Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun antaisi luoja terveen pään loppuun asti ei ainakaan minun lasteni tarvitse valittaa että vaivaan heitä asioillani tai pyydän jotain apua.
Ja tolkkua olla hiljaa kun nähdään etten jonnoäinjoutavalla rupattelullakaan häiritse.
Nämä voi itse ottaa puheeksi omien lasten kanssa. Esimerkiksi omat vanhemmat kieltäytyivät puhumasta, miten toimitaan, kun heillä ei riitä voimat omakotitalossa asumiseen. Asioiden hoitaminen olisi helpompaa, kun olisi joku suunnitelma ja heillä jotain joustavuutta.
Aikuisilla ihmisillä on itsemääräämisoijeus, hehän voivat tehdä lapsiltaan kysymättä mitä tahansa niin kauan kuin ovat oikeustoimikelpoisia.
Leskillä on vähän eri asia, oletankin että suurin osa noista inha-äideistä on leskiä, tyttäret isänsä osuuden haltijana pyrkivät niskan päälle äideistään.
Tietenkin saa tehdä mitä haluaa, mutta miksi sitä tietoa pitää pantata omilta lapsilta, jos suunnitelma on tiedossa? Jokainen vanhenee ja toimintakyky heikkenee, joten jos itse ei ole miettinyt ollenkaan, miten pärjää vanhana, niin on kohtuutonta odottaa, että lapset ratkaisevat kaikki ongelmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotain tuttua kommenteissa on. Olen syntynyt vuonna 47. Äitiä ei ollut, kuin viisivuotiaaksi.
Isä jäi yksinhuoltajaksi. Hänen lapseton työkaverinsa olisi adoptoinut minut. Kävimme kylässä. Oli koira, mehua ja piparia. En pitänyt käynnistä ja aikuisena kiitin isääni, ettei antanut minua sinne.
Oma käytökseni on varmaan kokemuksista johtuen ollut rajoja hakeva siihen asti, kun oivalsin asian.
Omalle pojalleni olen joistakin seurusteluun liittyvistä asioista antanut vinkkejä. Hän taas on kertonut itseään koskevaa.
Nuorena katsoimme sisarusten kanssa lääkärikirjasta asioita. Itse ostin pyörän ja talvikengät kesätyön palkoista. Myös talvitakin. Se hyvä vähästä rahasta oli,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Itse ajattelen näin, lapseni ovat aikuisia, heillä on oma elämä , eivät he ole jämähtäneet 35 vuotta taaksepäin teini-iän vääryyksiin mikä lienee aikuisuutta.
Olemme siis kaikki aikuisia, minä olen nyt se heiveröisin astia, mutta pidän itseäni vielä täysvaltaisena aikuisena. Siksipä emme tarvitse pitää mitään riitely/syyttely/ itku/ anteeksipyytely hysteriaa tapaamisissa vaan aikuisten reaalitasolla olevaa keskustelua.
Toivon etten ikinä muutu sellaiseksi taakaksi että lapseni vaikka täällä aloittavat satoja keskustelua äidin/ anopin auttamisesta ja pääsis jo ämmästä eroon. Kun silloin 36 vuotta sitten en saanut just sitä mitä halusin.
Ihan uskomatonta miten vajaaä lyistä kommentointia täällä on. Oletko oikeasti noin typ e rä vai pelkästään ilkeä?
NÄytä täällä yksikin viesti, missä ihmiset kirjoittaa siitä, että kerran 36 vuotta sitten en saanut mitä halusin, ja sen jälkeen sitä on vatvottu ikuisesti?
NÄytä yksikin viesti, missä kerrotaan kuinka tapaamiset on jotain itku/syyttely/riitely jne hysteriaa?
Niin, eihän niitä ole. Kun kysymys on aika paljon isommasta, yleensä koko elämänmittaisesta asiasta, joka ei suinkaan jää johonkin lapsuuden yksittäisen mielipahan tasolle, vaan on kaiken läpäisevää kaltoinkohtelua, josta kestää toipua hyvä siivu elämästä.
Mutta kyllähän sä nyt sen tiesit. Halusit vaan olla aggressiivinen mu lk ku.
No et ole tarkkaan lukenut.
Kai nyt siitä olet samaa mieltä että vanhat vanhemmat ovat kamala taakka ja vaiva ihmiselle?
Kyllähän täällä aika pikkuasioista on puhuttu, piti harrastuksiin mennä yksin, ei kukaan saattanut. Nykyään tietysti lapsi kuskataan joka paikkaan mutta kyllä 10 v lastenlapsi menee nytkin yksin helsingin toiselle laidalle vaihtaen bussista ratikkaan yksin. Oudoin oli väite ettei lasta viety hammaslääkäriin, vaikka vanhemmat itse kävi. (Kun kouluhammashoito oli.)Näen kamalana lapsuuden alkoholisti/narkkarikodissa, en jos työssä käyvä äiti on vienyt lapsen hoitoon tai ei ole ehtinyt nykyiseen tapaan koko huomiotansa antamaan vain lapselle.
Niin. Kakarat pärjätköön omillaan nii, olen oikein tunnettu siitä että hyysäämisestä ja hemmottelen kakaroita. Juu, juuri tuota laulua ketjun kirjoittajat ovat koko elämänsä kuulleet eli sinulle:
mennyvirtuuntäältä marttyroimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun antaisi luoja terveen pään loppuun asti ei ainakaan minun lasteni tarvitse valittaa että vaivaan heitä asioillani tai pyydän jotain apua.
Ja tolkkua olla hiljaa kun nähdään etten jonnoäinjoutavalla rupattelullakaan häiritse.
Nämä voi itse ottaa puheeksi omien lasten kanssa. Esimerkiksi omat vanhemmat kieltäytyivät puhumasta, miten toimitaan, kun heillä ei riitä voimat omakotitalossa asumiseen. Asioiden hoitaminen olisi helpompaa, kun olisi joku suunnitelma ja heillä jotain joustavuutta.
Aikuisilla ihmisillä on itsemääräämisoijeus, hehän voivat tehdä lapsiltaan kysymättä mitä tahansa niin kauan kuin ovat oikeustoimikelpoisia.
Leskillä on vähän eri asia, oletankin että suurin osa noista inha-äideistä on leskiä, tyttäret isänsä osuuden haltijana pyrkivät niskan päälle äideistään.
Mä en saanut lakiosuutta kun olen niin hirveä. Olisin voinut riitauttaa mutta jos kerran olen hirveä ja syytäkään ei kerrota niin Ok.
Apu kyllä kelpaa jos osaan joskus arvata että sitä tarvii kun ei pyytää osaa. Kuulemma joka päivä pitäisi kysyä.
Aloitusviestiin vastaus. Tutulta kuulostaa. Hyvin pinnallista keskustelua, ei olla ikinä puhuttu mitään syvällistä. Muistan kun joskus sairastin masennusta ja tulin kotiin sitä potemaan, äiti ei osannut sanoa tai kommentoida yhtään mitään. Lapsena /nuorena äiti penkoi laatikot ja luki päiväkirjat ja kertoi siitä minulle ja toisti mitä olen kirjoittanut. Ja kyllä, en edelleenkään uskalla kirjoittaa mitään henkilökohtaisia asioita mihinkään. Toisaalta hän löysi taatusti myös minun teini-iän ruokalistaukset kun sairastin anoreksiaa (tyyliin tänään söin 1,5 rkl kaurahiutaleita ja 0.5 tlk sokeria), tämä aihe kai vaikea ja niitä ei kommentoitu. Jostain syystä piti ylpeyden aiheena sitä, että jo hyvin nuorena lapsilisät tuli minun omalle tilille ja minun piti ostaa itse vaatteet. Siis jo ala-asteiässä. Vaatekauppaan mentiin yhdessä mutta se tehtiin selväksi että lapsilisistä menee maksu. Jossain vaiheessa nuoruutta minulla ei ollut esim. talvivaatteita. Varastin kyllä jonkin verran mutta omasta mielestä sitä tehtiin enemmän jännityksen takia eikä sen takia, että vaatteita ei ollut. Ihan ok lapsuus ja normaali perhe kuitenkin minun mielestä, ainakin päällisin puolin. Ruokaa oli ja katto pään päällä ja koulunkäyntiin ei ehkä kannustettu mutta sitten kun niitä kävi niin se oli hyvä juttu ja esim. valmistumista juhlittiin. Jälkikäteen ymmärtänyt miten epävakaata lapsuus oli. Esim. se tehtiin selväksi että sitten kun tulee tietyn ikäiseksi pitää alkaa maksaa vuokraa, keskustelu- ja kasvatus etenkin murrosiässä nälvivää ja vähättelevää. Tunnetaitoja ei opetettu, aina piti olla helvetin reipas ja jos ei ollut niin äitiä hävetti. Jotenkin maagisesti olisi itse pitänyt jo pienestä asti osata ja tietää miten toimitaan eri tilanteissa. Luulin pitkään että lapsia tehdään vain koska niin kuuluu tehdä, ei sen takia että ne olisivat ihania tms. Kun kävin kavereilla olin hämmentynyt siitä miten eri lailla vanhemmat puhuivat lapsilleen, siis ihan ystävällisesti ja saattoivat jutella tosi monenlaisia asioita.Äitini oma bravuuri tunteissa on itkupotkuraivarit edelleenkin.Kaikki johtuu varmastikin hänen omasta äitisuhteestaan. Itse katkaisin kierteen, minulla ei ole lapsia enkä niitä koskaan halunnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun antaisi luoja terveen pään loppuun asti ei ainakaan minun lasteni tarvitse valittaa että vaivaan heitä asioillani tai pyydän jotain apua.
Ja tolkkua olla hiljaa kun nähdään etten jonnoäinjoutavalla rupattelullakaan häiritse.
Nämä voi itse ottaa puheeksi omien lasten kanssa. Esimerkiksi omat vanhemmat kieltäytyivät puhumasta, miten toimitaan, kun heillä ei riitä voimat omakotitalossa asumiseen. Asioiden hoitaminen olisi helpompaa, kun olisi joku suunnitelma ja heillä jotain joustavuutta.
Aikuisilla ihmisillä on itsemääräämisoijeus, hehän voivat tehdä lapsiltaan kysymättä mitä tahansa niin kauan kuin ovat oikeustoimikelpoisia.
Leskillä on vähän eri asia, oletankin että suurin osa noista inha-äideistä on leskiä, tyttäret isänsä osuuden haltijana pyrkivät niskan päälle äideistään.
Mä en saanut lakiosuutta kun olen niin hirveä. Olisin voinut riitauttaa mutta jos kerran olen hirveä ja syytäkään ei kerrota niin Ok.
Apu kyllä kelpaa jos osaan joskus arvata että sitä tarvii kun ei pyytää osaa. Kuulemma joka päivä pitäisi kysyä.
Eihän eläviä peritä, vasta kuolleita. Usein isän perintökin jaetaan vasta molempien kuoltua.
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.
Mitä tuon asian huomioiminen konkreettisesti auttaa. Hirveän vaikea tuntea enemmän hyväksyntää asialle siksi, että ymmärtää ettei ollut haluttu ja siksi vanhemmat tämän myös näyttivät.
Ehkä se tekee siitä teoriatasolla ymmärrettävän seurauksen. Se ei tee siitä tunne tasolla helpompaa hyväksyä tai vähemmän surullista.
Se ei saa lapsia ponnistelemaan vanhempien vuoksi vaikeassa tilanteessa tehdäkseen siitä parempaa, eivät hekään tehneet niin. Jos lapset tekevät sen velvollisuudentunnosta, se on enemmän velvollisuudentuntoa kuin vanhemmillaan. Yhtä loogisena hyväksyttävänä seurauksena näille vanhemmille pitäisi olla selvää, ettei kukaan halua heitä auttaa tai huomioida heidän ollessaan vanhoja ja tarvitsevia. Ei niin toimita, eivät hekään sitä itseltään vaatineet. Miksi joku muu vaatisi? Eikö sitä voi valimatta ja katkeroitumatta kestää, kuten lapsiltakin vaaditaan? ihan hyvin aikuiset lapset voivat kurittaa ja huutaa, jättää yksin ja huomioitta, kun vanhus on nyt yhtä heikko kuin lapsi aikanaan oli. Mikään ei estä, sehän heidän pitäisi tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun antaisi luoja terveen pään loppuun asti ei ainakaan minun lasteni tarvitse valittaa että vaivaan heitä asioillani tai pyydän jotain apua.
Ja tolkkua olla hiljaa kun nähdään etten jonnoäinjoutavalla rupattelullakaan häiritse.
Nämä voi itse ottaa puheeksi omien lasten kanssa. Esimerkiksi omat vanhemmat kieltäytyivät puhumasta, miten toimitaan, kun heillä ei riitä voimat omakotitalossa asumiseen. Asioiden hoitaminen olisi helpompaa, kun olisi joku suunnitelma ja heillä jotain joustavuutta.
Aikuisilla ihmisillä on itsemääräämisoijeus, hehän voivat tehdä lapsiltaan kysymättä mitä tahansa niin kauan kuin ovat oikeustoimikelpoisia.
Leskillä on vähän eri asia, oletankin että suurin osa noista inha-äideistä on leskiä, tyttäret isänsä osuuden haltijana pyrkivät niskan päälle äideistään.
Mä en saanut lakiosuutta kun olen niin hirveä. Olisin voinut riitauttaa mutta jos kerran olen hirveä ja syytäkään ei kerrota niin Ok.
Apu kyllä kelpaa jos osaan joskus arvata että sitä tarvii kun ei pyytää osaa. Kuulemma joka päivä pitäisi kysyä.
Et kysele, koskaan. Etkä tee mitään muutakaan. Se on viisainta.
Etkä todellakaan ala päivittäin siis kyselemään. Ellei pyydä, olet hiljaa.
Jos pyytää, mieti silloinkin että kannattaako vastata kyllä.
Suorituskeskeinen, pinnallinen ja hieman konservatiivinen ilmapiiri on tuttua. Asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Tietynlaiset tavoitteet asetettiin elämälle. Lukio, yliopisto ja hyvä ammatti ja hyvä työ. Veljelle armeijassa pärjääminen oli isälle tärkeää. Kaikkea eivät saaneet ja varmasti pettyivät.
Se että veljeni meinasi juoda itsenä hengiltä ei vanhemmilta vieläkään löydy ymmärrystä että hän sairasti alkoholismia. Masennus on vain laiskuutta ja heikkoutta jne.
Kaikki kuitenkin oli. Lapsuus turvallinen ja kaikkea oli mutta lämpö ja sellainen puhumattomuudeen ilmapiiri toi syvää sulkeutuneisuutta. Kyllä omille vanhemmille pitäisi pystyä puhumaan kaikki asiat ihan kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.
Ehkäisypillerit tulivat 1960~luvulla ja abortin saamista helpottava laki 1973. Ihmisen täytyy olla aika nuori (ja oppimaton), jos ei noita tiedä. Sori.
Juu, äidit. Tuohon aikaan etenkin, kaikki oli hyvin estynyttä, rajoittunutta ja pimitettiin asioita. Samalla ahdistavaa. Pelkoja syntyy paljon, kun asioista ei aaa puhua, salataan, pimitetään. Otan osaa, itsellä samaa koettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Itse ajattelen näin, lapseni ovat aikuisia, heillä on oma elämä , eivät he ole jämähtäneet 35 vuotta taaksepäin teini-iän vääryyksiin mikä lienee aikuisuutta.
Olemme siis kaikki aikuisia, minä olen nyt se heiveröisin astia, mutta pidän itseäni vielä täysvaltaisena aikuisena. Siksipä emme tarvitse pitää mitään riitely/syyttely/ itku/ anteeksipyytely hysteriaa tapaamisissa vaan aikuisten reaalitasolla olevaa keskustelua.
Toivon etten ikinä muutu sellaiseksi taakaksi että lapseni vaikka täällä aloittavat satoja keskustelua äidin/ anopin auttamisesta ja pääsis jo ämmästä eroon. Kun silloin 36 vuotta sitten en saanut just sitä mitä halusin.
Ihan uskomatonta miten vajaaä lyistä kommentointia täällä on. Oletko oikeasti noin typ e rä vai pelkästään ilkeä?
NÄytä täällä yksikin viesti, missä ihmiset kirjoittaa siitä, että kerran 36 vuotta sitten en saanut mitä halusin, ja sen jälkeen sitä on vatvottu ikuisesti?
NÄytä yksikin viesti, missä kerrotaan kuinka tapaamiset on jotain itku/syyttely/riitely jne hysteriaa?
Niin, eihän niitä ole. Kun kysymys on aika paljon isommasta, yleensä koko elämänmittaisesta asiasta, joka ei suinkaan jää johonkin lapsuuden yksittäisen mielipahan tasolle, vaan on kaiken läpäisevää kaltoinkohtelua, josta kestää toipua hyvä siivu elämästä.
Mutta kyllähän sä nyt sen tiesit. Halusit vaan olla aggressiivinen mu lk ku.
Sinähän se täällä riehut ja nimittelet ihan rauhallisesti kirjoittavaa ihmistä! Mikä sua vaivaa? Lopeta se muiden syyttely ja ala elää sitä omaa elämääsi.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Lapsesiko ovat siis suoraan sanoneet teille vanhemmille näin? Vai oliko tämä sellainen marttyyripuuskahdus?
Jos sinä ja sisaruksesi olette saaneet mielestänne kelpo kotiolot, ja välit omiin vanhempiin olivat hyvät, niin ole tyytyväinen. Ei silloin ole syytä valittaa. Sama juttu omien lastesi kanssa. Oletan, että tiedät, mitä mieltä he ovat, jolloin viisastelusi menee ihan hukkaan.
Minulle kommentoit. Lapseni elivät tosiaan jo urbaani lapsuuden harrastusmahdollisuuksin ja koulutusmahdollisuuksin. Ovat akateemisen koulut käyneet kaikki, töitä heillä on riittänyt ja perheonneakin, kai, kun pitkissä.liitoissa ovat. Ihan varmaan kuitenkin hekin voivat muistaa jotain väärin kohtelua , yksi on sosiaalialalla ja sanonut ettet äiti edes tiedä mikä on kurja lapsuus, mitä hän näkee. Oletan ettei hän tarkoita ettei niissä perheissä halita tarpeeksi tai äiti vie lasta pianotunnille vaan joutuu yksin menemään. ( Anteeksi)
Ikävää että niin paljon on rikkinäisiä ihmisiä. Itse olen peräkylän köyhässä mökissä , 15- vuotiaana töihin, pitänyt lapsuuttani kurjana. Muttei se kai ollut, kun ei hakattu ja vanhaa riepua riitti kuukauden pahaksi ajaksi. Tosin kyllä kun kaupungissa käytiin 1903 syntynyt äiti neuvoi mistä sai ostaa siteitä, sellaisia kuminauhaan solmittavia. Mutta ei sitä joka kuukausikaan käyty kaupungissa.
Sori nyt, en voi malttaa etten kirjoittasi mitä oli lapsuus suurilla ikäluokilla heikommissa oloissa tai miten näin 70- luvun kolmen kuukauden äitiyslomalla. Ja olemattomin päiväkotipaikoin. Ilman kotihoidontukea
(Lienee selvä ettei äitini 70- luvulla enää ollut mikään lastenkaitsija, anoppi oli kuollut.)
No juuri niin. Onnellisuus ja hyvä elämä tosiaan ON muutakin kuin aineelliset olosuhteet, tarvikkeet tai edes koulutusmahdollisuudet.
Lapsen kohdalla se tarkoittaa vanhemmiltaan saatavaa lämpöä, rakkautta, turvallisuutta ja luottamusta. Siinä on hyvän kasvun ainekset. Se että kotona on hyvä olla.
Viimeksi mainittuja me 70-luvun lapset emme useinkaan ole saaneet, ja kuten ketjusta on luettavissa, niin vanhempien toiminta on ollut pahimmillaan tahallista ja jopa sadistista.
On kaksi suurta kysymystä: 1. miksi juuri meidän vanhempiemme ikäpolvi näki oikeudekseen kohdella lapsiaan näin, ja 2. miten ihmeessä meistä kaltoin kohdelluista 70-luvulla syntyneistä tuli haavoittuneita mutta silti normaaleja, empaattisia ihmisiä? Miten ihmeessä tämä yhtälö toimii?
Selvää on, että me lapset olemme vahvempia kuin vanhempamme. Miksikö? Siksi, että me emme jatkaneet pahan kierrettä omiin lapsiimme. Se, että on itse kokenut vääryyttä, ei oikeuta olemaan ihmishirviö kenellekään.
Tuo kakkoskohta on kyl hyvä vitsi - normaali ja empaattinen 😂😂 Tätä ketjua lukiessa ei voi sanoa, että kirjoittajat olisivat kovin empaattisia panetellessaan vanhoja vanhempiaan.
Nim. 1970 syntynyt, joka ei todellakaan tunnista ketjun uhriutujia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä saa äipät olla tarkkoja puheistaan, sanot mitä sanot, vaikka yhym ja sepä hyvä tai onpa hauskaa menopaussia potevat tyttäret samalla kiihkolla kuin teineinä antavat äideilleen palautetta. Äänensävy oli väärä , ei kenenkään puheita yhymillä.kuitata, pitää olla kiinnostunut eikä vaan lääkkeistään puhua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.Ehkäisypillerit tulivat 1960~luvulla ja abortin saamista helpottava laki 1973. Ihmisen täytyy olla aika nuori (ja oppimaton), jos ei noita tiedä. Sori.
Tuossa kyllä tuo lainaamasi kirjoittaja on ihan oikeassa. Aborttilain myötä huippuvuotena joka kolmas raskaus keskeytettiin. Meillä 1970-lukulaisilla on siis ihan hirmuisen paljon abortoituja sisaruksia, joita ei haluttu maailmaan. Ehkäisyn saatavuus oli vielä 1980-luvullakin paikkakuntakohtaista. Isoissa kaupungeissa elettiin vapaamielisemmin ja avoimemmin. Pienillä paikkakunnilla terveyskeskuksessa saattoi olla yksi tai kaksi lääkäriä, eikä ollut mitenkään tavatonta että nämä lääkärit kieltäytyivät eettisistä syistä kirjoittamaan aborttia puoltavia lausuntoja. Uskovainen lääkäri saattoi myös hyvin tarkkaan kysellä syitä raskaudenkeskeytykseen ja yrittää käännyttää keskeytystä haluavaa kertoen vaikkapa lapsiperheiden taloudellisista etuuksista ja ihan suoraan moraaliin vedoten.
Ehkäisypillerit eivät myöskään markkinoille saapuessaan olleet mitenkään helppoja lääkkeitä. Silloin hormonimäärät olivat moninkertaiset nykyaikaisiin pillereihin nähden ja sivuvaikutukset olivat osalla kauheita ja joillain käsittivät jopa jatkuvaksi muuttuvan kuukautisvuodon. Myöskään ehkäisyasioita ei terveyskeskuksissa kaikki lääkärit suostuneet hoitamaan. Nämä on niitä asioita lähihistoriastamme, joista vielä nykyään vaietaan mutta näistä pitäisi puhua!
1990-luvulla syntyneet olivat ensimmäisiä ikäluokkia, joita on tähän maailmaan todella haluttu. Näkeehän siinä kohtaa myös jonkinlaisen muutoksen suomalaisissa!
Jos siis olet 1970-luvulla syntynyt ja aina on tuntunut siltä ettet ole ollut toivottu ja rakastettu, se hyvin mahdollisesti johtuu siitä että et oikeasti ollut toivottu lapsi. Jos jostain ollaan kiitollisia näille vanhemmille niin siitä, että suurin osa on vaiennut (tästäkin) asiasta eikä ole hieronut sitä lasten naamaan.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä saa äipät olla tarkkoja puheistaan, sanot mitä sanot, vaikka yhym ja sepä hyvä tai onpa hauskaa menopaussia potevat tyttäret samalla kiihkolla kuin teineinä antavat äideilleen palautetta. Äänensävy oli väärä , ei kenenkään puheita yhymillä.kuitata, pitää olla kiinnostunut eikä vaan lääkkeistään puhua
Ihana tuo jatkuva menopaussin ja vaihdevuosien toistaminen. 🤣 Onko siinä samaa yritystä nöyryyttää tyttäriä samaan tapaan kuin aikoinaan kuukautisista, joiden vuoksi olimme niin itkuisia, kiukkuilevia, tuittuilevia ja ihan vaan vaikeita?
Nykyään ei enää onneksi tarvitse kuukautisistakaan kärsiä, vaan niihin löytyy kipulääkkeitä sekä vuotoa vähentäviä lääkkeitä. Samoin ei tarvitse vaihdevuosioireistakaan kärsiä, siihen löytyy helpot hormonihoidot jos oireita on. Jäi näistä asioista kärsiminen ja niiden poteminen teille edellisille sukupolville, sori siitä ja avoimuudestamme.
Nykyään ei enää edes naisen hormonitoiminnan pilkkaaminen toimi pilkka-argumenttina, voi tätä maailman menoa! Anteeksi jos olen kärkäs, voi johtua kiertoni myöhäisestä luteaalivaiheesta, johon tunnetusti liittyy keskimääräistä vähäisempää stressinsietokykyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.Ehkäisypillerit tulivat 1960~luvulla ja abortin saamista helpottava laki 1973. Ihmisen täytyy olla aika nuori (ja oppimaton), jos ei noita tiedä. Sori.
Tuossa kyllä tuo lainaamasi kirjoittaja on ihan oikeassa. Aborttilain myötä huippuvuotena joka kolmas raskaus keskeytettiin. Meillä 1970-lukulaisilla on siis ihan hirmuisen paljon abortoituja sisaruksia, joita ei haluttu maailmaan. Ehkäisyn saatavuus oli vielä 1980-luvullakin paikkakuntakohtaista. Isoissa kaupungeissa elettiin vapaamielisemmin ja avoimemmin. Pienillä paikkakunnilla terveyskeskuksessa saattoi olla yksi tai kaksi lääkäriä, eikä ollut mitenkään tavatonta että nämä lääkärit kieltäytyivät eettisistä syistä kirjoittamaan aborttia puoltavia lausuntoja. Uskovainen lääkäri saattoi myös hyvin tarkkaan kysellä syitä raskaudenkeskeytykseen ja yrittää käännyttää keskeytystä haluavaa kertoen vaikkapa lapsiperheiden taloudellisista etuuksista ja ihan suoraan moraaliin vedoten.
Ehkäisypillerit eivät myöskään markkinoille saapuessaan olleet mitenkään helppoja lääkkeitä. Silloin hormonimäärät olivat moninkertaiset nykyaikaisiin pillereihin nähden ja sivuvaikutukset olivat osalla kauheita ja joillain käsittivät jopa jatkuvaksi muuttuvan kuukautisvuodon. Myöskään ehkäisyasioita ei terveyskeskuksissa kaikki lääkärit suostuneet hoitamaan. Nämä on niitä asioita lähihistoriastamme, joista vielä nykyään vaietaan mutta näistä pitäisi puhua!
1990-luvulla syntyneet olivat ensimmäisiä ikäluokkia, joita on tähän maailmaan todella haluttu. Näkeehän siinä kohtaa myös jonkinlaisen muutoksen suomalaisissa!
Jos siis olet 1970-luvulla syntynyt ja aina on tuntunut siltä ettet ole ollut toivottu ja rakastettu, se hyvin mahdollisesti johtuu siitä että et oikeasti ollut toivottu lapsi. Jos jostain ollaan kiitollisia näille vanhemmille niin siitä, että suurin osa on vaiennut (tästäkin) asiasta eikä ole hieronut sitä lasten naamaan.
Voi lapsikullat. Me 40- luvulla synyneet tiedämme tasan tarkkaan olevamme liki kaikki vahinkolapsia. Ei minuakaan varmaan vanhemmat äidin ollessa 43 - vuotias suunniteltu että tehdäänpä 10. Lapsi. Mutta ei siitä ole mitään traumaa tullut, realistinen tosiasiahan tuo on. Koulukaverin perheessä oli 15 lasta eikä ole mitään lessuseutua. Isänsä teki sahtia ja kylän ukkojen kanssa joi.
Itselläni oli kyllä raitis koti, kotikaljaa oli muttei humalasahtia. Äiti oli monitaitoinen hyväntuulinen ihminen, isossa maalaistalossa oli ollut kasvattina, oli vähän herraskainen sähköttömään ja harmaaseen tönöön.
Ihmettelen tuota vanhan kansan jaksamista. Nyt kahden lapset äidit kaikin mukavuuksin eivät jaksa arkea, anopin vierailu ylivoimainen jos pitää kahvit ja ruoka laittaa. Kuka semmosta ehtii kun on kaksi lasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä saa äipät olla tarkkoja puheistaan, sanot mitä sanot, vaikka yhym ja sepä hyvä tai onpa hauskaa menopaussia potevat tyttäret samalla kiihkolla kuin teineinä antavat äideilleen palautetta. Äänensävy oli väärä , ei kenenkään puheita yhymillä.kuitata, pitää olla kiinnostunut eikä vaan lääkkeistään puhua
Ihana tuo jatkuva menopaussin ja vaihdevuosien toistaminen. 🤣 Onko siinä samaa yritystä nöyryyttää tyttäriä samaan tapaan kuin aikoinaan kuukautisista, joiden vuoksi olimme niin itkuisia, kiukkuilevia, tuittuilevia ja ihan vaan vaikeita?
Nykyään ei enää onneksi tarvitse kuukautisistakaan kärsiä, vaan niihin löytyy kipulääkkeitä sekä vuotoa vähentäviä lääkkeitä. Samoin ei tarvitse vaihdevuosioireistakaan kärsiä, siihen löytyy helpot hormonihoidot jos oireita on. Jäi näistä asioista kärsiminen ja niiden poteminen teille edellisille sukupolville, sori siitä ja avoimuudestamme.
Nykyään ei enää edes naisen hormonitoiminnan pilkkaaminen toimi pilkka-argumenttina, voi tätä maailman menoa! Anteeksi jos olen kärkäs, voi johtua kiertoni myöhäisestä luteaalivaiheesta, johon tunnetusti liittyy keskimääräistä vähäisempää stressinsietokykyä.
Naistenlehdethän täynnä PMS - oireita että kaitpa niistä.ihmiset kärsii. Ja nykyaikana on aikaa kärsiä, ei naisilla ollut ennen aikaa kun oli lehmät, maataloustyöt, lapset, säilömiset tai kaupungissa tehdastyö.
Harmi, että hyvä vertaistukiketju on pilattu näillä katkerien marttyyriäitien kiukunpuuskilla. Toisaalta antaapa elävää esimerkkiä siitä, mistä ketjussa alunperin puhutaan.
No sääli sitten, jos se on se tunne mihin pystyt.