kai se lapsi teillä kuitenkin syö sitä samaa terveellistä ruokaa kuin muutkin? Sitähän minäkin. Kas kun sillä terveelliselläkin ruoalla voi lihoa, tai voi olla että lapsi ottaa sitten ekstraenergian jostain muualta lisäksi.
Kuitenkin on joko niin, että a) lihavuus ei ole lapselle ongelma, joten sen ei tarvitse olla ongelma vanhemmillekaan. Jos lapsi on iloinen ja sosiaalinen ja tyytyväinen elämäänsä, antakaa olla, ja eläkää hyvillä mielin elämäänne.
b) Jos taas lapsi ei ole iloinen ja sosiaalinen ja tyytyväinen elämäänsä, niin se lihavuus on ihan vihoviimeinen johon puuttua, ja joka yleensä vaan pahentaa tilannetta. Lapsen painoon vaikuttaa tosi monet asiat. Yksi kouluterveydenhoitaja sanoi minulle, että esimerkiksi vanhempien ero näkyy usein lapsen painossa. No siinäpä sitten yksi esimerkki tilanteesta, jossa nyt kaikkein viimeksi pitäisi alkaa sitä painoa kyttäämään, vaan nimenomaan keskittyä siihen, että lapsi pääsee tuosta elämänkriisistä yli.
Höpsistä. Ikävää jos oikeiden sanojen käyttö loukkaa sinua. Jännästi kuitenkin jätät huomiotta sen mitä et pystynyt vääntämään negatiiviseksi, joten se selittää kaiken eikä vaadi kommentointiani tämän enempää. Saman tekee tuo että väitetään kirjoittaneen päinvastaista mitä oikeasti kirjoitti.
Ei mua mikään loukkaa sun jutuissa, pointtasin vaan, että aivan varmasti sun asenteesi lasta kohtaan on tullut rivien välissä hänelle selväksi. Sitä nyt on ihan turha kiistää.
ja kun väität että on oikein puututtu, niin ei voi olla, kun käytät termejä " lasta on liikutettu minä keretty" - ei tervettä liikuntakykyistä lasta kukaan liikuta, vaan lapsi liikkuu ihan itsestään, lapsen kanssa on liikuttu tms.
Voit vängätä minkä haluat, ja uskotella itsellesi että hyvin olette toimineet, mutta aivan varmasti jo nyt tiedät että eihän se ihan totuus ole, vaikka tarkoitus olisikin ollut ihan hyvä. Tosin todennäköisesti tarkoitus ei ole ollut lisätä lapsen hyvinvointia, vaan poistaa lihavuutta, ja nämä kaksi on ihan eri asioita, vaikka moni kuvittelee niiden olevan sama asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1970-luvulla syntyneillä vanhemmat saattoivat olla syntyneet jo 1930-luvulla tai vaihtoehtoisesti vasta 1950-luvulla. Suuret ikäluokat sattuvat tähän väliin.
He myös saattoivat saada lapsia melko vanhana. Esimerkiksi oma äitini on syntynyt 1948 joka oli se kaikista suurin ikäluokka, mutta minä itse 1990.
Ehkä alkuperäinen otsikko (tosiaan vuodelta 2014) ei ole se paras mahdollinen, mutta silti näiden vuosien aikana olen tätä ketjua lukenut moneen kertaan ja ihmetellyt miten samanlaista niin monen kotona oli ja miten se aika paljonkin linkittyy juuri tietyn ikäluokan vanhempiin jotka monella ovat juurikin näitä baby boomereita. Ehkä heidän ikänsä on sattumaa, ehkä kyse on jostain muusta yhteiskunnassa, mutta yhtä kaikki tämä ilmiö on totta.
Lisäksi on melko yksioikoista väittää suurien ikäluokkien makaavan vaipoissa laitoksissa. Osa on jo kuollut, mutta edelleen elossa on kymmeniä tuhansia tuon porukan edustajia joista laitoksissa ei ole kuin murto-osa.
Tietenkin meitä on elossa ja terveinäkin, mutta kovasti olemme harventuneet, etenkin miehet kuolevat nuorempina. Lähisukulaisistakin on kolme 40-luvulla syntynyttä miestä kuollut alle 70 v.
Ihmeen paljon onnmuistisairaita kun lehdestä huomaa poliisin kuuluttelevan 65 + muistisairaan katoamisesta.Jälkeenpäin voi myös vääristyä.mielessä mikä oli vanhempien "syytä", mikä vaikka 70- luvun syytä, esim vauvana hoitoon vienti tai päivät jonkun ei niin hyvän päivähoitajan luona tms mikä nyt tuntuisi karulta nykylapsen mielestä, elintaso ei vaan ollut sama, ruuatkin olivat toisenlaista perusruokaa kuin nykyisin. Voi tuntua että aina oli perunaa ja jauhelihakastiketta kun vanhemmat eivät rakastaneet minua.
Mun mielestä tässä keskustelussa on myös tyhmästi sekoitettu välillä oikeasti ajankuva ja siihen liittyvät olosuhteet. Tosin en kyllä muista että kukaan olisi valittanut yksinkertaisesta ruoasta JOS sitä ruokaa on pöydässä parhaan mukaan ollut. Eri asia jos rahat on käytetty viinaan, ja sillä ei ole ollut väliä onko lapsilla ruokaa vai ei.
Mutta nämä päivähoito, ruoka tms. jutut noin yleisesti ei mun mielestä kuulu tähän keskusteluun. Tässä on kysymys nimenomaan henkisestä puolesta, siitä miten lapsia on aikanaan kohdeltu ja miten suhtauduttu. Ja ainakin omalla kohdallani ennen kaikkea siitä, että se kohtelu ei ole vuosien kuluessa muuttunut muuta kuin korkeintaan huonommaksi. Siitä, että mikään keskustelu ei ole koskaan auttanut mihinkään.
Hyvä nyt uhriutua ja syyllistää siitä, että me 70-luvun lapset ollaan julmia vanhusikäisille vanhemmillemme. Kun kysymys on siitä, että heillä kyllä olisi ollut aikaa ja mahdollisuuksia itse ottaa vastuu omasta käytöksestään aikanaa. Mä olen 45v , ja erityisesti nuorena ja nuorena aikuisena yritin moneen otteeseen keskustella äitini kanssa ja luoda uudenlaisia, aikuisia välejä. Onnistuiko? Ei todellakaan. Äitini kynsin ja hampain piti kiinni marttyyriudestaan ja paskamaisesta käytöksestään.
Hänellä siis olisi ollut 30 vuotta aikaa muuttaa toimintaansa, ja hänellä olisi koko ajan ollut rinnallaan kaksi oikein kivaa rakastavaa lasta. Mutta ei.
Nytkö hänelle sitten pitäisi antaa kaikki anteeksi? Kun on kerran vanha, mitä sitä vanhaa ihmistä kiusaamaan? No en todellakaan kiusaa, mutta en halua olla yhteydessäkään. Kun ihan koko elämäni olen sitä paskaa häneltä sietänyt, niin enää en jaksa.
Ymmärrättekö, se on ihan eri asia jos ihmisen luonne muuttuu loppumetreillä vaikkapa muistisairauden takia. Silloin on muistissa se, millainen ihminen oli, ja sen avulla jaksaa. Näin oli ihanan ex-anoppini kanssa. Mutta mun äiti on aina ollut kamala, ja tulee menemään hautaan kamalana. Ja silti jotkut kehtaa vielä MINUA syyllistää siitä, kun en halua olla äitini kanssa tekemisissä.
Ei sitä voi muuttaa, siksi se täytyy kohdata. Ei ihanteen, vaan realismin pohjalta. Kaikkine tunteineen. P*ska reissu. Ei "ihan ok", "täysin ymmärretävä", "kiitos siitä". Kaltoinkohtelija ei voi sanoa, kuinka minun tulisi kaltoinkohteluun suhtautua. En odota anteeksipyyntöä pahantekijän armoilla. Hän ei päätä enää, olenko sen arvoinen.