Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Aika erikoista kommentoijilta joiden omien lasten syntymän aikaan on jo ollut pitkät äitiyvapaat, hoitovapaat, kotihoidontuki, kaikenlaisia tukimuotoja
soimata äitinsä ikäluokkaa jolla vielä 70- luvun alussa ei niitä ollut.
Ainahan naiset ovat töitä tehneet mutta suurten ikäluokkien aikaan yhä enemmän naisia oli töissä nousukauden aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Olet täysin väärässä. Mikään kirjoituksessani ei puhunut sen puolesta että painoon olisi puututtu väärin, tai että hän olisi vääränlainen. Tietysti jos teillä normaali elo ja kehorauha on sitä että maataan sohvalla ja syödään jatkuvasti ja lihotaan, niin sitten ollaan puututtu joo normaalilla ruualla ja liikunnalla. Tuo tosin on meille normaalia elämää, että syödään terveellisesti, ja liikutaan riittävästi. Lisäksi toinen miehen lapsista on normaalipainoinen.
On täysin selvää että lapsella on jokin juttu mikä tämän aiheuttaa, mutta se ei ole se että me olisimme hänen painoaan kommentoineet tai sanoneet että hän on vääränkokoinen.
Nimen omaan painoon ei ole puututtu, vaan nyt mietitään just sitä ammattiapua kun normaalit keinot eivät ole riittäneet.
Lapsi tietää kyllä olevansa lihava ilman että me siitä hänelle sanoisimme, hän on jo yläasteella, joten ihan varmasti on asiasta hänelle huomautettu usitakin kertoja vertaisryhmän taholta.
Sä puhut tuosta lapsesta koko ajan rumasti vähintään rivien väleissä. ON laiska, mutta ruoka maistuu liikaa jne. Ehkä hän ei vaan ole luonnostaan liikunnallinen? Varsinkin jos on väkisin viety tekemään asioita joista ei tykkää.
Ja toi on taas tuota teidän läskifoobikoiden iänikuista pa sk anjauhantaa: "Tietysti jos teillä normaali elo ja kehorauha on sitä että maataan sohvalla ja syödään jatkuvasti ja lihotaan, niin sitten ollaan puututtu joo normaalilla ruualla ja liikunnalla."
Ei, kyllä se on ihan normaalia elämää meillekin, joille kehorauha on tärkeä asia. Siis että syödään terveellisesti ja liikutaan, mutta ihan siitä huolimatta jotkut lapset ja jotkut ihmiset lihovat silti. Kai se lapsi teillä kuitenkin syö sitä samaa terveellistä ruokaa kuin muutkin? Sitähän minäkin. Kas kun sillä terveelliselläkin ruoalla voi lihoa, tai voi olla että lapsi ottaa sitten ekstraenergian jostain muualta lisäksi.
Kuitenkin on joko niin, että a) lihavuus ei ole lapselle ongelma, joten sen ei tarvitse olla ongelma vanhemmillekaan. Jos lapsi on iloinen ja sosiaalinen ja tyytyväinen elämäänsä, antakaa olla, ja eläkää hyvillä mielin elämäänne.
b) Jos taas lapsi ei ole iloinen ja sosiaalinen ja tyytyväinen elämäänsä, niin se lihavuus on ihan vihoviimeinen johon puuttua, ja joka yleensä vaan pahentaa tilannetta. Lapsen painoon vaikuttaa tosi monet asiat. Yksi kouluterveydenhoitaja sanoi minulle, että esimerkiksi vanhempien ero näkyy usein lapsen painossa. No siinäpä sitten yksi esimerkki tilanteesta, jossa nyt kaikkein viimeksi pitäisi alkaa sitä painoa kyttäämään, vaan nimenomaan keskittyä siihen, että lapsi pääsee tuosta elämänkriisistä yli.
Höpsistä. Ikävää jos oikeiden sanojen käyttö loukkaa sinua. Jännästi kuitenkin jätät huomiotta sen mitä et pystynyt vääntämään negatiiviseksi, joten se selittää kaiken eikä vaadi kommentointiani tämän enempää. Saman tekee tuo että väitetään kirjoittaneen päinvastaista mitä oikeasti kirjoitti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.Ehkäisypillerit tulivat 1960~luvulla ja abortin saamista helpottava laki 1973. Ihmisen täytyy olla aika nuori (ja oppimaton), jos ei noita tiedä. Sori.
Omat vanhempani ainakin on suoraan kertoneet, että ehkäisyyn ei yksinkertaisesti ollut varaa, kun elimme maalla pitkälti omavaraistaloudessa lähes 1980- luvulle asti ja rahaa ei vain ollut. Sitten kun oli vähän rahaa, niin pillerit oli niin jytkyjä ja aiheutti niin valtavat sivuvaikutukset, ettei niitä voinut käyttää. Kyllä erittäin monen todellisuus tuolloin oli siis käytännössä se, että ehkäisyä ei ollut ja lääkärit ei todellakaan hyväksyneet raskaudenkeskeytyksiä minkään köyhyyden perusteella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti nykyiset 50+- säilyvät virkeinä ja terveinä vielä kun heidän lapsensa äkäilevät vanhasta lääkästä ja kieltäytyvät huomaamasta vaikkapa alkavaa vanhuuden muistisairautta.
Auttaahan vanhempiaan ei tarvitse. Asetelma pysyköön samana, lapsi kiukuttelee vanhemmilleen.No mä olen vasta toki 45, mutta mulla on jo kaksi aikuista lasta. Välit on tosi hyvät ja läheiset, eivätkä he kiukuttele minulle, koska heidän ei tarvitse. He tulevat kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi muutenkin.
Oman äitini mielestä taas minä varmasti edelleen kiukuttelen hänelle. Omaa osaansa tässä asetelmassa ei tietenkään huomaa: yrittää pakottaa ja manipuloida omia juttujaan niin kauan että on pakko huutaa pää punaisena että lopettaa, ja sitten tietysti itkee marttyyrina. Ja ei, kysymys ei ole muistisairaudesta, kun on aina ollut samanlainen. Hirveä äiti.
Tuosta "huutaa pää punaisena" tuli mieleen äitini yksi lempilausahdus "kun sulle ei voi koskaan mitään sanoa, kun alat heti huutaa".
Nää asiat joista sitten menee hermot on sellaisia, joista en halua puhua. Esimerkiksi mun veljen ja hänen vaimonsa haukkuminen (ihan tavallisia ihmisiä ovat), sen kertoilu kuinka paljon tämä ja tuo ja se on lihonut, mun painon ja syömisten ruotiminen, mun lasten ulkonäön arvostelu (hiusten värit, lävistykset). En halua kuulla tämmöstä ollenkaan.
Kun vedän oman rajani kieltäytymällä näistä aiheista,äiti itse suuttuu ensin ja sitten tulee se hetki, kun "alan huutaa"ja kätevästi minusta saadaan aikaan se pahis ja vaikea luonne.
Mä ihmettelen aina sitä että miksi ihmeessä pitää saada väkisin puhua asioista joista toinen ei halua että hänen kanssaan puhutaan? Siis mikäli puheenaiheet eivät kosketa läheisesti sitä henkilöä joka asiasta haluaa väkisin puhua. Olen lapseni kanssa sopinut että en puutu hänen asioihinsa mikäli hän sanoo että en halua nyt tästä puhua, ja että on ok että tuossa tilanteessa minä sanon että itse tiedät riskit, itsepä tiedät mitä olet tekemässä, tiedät mitä miletä minä tuosta olen jne.
Jos joku ihmettelee miksi kuitenkin sanon sitten noin niin ihan siitä syystä ettei lapseltani jää huomaamatta että asiasta voidaan olla toistakin mieltä, se kun jää häneltä itseltään monesti huomaamatta ja sitten hän suree sitä että "kukaan ei kertonut". Siksi tällainen systeemi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Itse ajattelen näin, lapseni ovat aikuisia, heillä on oma elämä , eivät he ole jämähtäneet 35 vuotta taaksepäin teini-iän vääryyksiin mikä lienee aikuisuutta.
Olemme siis kaikki aikuisia, minä olen nyt se heiveröisin astia, mutta pidän itseäni vielä täysvaltaisena aikuisena. Siksipä emme tarvitse pitää mitään riitely/syyttely/ itku/ anteeksipyytely hysteriaa tapaamisissa vaan aikuisten reaalitasolla olevaa keskustelua.
Toivon etten ikinä muutu sellaiseksi taakaksi että lapseni vaikka täällä aloittavat satoja keskustelua äidin/ anopin auttamisesta ja pääsis jo ämmästä eroon. Kun silloin 36 vuotta sitten en saanut just sitä mitä halusin.
Ihan uskomatonta miten vajaaä lyistä kommentointia täällä on. Oletko oikeasti noin typ e rä vai pelkästään ilkeä?
NÄytä täällä yksikin viesti, missä ihmiset kirjoittaa siitä, että kerran 36 vuotta sitten en saanut mitä halusin, ja sen jälkeen sitä on vatvottu ikuisesti?
NÄytä yksikin viesti, missä kerrotaan kuinka tapaamiset on jotain itku/syyttely/riitely jne hysteriaa?
Niin, eihän niitä ole. Kun kysymys on aika paljon isommasta, yleensä koko elämänmittaisesta asiasta, joka ei suinkaan jää johonkin lapsuuden yksittäisen mielipahan tasolle, vaan on kaiken läpäisevää kaltoinkohtelua, josta kestää toipua hyvä siivu elämästä.
Mutta kyllähän sä nyt sen tiesit. Halusit vaan olla aggressiivinen mu lk ku.
Meillä lapsen *ikuinen kitinä ja huuto* loppui kuin seinään siitä lähtien kun ymmärsin alkaa kuunnella mitä hänellä oli sanottavanaan. Ihan vain vinkiksi näille (vaikka eivät koskaan tätä tulekaan lukemaan).
Kun pääsee sen yli että on itse aina oikeassa ja tietää toisenkin(eli sen oman lapsen)asiat paremmin kuin tämä itse, niin alkaa ihan uusi vaihe läheisessä ihmissuhteessa. Meillä se meni ehdottomasti niin että minun piti alkaa suhtautumaan lapseeni kuin aikuiseen omat asiansa tietävään ja päättävään ihmiseen, ja tätä kautta lapseni oli mahdollista sellainen seurassani olla. Omat vanhempani eivät tuohon koskaan kyenneet. Mahtavaa että vältin itse tuon ansan, ja mahdollistin sekä minulle että lapselleni myös aikuisiän tärkeät ihmissuhteen omaan vanhempaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.Omilla vanhemmilla on kaksi vahinkolasta. Olisi kolmaskin, mutta isä uhkasi äitiä, että hän joutuu sitten lähtemään kotoa tyhjin käsin kolmen lapsen kanssa, jos ei hoida ongelmaa pois ja lisäsi vielä, että sinähän tämän päätät. Tämä tapahtui 1970-luvulla.
Minun vanhemmillani on kaksi oikein toivottua lasta, mutta jostain syystä minusta tule myöhemmin ei-toivottu. Syitä voii vain arvailla, mutta aika pitkään luonnollisesti luulin että syy on minussa.
Isosisarukseni on narsisti-alkoholisti, eikä tämä ole yhtään liioittelua. Aluksi ajattelin että se narsistisuus johtuu varmaan alkoholismista, mutta kun oikein mietein että milloin tuo käytös on hänellä alkanut, niin tulin tulokseen että hän oli tosiaan jo lapsena julma, ja todella paljon itselleen huomiota vaativa. Tämä vain paheni nuoruudessa jolloin hän usein pahoinpiteli minua ja vanhemmat sanoivat vain minulle että älä ärsytä (ärsyttäminen oli sitä että istuin huoneessani lukkojen takana kun hän tuli koulusta, ettei hän pääsisi lyömään minua.)
Ihmettelin eikö heille olisi pikkutyranni riittänyt lapseksi, miksi piti tehdä toinen katsomaan sitä suosimista ja kuninkaallisena pitämistä? Ehkä tarvittiin lisää hovia.
Haluaisin jutella kanssasi keskustelun avaaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Lapsesiko ovat siis suoraan sanoneet teille vanhemmille näin? Vai oliko tämä sellainen marttyyripuuskahdus?
Jos sinä ja sisaruksesi olette saaneet mielestänne kelpo kotiolot, ja välit omiin vanhempiin olivat hyvät, niin ole tyytyväinen. Ei silloin ole syytä valittaa. Sama juttu omien lastesi kanssa. Oletan, että tiedät, mitä mieltä he ovat, jolloin viisastelusi menee ihan hukkaan.
Minulle kommentoit. Lapseni elivät tosiaan jo urbaani lapsuuden harrastusmahdollisuuksin ja koulutusmahdollisuuksin. Ovat akateemisen koulut käyneet kaikki, töitä heillä on riittänyt ja perheonneakin, kai, kun pitkissä.liitoissa ovat. Ihan varmaan kuitenkin hekin voivat muistaa jotain väärin kohtelua , yksi on sosiaalialalla ja sanonut ettet äiti edes tiedä mikä on kurja lapsuus, mitä hän näkee. Oletan ettei hän tarkoita ettei niissä perheissä halita tarpeeksi tai äiti vie lasta pianotunnille vaan joutuu yksin menemään. ( Anteeksi)
Ikävää että niin paljon on rikkinäisiä ihmisiä. Itse olen peräkylän köyhässä mökissä , 15- vuotiaana töihin, pitänyt lapsuuttani kurjana. Muttei se kai ollut, kun ei hakattu ja vanhaa riepua riitti kuukauden pahaksi ajaksi. Tosin kyllä kun kaupungissa käytiin 1903 syntynyt äiti neuvoi mistä sai ostaa siteitä, sellaisia kuminauhaan solmittavia. Mutta ei sitä joka kuukausikaan käyty kaupungissa.
Sori nyt, en voi malttaa etten kirjoittasi mitä oli lapsuus suurilla ikäluokilla heikommissa oloissa tai miten näin 70- luvun kolmen kuukauden äitiyslomalla. Ja olemattomin päiväkotipaikoin. Ilman kotihoidontukea
(Lienee selvä ettei äitini 70- luvulla enää ollut mikään lastenkaitsija, anoppi oli kuollut.)
No juuri niin. Onnellisuus ja hyvä elämä tosiaan ON muutakin kuin aineelliset olosuhteet, tarvikkeet tai edes koulutusmahdollisuudet.
Lapsen kohdalla se tarkoittaa vanhemmiltaan saatavaa lämpöä, rakkautta, turvallisuutta ja luottamusta. Siinä on hyvän kasvun ainekset. Se että kotona on hyvä olla.
Viimeksi mainittuja me 70-luvun lapset emme useinkaan ole saaneet, ja kuten ketjusta on luettavissa, niin vanhempien toiminta on ollut pahimmillaan tahallista ja jopa sadistista.
On kaksi suurta kysymystä: 1. miksi juuri meidän vanhempiemme ikäpolvi näki oikeudekseen kohdella lapsiaan näin, ja 2. miten ihmeessä meistä kaltoin kohdelluista 70-luvulla syntyneistä tuli haavoittuneita mutta silti normaaleja, empaattisia ihmisiä? Miten ihmeessä tämä yhtälö toimii?
Selvää on, että me lapset olemme vahvempia kuin vanhempamme. Miksikö? Siksi, että me emme jatkaneet pahan kierrettä omiin lapsiimme. Se, että on itse kokenut vääryyttä, ei oikeuta olemaan ihmishirviö kenellekään.
Tuo kakkoskohta on kyl hyvä vitsi - normaali ja empaattinen 😂😂 Tätä ketjua lukiessa ei voi sanoa, että kirjoittajat olisivat kovin empaattisia panetellessaan vanhoja vanhempiaan.
Nim. 1970 syntynyt, joka ei todellakaan tunnista ketjun uhriutujia
Empatia ei tarkoita sitä, että tarvitsisi, tai olisi hyväksi, olla empaattinen kaltoinkohtelijaa kohtaan. Ihminen ei ole "normaali", jos loputtomasti kääntää toisenkin posken, eikä osaa olla empaattinen myös itseään kohtaan. Viha ja suru kannattaa kohdata, jotta sielu ei kovetu. Siitä toisesta vaihtoehdosta on juuri se seuraus, että viha kääntyy kohteisiin joille se ei kuulu. On erittäin tervettä myöntää ja tuomita kaltoinkohtelu, se on etenkin empaattisen mielestä väärin, koska se satuttaa muita ja aiheuttaa heille yleensä pysyviä seurauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä14352 kirjoitti:
Haluaisin jutella kanssasi keskustelun avaaja.
Keskustelu on aloitettu 2014 jolloin tämä parjattu ikäluokka, suuret ikäluokat, olivat vielä alle 70.
Nyt on monen äiti jo kuollut senjälkeen tai vaikeasti sairas, mutta passaahan sitä sairaidenkin kanssa tapella ja saada huutokohtauksia äidin luona käydessään, jos vaikka vanhus voisi muuttaa elämän toiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.Ehkäisypillerit tulivat 1960~luvulla ja abortin saamista helpottava laki 1973. Ihmisen täytyy olla aika nuori (ja oppimaton), jos ei noita tiedä. Sori.
Omat vanhempani ainakin on suoraan kertoneet, että ehkäisyyn ei yksinkertaisesti ollut varaa, kun elimme maalla pitkälti omavaraistaloudessa lähes 1980- luvulle asti ja rahaa ei vain ollut. Sitten kun oli vähän rahaa, niin pillerit oli niin jytkyjä ja aiheutti niin valtavat sivuvaikutukset, ettei niitä voinut käyttää. Kyllä erittäin monen todellisuus tuolloin oli siis käytännössä se, että ehkäisyä ei ollut ja lääkärit ei todellakaan hyväksyneet raskaudenkeskeytyksiä minkään köyhyyden perusteella.
Miksi oma epämukavuus ja haitta pillereiden sivuvaikutuksista on asia, mutta kaltoinkohtelun "epämukavuus" ja haitta ei ole? Miksi on tärkeää säästää itsensä kärsimykseltä, mutta omia lapsia ei ole? Oletteko jotenkin arvokkaampia ja tärkeämpiä kuin lapsenne? Kyllä vastuullinen ihminen ottaa itse sen luodin, eikä anna muiden kantaa olosuhteiden ikäviä seurauksia. Tai sitten kestää seuraamukset jalosti pitäen mielessä, ettei omaa kärsimystä tarvitse siirtää viattomien kannettavaksi. Selitykset ovat tosia, mutteivät moraalisesti kestäviä, tai sellaisenaan anteeksi annattavia. Etenkään jos virheitä ei anteeksi pyydetä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.Ehkäisypillerit tulivat 1960~luvulla ja abortin saamista helpottava laki 1973. Ihmisen täytyy olla aika nuori (ja oppimaton), jos ei noita tiedä. Sori.
Omat vanhempani ainakin on suoraan kertoneet, että ehkäisyyn ei yksinkertaisesti ollut varaa, kun elimme maalla pitkälti omavaraistaloudessa lähes 1980- luvulle asti ja rahaa ei vain ollut. Sitten kun oli vähän rahaa, niin pillerit oli niin jytkyjä ja aiheutti niin valtavat sivuvaikutukset, ettei niitä voinut käyttää. Kyllä erittäin monen todellisuus tuolloin oli siis käytännössä se, että ehkäisyä ei ollut ja lääkärit ei todellakaan hyväksyneet raskaudenkeskeytyksiä minkään köyhyyden perusteella.
Miksi oma epämukavuus ja haitta pillereiden sivuvaikutuksista on asia, mutta kaltoinkohtelun "epämukavuus" ja haitta ei ole? Miksi on tärkeää säästää itsensä kärsimykseltä, mutta omia lapsia ei ole? Oletteko jotenkin arvokkaampia ja tärkeämpiä kuin lapsenne? Kyllä vastuullinen ihminen ottaa itse sen luodin, eikä anna muiden kantaa olosuhteiden ikäviä seurauksia. Tai sitten kestää seuraamukset jalosti pitäen mielessä, ettei omaa kärsimystä tarvitse siirtää viattomien kannettavaksi. Selitykset ovat tosia, mutteivät moraalisesti kestäviä, tai sellaisenaan anteeksi annattavia. Etenkään jos virheitä ei anteeksi pyydetä.
Toivotaan että saat äitisi 80+- pyytämään anteeksi syntymääsi ja 70- luvun olosihteita. Eihän sulla ollu ees kännykkää.
Uskotko todella raivollasi muuttavan lapsuutesi ja 70 -luvun joksikin toiseksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.Ehkäisypillerit tulivat 1960~luvulla ja abortin saamista helpottava laki 1973. Ihmisen täytyy olla aika nuori (ja oppimaton), jos ei noita tiedä. Sori.
Tuossa kyllä tuo lainaamasi kirjoittaja on ihan oikeassa. Aborttilain myötä huippuvuotena joka kolmas raskaus keskeytettiin. Meillä 1970-lukulaisilla on siis ihan hirmuisen paljon abortoituja sisaruksia, joita ei haluttu maailmaan. Ehkäisyn saatavuus oli vielä 1980-luvullakin paikkakuntakohtaista. Isoissa kaupungeissa elettiin vapaamielisemmin ja avoimemmin. Pienillä paikkakunnilla terveyskeskuksessa saattoi olla yksi tai kaksi lääkäriä, eikä ollut mitenkään tavatonta että nämä lääkärit kieltäytyivät eettisistä syistä kirjoittamaan aborttia puoltavia lausuntoja. Uskovainen lääkäri saattoi myös hyvin tarkkaan kysellä syitä raskaudenkeskeytykseen ja yrittää käännyttää keskeytystä haluavaa kertoen vaikkapa lapsiperheiden taloudellisista etuuksista ja ihan suoraan moraaliin vedoten.
Ehkäisypillerit eivät myöskään markkinoille saapuessaan olleet mitenkään helppoja lääkkeitä. Silloin hormonimäärät olivat moninkertaiset nykyaikaisiin pillereihin nähden ja sivuvaikutukset olivat osalla kauheita ja joillain käsittivät jopa jatkuvaksi muuttuvan kuukautisvuodon. Myöskään ehkäisyasioita ei terveyskeskuksissa kaikki lääkärit suostuneet hoitamaan. Nämä on niitä asioita lähihistoriastamme, joista vielä nykyään vaietaan mutta näistä pitäisi puhua!
1990-luvulla syntyneet olivat ensimmäisiä ikäluokkia, joita on tähän maailmaan todella haluttu. Näkeehän siinä kohtaa myös jonkinlaisen muutoksen suomalaisissa!
Jos siis olet 1970-luvulla syntynyt ja aina on tuntunut siltä ettet ole ollut toivottu ja rakastettu, se hyvin mahdollisesti johtuu siitä että et oikeasti ollut toivottu lapsi. Jos jostain ollaan kiitollisia näille vanhemmille niin siitä, että suurin osa on vaiennut (tästäkin) asiasta eikä ole hieronut sitä lasten naamaan.
Kummasti kuitenkin lastensuojelulla on kädet täynnä työtä vaikka siis kaikkien lasten pitäisi olla toivottuja eikä vanhemmatkaan taatusti enää 40-luvulla syntyneitä.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä14352 kirjoitti:
Haluaisin jutella kanssasi keskustelun avaaja.
Keskustelu on aloitettu 2014 jolloin tämä parjattu ikäluokka, suuret ikäluokat, olivat vielä alle 70.
Nyt on monen äiti jo kuollut senjälkeen tai vaikeasti sairas, mutta passaahan sitä sairaidenkin kanssa tapella ja saada huutokohtauksia äidin luona käydessään, jos vaikka vanhus voisi muuttaa elämän toiseksi.
Se, ettei heitä enää kohtaa, muuttaa oman elämän toiseksi. Asioita voi käsitellä esim. täällä. Kun antaa heille kiukuttelua, antaa heille liikaa huomiota. Turha huutaa korville, jotka eivät kuule. Se että piittamaton ihminen sairastuu, ei tee hänestä hyvää tai välittävää. Se, että hän vanhenee, ei hyvitä tekojaan. Lapsilla on se määrä vastuuta vanhemmistaan, mitä heistä on kannettu. Laupiaisuus ei tuo sitä tunnustusta, jota vaille jäi. Se ei hyödytä kuin sitä vanhempaa, joka on aina varmistanut oman etunsa muutenkin.
Itsekkäiden ihmisten kanssa on se ongelma, että jos ajattelet heitä, etkä itseäsi, myös he tekevät juuri siten. Silloin kaksi ihmistä nostaa heidät etusijalle, eikä yksikään, itsesi mukaanlukien, välitä sinusta. Heille tämä ei ole ongelma, vaan täysin luonteva maailmanjärjestys.
Mielestäni tämä ketju ei ole täynnä katkeria ihmisiä, vaan juuri niitä jotka yrittää ymmärtää omaa menneisyyttään ja miettiä myös miten itse toimia paremmin.
Eihän missään ajassa ja paikassa kaikilla ole samanlaista. Joissain perheissä on aina ollut henkisesti hyvä kasvuympäristö. Jostain syystä vaan tuntuu olevan niin, että meillä monilla, joiden vanhemmat ovat ns. suuria ikäluokkia ja sitä vähän nuorepia on hyvin samanlaisia, negatiivisia kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Oletko kohdannut ikinä oikeasti henkistä tai fyysistä väkivaltaa? Jos et, sinulla ei pitäisi olla mielipidettä siitä, mikä satuttaa ja miltä sen pitäisi tuntua. Jos olet, oliko kokemus sellainen, josta lähtisit vitsiä laskemaan? Vertaamaan sitä arkipäivän pikku-pettymykseen?
Sinun on vaikea ymmärtää, se on varmasti totta. Se ei kuitenkaan ole merkki siitä, että tietäisit asian paremmin, vaan siitä, ettet todella ymmärrä asiaa. Jos sekoitit nämä erheessä. Jos et edes ymmärrä asiaa, sinulla ei ole mahdollista muodostaa siitä valistunutta mielipidettä. Tätäkään et ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Se että kotona on tarjolla vain tietynlaista ruokaa ei ole lapsen syömisen rajoittamista. Jos lapsi saa samaa terveellistä ruokaa kuin aikuisetkin, kyse on terveellisistä elämäntavoista. Sen ei pitäisi vahingoittaa ketään.
Lihava lapsi sisäistää oman erilaisuutensa kyllä ihan kodin ulkopuolellakin, vaikka hänet kotioloissa hyväksyttäisiin sellaisenaan. Jos oma lapseni olisi lihava, tekisin myös kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi enkä syyttäisi vanhempia siitä, että ovat kiinnostuneita lapsen terveydentilasta.
Siinä se taas tuli, yksi tämän päivän lihavuusepidemian perusjutuista.
Teen kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi - entä jos se lapsi on ihan terve, ainoastaan lihava? Miksi painoon silloin pitäisi puuttua? Koska edelleen: mitä enemmän siihen painoon lapsena puututaan, sen varmemmin henkilö on myös aikuisena lihava ja ennenkaikkea pysyvästä laihdutuskierteessä.
Ihan kaikki sellainen painoin puuttuminen mikä pitää sisällään saarnaamista terveydestä, terveellisistä valinnoista (paino edellä), syömisen rajoittamista, punnitsemista, on lapsen kehitykselle haitallista, ja johtaa yleensä päinvastaiseen lopputulokseen.
Lisäksi valtaosa ihmisistä ei tiedä, että neuroepätyypillisyys on hyvin vahvasti yhteydessä poikkeavaan syömiskäyttäytymiseen ja lihomiseen. Ja siinä kun jo valmiiksi monien asioiden kanssa kamppailevan lapsen painoakin aletaan kytätä, on jälki jo ennestään huonolle itsetunnolle tuhoisaa.
Ps. Olen itse ADHD-nainen jolla ADHD-lapsi. Mun ruokasuhde ja terveys tuhottiin jo lapsena, ja olen ollut ikäni lihava ja syömishäiriöinen. Lapseni syömiskäytös ja painokäyrä ovat olleet hyvin samanlaiset omani kanssa, sillä erotuksella, että hänen kohdallaan olen keskittynyt siihen, että hän on täysin oikeanlainen juuri sellaisena kuin on, eikä syömisestä ole ikinä syyllistetty, vaan kaikki ohjaaminen on ollut todella lempeää eikä painoon keskittyvää.
Nyt kun hän on teini-ikäinen, paino on alkanut itsestään normalisoitua, koska itsesäätely on kehittynyt tarpeeksi ja muukin kypsyminen ja kehittyminen on johtanut siihen, että esimerkiksi makeanhimo on alkanut laantua.
Eli älkää hyvät ihmiset tuhotko lapsianne sillä muka hyväntahtoisella ja niin kovin tärkeällä painokyttäyksellä. Sillä saatte pahimmillaan niin massiiviset vahingot aikaiseksi, ettette uskokaan.
Ja ennen kuin joku valopää tulee sössö tt ämääm että pitääkö lapsen sitten antaa syödä voita lusikalla aamusta iltaan ja nönnönnöö, niin ei. Ihan sitä tavallista elämää elellä ja tavallista ruokaa syödä ja niitä herkkujakin ihan samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi hoikka lapsi.
Kerronpa vielä, että minulla on kolme muutakin lasta, joilla ei ole neurokirjon haasteita, ja he ovat aina olleet normaalipainoisia. Mihinkään ei ole koskaan tarvinnut puuttua millään lailla.
Suuret ikäluokat ovat ilmeisesti historian surkeimpia vanhempia - surkeimpia äitejä ja isiä.
Varmasti on lapsia, joilla on ollut hyvä ja turvallinen lapsuudenkoti ja fyysisesti ja henkisesti läsnäolevat ja huolehtivat vanhemmat. Mutta nyt EI puhutakaan niistä perheistä, joissa asiat olivat hyvin ja kunnossa! Nyt puhutaan niistä perheistä, joissa asiat olivat kaikin tavoin pielessä. Tai perheessä tuli pitää ulospäin kulissia yllä ja kotona oli helvetti irti.
Näille vanhemmille on tyypillistä oman edun tavoittelu, narsistisuus ja itsekkyys. Se näkyy väkivaltaisuutena ja tunnekylmyytenä omia lapsia kohtaan. Lapsen alistaminen, nöyryyttäminen, kaltoinkohtelu ja henkinen ja fyysinen väkivalta olivat kodeissa "kasvatuskeinoina". Lapsen ikätasoiset tarpeet ohitettiin ja lasta laiminlyötiin eri tavoin.
Vauvoja on viety päivähoitoon jopa 2-3 kuukauden ikäisenä. Tuliko näille lapsille traumoja liian aikaisesta päivähoidon aloittamisesta? Kyllä tuli. Lapsen perusturvallisuus ei kehittynyt, koska pieni lapsi tarvitsee pysyvän ja turvallisen hoitajan ja kiinteän ja turvallisen kiintymyssuhteen hoitajaansa. Lapsen ensimmäinen ja ensisijainen hoitaja on aina yleensä lapsen oma äiti ja/tai isä.
Traumoja tulee, jos lapsella on turvaton lapsuus, huono perusturvallisuuden tunne ja tunnekylmät vanhemmat. Joillekin lapsille äiti ja isä ovat olleet huonoja vanhempia. Ne lapset, jotka ovat joutuneet hyvin pienenä päivähoitoon, ovat kokeneet usein myös vaihtuvia hoitajia ja kehnoja päivähoitopaikkoja.
Asiakaspalvelussa ne vi##umaisimmat asiakkaat ovat usein yli 60-vuotiaita naisia ja miehiä. Vanhat naiset ovat yleensä vanhoja miehiä hankalampia. Vanhat naiset puhuvat päälle, huutavat, jankuttavat, valittavat, kiroilevat, marisevat, nimittelevät ja uhkailevat. Käyttäytyvätkö vanhat naiset kotonaan yhtä röyhkeästi???