Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
shg kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hammasluutkin kai erilaisia. Miehelläni joka oli aika huolimaton suuhygienian kanssa porattiin eka kertaa yli nelikymppisenä, hampaat olivat senkin jälkeen hyviä, hampaiden väri ei mikään erityisen valkoinen.
Itselläni on ollut lapsena hampaiden liikatiheys, en muista sen lääketieteellistä nimeä. Se olisi lapsena tarvinnut hoitoa mutta ei tosiaan 50 - luvulla koululääkäri puhunut mitään.
Lapset perivät sen, toiselta poistettiin neljä rautahammasta ja sitten hampaat sopivat kasvamaan suuhun.
Toiselta otettiin myös ehjiä hampaita pois ja vedettiin kitalaesta yksi rautahammas riviin.
Eivät aikuisina ole paljon kuulemma hammaslääkäriä tarvinneet kuin viisauden hampaiden poistoon.Kiitos siis kunnat 70-luvulla syntyneiden hyvästä hoidosta.
Se, että toisilla on perinnöllisesti parempi/huonompi hammasluu, on ikävä kyllä myytti. Huono suuhygienia / osaamattomuus hoitaa hampaitaan kylläkin usein periytyy.
Hampaiden reikiintymistä aiheuttava kariesbakteeri tarttuu syljen välityksellä, usein vanhemmilta tai sisaruksilta, ja siksi sylkikontaktia lapsen kanssa tulisi välttää mahd. pitkään (ei käytetä lapsen aterimia omassa suussa, yms). Joillakin tätä kariesbakteeria sitten suussa voi olla enemmän kuin toisilla, mikä sitten nostaa hampaiden reikiintymisriskiä, mutta silloinkin reikiintyminen vaatii seurakseen huonon suuhygienian/elämäntavat.
Joitakin mahdollisesti periytyviä hampaiden terveyteen vaikuttavia tekijöitäkin toki on, kuten kiilteen hypoplasia/hypomineralisaatio (vaikuttavat kiilteen rakenteeseen), mutta 99% "perinnöllisesti huonoa hammasluuta" julistavilla suun ongelmiin syynä on puutteellinen omahoito. Usein myös unohdetaan, että napostelu sekä mehujen/limujen juominen reikiinnyttää hampaita, eli sieltä voi löytyä syy jos hampaat reikiintyvät 2 krt/pv harjauksesta huolimatta.
Unohdit lääkkeet. Moni lääke reikiinnyttää hampaita. Närästys, eli hapon nouseminen suuhun vaurioittaa kiillettä jolloin reikiä synty helpommin. Oksentelu tekee samaa mutta nopeammin, eli esim. bulimia. Huumeiden käyttö myös pilaa hampaat.
Hampaissa on myös synnynnäisiä eroja, vaikka sitä vastaan halutaankin jostain syystä masinoida.
JOo, mulle ainakin on ihan turha selittää, ettei hampaiden laadussa olisi synnynnäisiä eroja. Mulla ja mun äidillä on hyvät ja vahvat hampaat, veljelläni ja isällä huonot ja hauraat. Ja ihan samalla lailla on isä meidän lusikat nuollut, kun ollaan oltu lapsia.
Mulla on ADHD, ja edelleen hampaiden hoito on haasteellista, pesen hampaat hyvänä päivänä kerran, huonona en kertaakaan. Ientulehdus on vähän väliä, mutta omat hampaat silti suussa, eikä kovin montaa reikääkään. Veli puolestaan pesee tarkasti hampaat aamuin illoin, ja ne käytännössä murenee hänellä suuhun. Mä olen aina ollut aamusta iltaan napostelija ja kaiken sokerisen mussuttaja jatkuvasti, veli syö säännöllisesti ja fiksusti. Mutta siis meidän hampaat on aina olleet ihan eri näköisetkin, mulla on vahvat ja valkoiset, veljellä sellaiset läpikuultavan, vähän posliinisen näköiset.
Minä en pessyt lapsena hampaita säännöllisesti, ennenkuin jouduin lastenkotiin mulla ei koskaan ollut reiän reikää ennen, kun aloin pesemään aamuin illoin. Puolisollani on huonoimmat hampaat, jotka olen ikinä nähnyt ja hän on yli 40 vuotta pessyt säännöllisesti. Kun vaihdoin fluori hammastahnan fluorittomaan reikien tulo loppui. Luulen, että fluorista on vain haittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti nykyiset 50+- säilyvät virkeinä ja terveinä vielä kun heidän lapsensa äkäilevät vanhasta lääkästä ja kieltäytyvät huomaamasta vaikkapa alkavaa vanhuuden muistisairautta.
Auttaahan vanhempiaan ei tarvitse. Asetelma pysyköön samana, lapsi kiukuttelee vanhemmilleen.No mä olen vasta toki 45, mutta mulla on jo kaksi aikuista lasta. Välit on tosi hyvät ja läheiset, eivätkä he kiukuttele minulle, koska heidän ei tarvitse. He tulevat kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi muutenkin.
Oman äitini mielestä taas minä varmasti edelleen kiukuttelen hänelle. Omaa osaansa tässä asetelmassa ei tietenkään huomaa: yrittää pakottaa ja manipuloida omia juttujaan niin kauan että on pakko huutaa pää punaisena että lopettaa, ja sitten tietysti itkee marttyyrina. Ja ei, kysymys ei ole muistisairaudesta, kun on aina ollut samanlainen. Hirveä äiti.
Tuosta "huutaa pää punaisena" tuli mieleen äitini yksi lempilausahdus "kun sulle ei voi koskaan mitään sanoa, kun alat heti huutaa".
Nää asiat joista sitten menee hermot on sellaisia, joista en halua puhua. Esimerkiksi mun veljen ja hänen vaimonsa haukkuminen (ihan tavallisia ihmisiä ovat), sen kertoilu kuinka paljon tämä ja tuo ja se on lihonut, mun painon ja syömisten ruotiminen, mun lasten ulkonäön arvostelu (hiusten värit, lävistykset). En halua kuulla tämmöstä ollenkaan.
Kun vedän oman rajani kieltäytymällä näistä aiheista,äiti itse suuttuu ensin ja sitten tulee se hetki, kun "alan huutaa"ja kätevästi minusta saadaan aikaan se pahis ja vaikea luonne.
Ihan älytöntä, mutta mun äitini hokee tota ihan samaa! Siis että mulle ei voi mitään sanoa, kun alan heti huutaa.
Ja siis oikeasti kokee että mä olen jotenkin ihan arvaamaton.
Kun oikeasti ne tilanteet menee meillä myös juuri kuvaamallasi tavalla: on asioita, joista en enää keskustele, tai joista puhetta en kuuntele. Meillä myös yksi aihe on ulkonäköni ja painoni. Äitini ei aikanaan lopettanut kommentointiaan silloinkaan kun olin syömishäiriön takia hoidossa Lapinlahdessa, ja hän hyvin sen tiesi.
Mutta kun äitini aloittaa aiheesta, pyydän monta kertaa ihan tavallisesti että lopettaisi. Ei lopeta.
Sama on kaiken maailman roinan kantaminen meille kassikaupalla. Ei usko millään, että en halua mitään. Ei usko millään että ne tavarat ei tule jäämään meille. Vasta kun huudan ja pakotan kantamaan ne takaisin autoonsa, loukkaantuneena ja närkästyneenä niin tekee.
Miksi ei voi uskoa, ettei kanna meille mitään paskaa? Olen sata kertaa sanonut, mutta ei. Ei vaan voi uskoa.
Kotimaa
Tutkimus kohauttaa: Päiväkodissa aloittaminen alle 3-vuotiaana voi lisätä lapsen aggressiivisuutta – asiantuntijat eri mieltä
Tutkijatohtori Aino Saarisen mukaan päiväkodin aloittaminen liian varhain, liian iso ryhmäkoko ja liian pitkät hoitopäivät kasvattavat aggressiivisen käyttäytymisen riskiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Itse ajattelen näin, lapseni ovat aikuisia, heillä on oma elämä , eivät he ole jämähtäneet 35 vuotta taaksepäin teini-iän vääryyksiin mikä lienee aikuisuutta.
Olemme siis kaikki aikuisia, minä olen nyt se heiveröisin astia, mutta pidän itseäni vielä täysvaltaisena aikuisena. Siksipä emme tarvitse pitää mitään riitely/syyttely/ itku/ anteeksipyytely hysteriaa tapaamisissa vaan aikuisten reaalitasolla olevaa keskustelua.
Toivon etten ikinä muutu sellaiseksi taakaksi että lapseni vaikka täällä aloittavat satoja keskustelua äidin/ anopin auttamisesta ja pääsis jo ämmästä eroon. Kun silloin 36 vuotta sitten en saanut just sitä mitä halusin.
Ihan uskomatonta miten vajaaä lyistä kommentointia täällä on. Oletko oikeasti noin typ e rä vai pelkästään ilkeä?
NÄytä täällä yksikin viesti, missä ihmiset kirjoittaa siitä, että kerran 36 vuotta sitten en saanut mitä halusin, ja sen jälkeen sitä on vatvottu ikuisesti?
NÄytä yksikin viesti, missä kerrotaan kuinka tapaamiset on jotain itku/syyttely/riitely jne hysteriaa?
Niin, eihän niitä ole. Kun kysymys on aika paljon isommasta, yleensä koko elämänmittaisesta asiasta, joka ei suinkaan jää johonkin lapsuuden yksittäisen mielipahan tasolle, vaan on kaiken läpäisevää kaltoinkohtelua, josta kestää toipua hyvä siivu elämästä.
Mutta kyllähän sä nyt sen tiesit. Halusit vaan olla aggressiivinen mu lk ku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Itse ajattelen näin, lapseni ovat aikuisia, heillä on oma elämä , eivät he ole jämähtäneet 35 vuotta taaksepäin teini-iän vääryyksiin mikä lienee aikuisuutta.
Olemme siis kaikki aikuisia, minä olen nyt se heiveröisin astia, mutta pidän itseäni vielä täysvaltaisena aikuisena. Siksipä emme tarvitse pitää mitään riitely/syyttely/ itku/ anteeksipyytely hysteriaa tapaamisissa vaan aikuisten reaalitasolla olevaa keskustelua.
Toivon etten ikinä muutu sellaiseksi taakaksi että lapseni vaikka täällä aloittavat satoja keskustelua äidin/ anopin auttamisesta ja pääsis jo ämmästä eroon. Kun silloin 36 vuotta sitten en saanut just sitä mitä halusin.
Ihan uskomatonta miten vajaaä lyistä kommentointia täällä on. Oletko oikeasti noin typ e rä vai pelkästään ilkeä?
NÄytä täällä yksikin viesti, missä ihmiset kirjoittaa siitä, että kerran 36 vuotta sitten en saanut mitä halusin, ja sen jälkeen sitä on vatvottu ikuisesti?
NÄytä yksikin viesti, missä kerrotaan kuinka tapaamiset on jotain itku/syyttely/riitely jne hysteriaa?
Niin, eihän niitä ole. Kun kysymys on aika paljon isommasta, yleensä koko elämänmittaisesta asiasta, joka ei suinkaan jää johonkin lapsuuden yksittäisen mielipahan tasolle, vaan on kaiken läpäisevää kaltoinkohtelua, josta kestää toipua hyvä siivu elämästä.
Mutta kyllähän sä nyt sen tiesit. Halusit vaan olla aggressiivinen mu lk ku.
No et ole tarkkaan lukenut.
Kai nyt siitä olet samaa mieltä että vanhat vanhemmat ovat kamala taakka ja vaiva ihmiselle?
Kyllähän täällä aika pikkuasioista on puhuttu, piti harrastuksiin mennä yksin, ei kukaan saattanut. Nykyään tietysti lapsi kuskataan joka paikkaan mutta kyllä 10 v lastenlapsi menee nytkin yksin helsingin toiselle laidalle vaihtaen bussista ratikkaan yksin. Oudoin oli väite ettei lasta viety hammaslääkäriin, vaikka vanhemmat itse kävi. (Kun kouluhammashoito oli.)
Näen kamalana lapsuuden alkoholisti/narkkarikodissa, en jos työssä käyvä äiti on vienyt lapsen hoitoon tai ei ole ehtinyt nykyiseen tapaan koko huomiotansa antamaan vain lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti nykyiset 50+- säilyvät virkeinä ja terveinä vielä kun heidän lapsensa äkäilevät vanhasta lääkästä ja kieltäytyvät huomaamasta vaikkapa alkavaa vanhuuden muistisairautta.
Auttaahan vanhempiaan ei tarvitse. Asetelma pysyköön samana, lapsi kiukuttelee vanhemmilleen.No mä olen vasta toki 45, mutta mulla on jo kaksi aikuista lasta. Välit on tosi hyvät ja läheiset, eivätkä he kiukuttele minulle, koska heidän ei tarvitse. He tulevat kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi muutenkin.
Oman äitini mielestä taas minä varmasti edelleen kiukuttelen hänelle. Omaa osaansa tässä asetelmassa ei tietenkään huomaa: yrittää pakottaa ja manipuloida omia juttujaan niin kauan että on pakko huutaa pää punaisena että lopettaa, ja sitten tietysti itkee marttyyrina. Ja ei, kysymys ei ole muistisairaudesta, kun on aina ollut samanlainen. Hirveä äiti.
Tuosta "huutaa pää punaisena" tuli mieleen äitini yksi lempilausahdus "kun sulle ei voi koskaan mitään sanoa, kun alat heti huutaa".
Nää asiat joista sitten menee hermot on sellaisia, joista en halua puhua. Esimerkiksi mun veljen ja hänen vaimonsa haukkuminen (ihan tavallisia ihmisiä ovat), sen kertoilu kuinka paljon tämä ja tuo ja se on lihonut, mun painon ja syömisten ruotiminen, mun lasten ulkonäön arvostelu (hiusten värit, lävistykset). En halua kuulla tämmöstä ollenkaan.
Kun vedän oman rajani kieltäytymällä näistä aiheista,äiti itse suuttuu ensin ja sitten tulee se hetki, kun "alan huutaa"ja kätevästi minusta saadaan aikaan se pahis ja vaikea luonne.
Ihan älytöntä, mutta mun äitini hokee tota ihan samaa! Siis että mulle ei voi mitään sanoa, kun alan heti huutaa.
Ja siis oikeasti kokee että mä olen jotenkin ihan arvaamaton.
Kun oikeasti ne tilanteet menee meillä myös juuri kuvaamallasi tavalla: on asioita, joista en enää keskustele, tai joista puhetta en kuuntele. Meillä myös yksi aihe on ulkonäköni ja painoni. Äitini ei aikanaan lopettanut kommentointiaan silloinkaan kun olin syömishäiriön takia hoidossa Lapinlahdessa, ja hän hyvin sen tiesi.
Mutta kun äitini aloittaa aiheesta, pyydän monta kertaa ihan tavallisesti että lopettaisi. Ei lopeta.
Sama on kaiken maailman roinan kantaminen meille kassikaupalla. Ei usko millään, että en halua mitään. Ei usko millään että ne tavarat ei tule jäämään meille. Vasta kun huudan ja pakotan kantamaan ne takaisin autoonsa, loukkaantuneena ja närkästyneenä niin tekee.
Miksi ei voi uskoa, ettei kanna meille mitään paskaa? Olen sata kertaa sanonut, mutta ei. Ei vaan voi uskoa.
Meillä ihan samaa. Ei kuuntele eikä ymmärrä.
Itsepäinen äiti joka on saanut yleensä tahtonsa läpi. Ja ei aina helpolla. Mutta vaikka millä keinoilla on hänen pillinsä mukaan hypitty. Ja se raivoaminen.
Eli onko sulla samanlainen?
Meillä anoppia on aina pidetty kun kukkaa kämmenellä. Minäkin miniänä automaattisesti omin sen toimintamallin.
Olen tähän asti ollut väleissä appiukkoon että anoppiin. Itse olivat aikoinaan esm appiukon äitiin riidoissa niin etteivät olleet puheyhteyksissä moneen vuoteen.
Olen ollut mieheni kanssa 33 vuotta yhdessä.
Appivanhempani puhuvat ilman suodatusta, mutta todella yliherkkiä kun heistä itsestään kysymys.
Seurustelu heidän kanssaan on todellakin vaatinut minulta lehmän hermoja. Jos ero tulisi /olisi tullut niin yhtenä suurena plussana olisin pitänyt ettei tarvitse enää olla missään tekemisissä heidän kanssaan.
Kun joskus kuolevat niin en usko tarvitsevani surra tai itkeä heidän peräänsä.
Vaikea selittää, mutta heiltä puuttuu empatia.
Kaikki haukutaan selän takana, myös miehen veli, kellä on noussut paino, kuka on laihtunut. Lapsenlapsia arvostellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut tähän ketjuun jo vuosia sitten, ja palasin lukemaan tätä jälleen. Asiat ovat äitini ja mun välillä ennallaan. Ihmeellistä tiuskimista ja uhriutumista ja lapsellista kiukuttelua, eikä asioista voi puhua suoraan. Muutamia tuoreita esimerkkejä:
Sairastan vulvodyniaa, mutta äiti ei suostu ymmärtämään mistä on kyse, vaikka olen puhunut suoraan mitä oireita mulla on. Äiti kiertää sen kysymmällä esim. "Vieläkö on maha ollut kipeä?" Jokunen vuosi sitten mulla oli peräsuoleen liittyvää vaivaa. Äiti: "Onko selkä ollut kipeänä?" Näihin mä taas: "Ei mulla maha eikä selkä ole koskaan ollut kipeänä". Ja sama keskustelu toistuu kerta toisensa jälkeen.
Äiti ei kykene itse tekemään mitään ratkaisuja itse. Vanhempien lemmikit ovat sairastelleet. Äiti odottaa mun ratkaisevan joka tilanteen. Mä: "Soita eläinlääkärille ja kysy neuvoa, mä en osaa sanoa kun en ole eläinlääkäri". Äiti tiuskaisee: "Kai tässä sitten täytyy piikille viedä eläimet". Ja jos sanon tähän, että älä viitsi, suhtaudupa asiaan niinkuin aikuinen ihminen, niin lyödään luuria korvaan. Tämäkin keskustelu on käyty läpi moneen kertaan. Ja lopulta aina eläinrakkaana ihmisenä päädyn käyttämään vanhempieni eläimet omalla kustannuksellani eläinlääkärissä, vaikka ärsyttää, sillä olen lapsesta asti joutunut kuuntelemaan samaa virttä: "Ei tässä auta muu kuin viedä eläimet sitten lopetettavaksi", joka on kuultu mm. kun on ollut puhetta äidin ja isän mahdolllisesta avioerosta, muutosta toiseen asuntoon, lemmikin sterilisaatiosta, tms.
Käydessäni lapsuudenkodissa, tuntuu että siirryn ihan toiseen maailmaan, pois normaalien ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Ja ihmettelen, miten musta itsestä on kuitenkin tullut aika normaali ja keskustelukykyinen ja tunteensa hallitseva yksilö.
Tuo "toiseen maailmaan siirtyminen" kuvaa hyvin.
Vanhempani ovat kuin toisesta maailmasta. Kaikki on heille vaikeaa. Heidän kanssaan kaikki on vaikeaa. Mikään "normaali " ei onnistu. Se on ihan absurdia.
Vierailija kirjoitti:
Meillä anoppia on aina pidetty kun kukkaa kämmenellä. Minäkin miniänä automaattisesti omin sen toimintamallin.
Olen tähän asti ollut väleissä appiukkoon että anoppiin. Itse olivat aikoinaan esm appiukon äitiin riidoissa niin etteivät olleet puheyhteyksissä moneen vuoteen.
Olen ollut mieheni kanssa 33 vuotta yhdessä.
Appivanhempani puhuvat ilman suodatusta, mutta todella yliherkkiä kun heistä itsestään kysymys.
Seurustelu heidän kanssaan on todellakin vaatinut minulta lehmän hermoja. Jos ero tulisi /olisi tullut niin yhtenä suurena plussana olisin pitänyt ettei tarvitse enää olla missään tekemisissä heidän kanssaan.
Kun joskus kuolevat niin en usko tarvitsevani surra tai itkeä heidän peräänsä.
Vaikea selittää, mutta heiltä puuttuu empatia.
Kaikki haukutaan selän takana, myös miehen veli, kellä on noussut paino, kuka on laihtunut. Lapsenlapsia arvostellaan.
Lisään vielä.
Ovat näitä jotka eivät ole koskaan sanoillaan tai teioillaan todistaneet lapsilleen että haluaisivat jälkikasvulleen paremman elämän kun itse saivat. Ovat kateellisia, katkeria, pikkumaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsesäälissä se on hyvä viiskymppisten pyöriskellä, ei millään ikäluokalla ikinä ole yhtä kurjaa elämää ollut.
Oletpa sä katkera ja kateellinen, huhhuh
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti nykyiset 50+- säilyvät virkeinä ja terveinä vielä kun heidän lapsensa äkäilevät vanhasta lääkästä ja kieltäytyvät huomaamasta vaikkapa alkavaa vanhuuden muistisairautta.
Auttaahan vanhempiaan ei tarvitse. Asetelma pysyköön samana, lapsi kiukuttelee vanhemmilleen.
Et oikeasti tajua, että tämä letju on työtä siihen suuntaan, että asetelma ei pysyisi samana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsesäälissä se on hyvä viiskymppisten pyöriskellä, ei millään ikäluokalla ikinä ole yhtä kurjaa elämää ollut.
Oletpa sä katkera ja kateellinen, huhhuh
Miksi viiskymppisten kurjaa lapsuutta ja nykyistä kaunaista mieltä pitäisi kadehtia? Sääliä pikemminkin 70+ vanhusten tyttäriä.
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omilla vanhemmilla oli pakkoavioliitto ja onneton sellainen. He riiteli paljon, kotona oli kylmä tunnelma ja välillä jäätävä, kun isä piti viikkojen mykkäkoulua. Niin pitkälle kun muistan, äiti on kaatanut oman parisuhteen ongelmat minun niskaan. Aikuisena rupesin sanomaan, että en halua kuulla niistä. Minulla meni lopullisesti hermo, kun joskus nelikymppisenä ollessani sanoin taas äidille, että en halua kuulla, niin äiti vastasi "kyllä minä niistä silti kerron".
En ollut vielä koulussa kun isä kertoi mielestäni hauskan jutun. Rupesin nauramaan, mutta lopetin, kun pelkäsin, että äiti pahastuu. Mietin myös sitäkin, että jos isä kuolee, niin suuttuuko äiti, jos suren isää. Tuo yksi vastaanvänkääjä voisi miettiä, onko nuo tavallisia lapsen mietteitä.
Vierailija kirjoitti:
Näitä keskusteluja kun käydään niin hyvä olisi muistaa että vielä tonne pitkälti 90 luvulle lapsia tehtiin koska niitä nyt vaan kuulu tehdä. Ehkäsy mahdollisuudet niin ja näin. En edes tiedä koska mahdollisuus aborttiin tuli.
Nythän se on useasti aktiivinen valinta, onko lopuksi lapsellinen tai lapseton.
Aika monella 40 ja 50 luvulla syntyneellä olis jäänyt lapset tekemättä jos olis ollut heidän nuoruudessaan enemmän hyväksytty ja mahdollinen valinta.
Mutta tämäkään ei ole näin mustavalkosta. On noissakin huonoja vanhempia, jotka haluavat ja saavat lapsia.
Omilla vanhemmilla on kaksi vahinkolasta. Olisi kolmaskin, mutta isä uhkasi äitiä, että hän joutuu sitten lähtemään kotoa tyhjin käsin kolmen lapsen kanssa, jos ei hoida ongelmaa pois ja lisäsi vielä, että sinähän tämän päätät. Tämä tapahtui 1970-luvulla.
Mä olen perussairas töissäkäyvä viisikymppinen ja lapset aikuistuvat parhaillaan. Vannon että mun lasten ei tarvitse elämäänsä uhrata mun vaivoihin ja ongelmiin. Sitä varten ei lapset ole olemassa toisin kuin 40-luvun (perusterveetkin) mutsit kuvittelevat.
Vierailija kirjoitti:
Kun antaisi luoja terveen pään loppuun asti ei ainakaan minun lasteni tarvitse valittaa että vaivaan heitä asioillani tai pyydän jotain apua.
Ja tolkkua olla hiljaa kun nähdään etten jonnoäinjoutavalla rupattelullakaan häiritse.
Nämä voi itse ottaa puheeksi omien lasten kanssa. Esimerkiksi omat vanhemmat kieltäytyivät puhumasta, miten toimitaan, kun heillä ei riitä voimat omakotitalossa asumiseen. Asioiden hoitaminen olisi helpompaa, kun olisi joku suunnitelma ja heillä jotain joustavuutta.
Paljon tunnistan ap:n kokemuksista. Meillä ei ikinä, siis ikinä, ole niin siistiä, ettei äitini huomauttaisin jostakin ( perussiisti koti). Lapsettomalla veljelläni taas on aina niin siistiä. Yhtään lomamatkaa ei ole perheen kanssa 20 vuoden aikana tehty ilman saatetta "kannattaako tuonne nyt lähteä". Jos ostan jotakin uutta vaatetta, niin normi kommentti on, että eikö sulla ollut entisiä. Nykyisin ihan piruuttani sanon aina äitini soittaessa, että oon siivoomassa, niin kommentti voi olla että "no hyvä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun antaisi luoja terveen pään loppuun asti ei ainakaan minun lasteni tarvitse valittaa että vaivaan heitä asioillani tai pyydän jotain apua.
Ja tolkkua olla hiljaa kun nähdään etten jonnoäinjoutavalla rupattelullakaan häiritse.
Nämä voi itse ottaa puheeksi omien lasten kanssa. Esimerkiksi omat vanhemmat kieltäytyivät puhumasta, miten toimitaan, kun heillä ei riitä voimat omakotitalossa asumiseen. Asioiden hoitaminen olisi helpompaa, kun olisi joku suunnitelma ja heillä jotain joustavuutta.
Aikuisilla ihmisillä on itsemääräämisoijeus, hehän voivat tehdä lapsiltaan kysymättä mitä tahansa niin kauan kuin ovat oikeustoimikelpoisia.
Leskillä on vähän eri asia, oletankin että suurin osa noista inha-äideistä on leskiä, tyttäret isänsä osuuden haltijana pyrkivät niskan päälle äideistään.
Jos äiti-tytär -suhde aiheena kiinnostaa, niin suosittelen myös kirjaa Äitihaava. Itselläni välit nyt poikki äitini kanssa. En jaksa avata asiaan enempää, mutta kirja laittoi miettimään muutamaa asiaa omassa tilanteessa. Hjorthin kirja täytyy lainata, kiitti suosituksesta!