Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Kyseessä voi miehesi lapsella olla jokin häiriö hormonaalisessa toiminnassa, esim. kilpirauhasessa. Jos lapsi ei syö ylenpalttisesti ja liikkuukin tavanomaisessa määrin, niin kannattaa käydä lääkärissä.
Lapsi syö ylenpalttisesti ja laiskana liikkuu liian vähän. Aina kelpaa ekstra-annos ruokaa ja kaikki herkut söisi mielellään heti. Jokinhan tuonkin aiheuttaa, mutta eipä ole helppo ottaa selville kun painosta, tai syömisestä ei saisi hiiskua sanaakaan ettei tule aiheuttaneeksi lapselle mitään häiriötä.
Puhutko nyt itsestäsi. Kannattaa reipastua pikimmiten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkun vanhemmat eivät ole käyttäneet neuvoloita, viis veisanneet yhteiskunnan palveluista, se on aika myöhästä nyt 40 vuotta myöhemmin enää kostaa sitä elossa oleville mummeleille?
Eikö kuitenkin ole sen perusteella aika kovaa leimata kaikki 40-luvulla syntyneet äidit ja motkottaa ja halveerata tuhansilla kommenteilla huonoiksi ja ilkeiksi ihmisiksi?
En ymmärrä.
Ei täällä kukaan ole kaikkia leimaamassa, toisin kuin sinä, muut ymmärtävät ettei omaa kokemusta voi yleistää kaikkiin. Täällä jakavat kokemuksia ne, joilla tällaisia kokemuksia on. Miksi sinä tulet tänne sanomaan, etteivät ne kokemukset ole tosia, merkittäviä, keskustelun ja käsittelemisen arvoisia? Siinä mielessä viestisi kyllä tukevat yleistyksiä että ikäluokan porukka on tietynlaista -> on empatiavajetta toisten kärsimystä kohtaan, puolustautuminen ja itseen keskittyminen prioriteetti. Vähättely, asioiden pienentäminen, ohittaminen, kontrollointi. Se on sitä samaa jatkumoa, josta täällä puhutaan. Miten sattuikaan, tuurillaanko? Vai onko kyseessä todellinen ilmiö sittenkin?
Sieltä se taas tuli, kaikki on samanlaisia. Voi teidän kanssa.
Olethan sinäkin.
Miksi se muka ei olisi ilmiö, jos tietyn ikäisissä kuvio toistuu? Kyllä me se ollaan nähty, sinä olet ainoa täällä joka yrittää egoaan tältä kritiikiltä suojella. Tuntuu pahalta, aivan varmasti.
Tuo jolle vastasit, selitti ilmiön erinomaisesti. Juuri noin se on.
Jotenkin ihan kuulostaakin samalta mitä täällä noita kuvailtu näitä hirviö-äitejä, toi meidän piruileva ja tuhahteleva känkkäränkkä tässä keskustelussa. :D Voin ihan kuvitella ne ivalliset ilmeet ja silmien pyörittelyt ym.
Itsesäälissä se on hyvä viiskymppisten pyöriskellä, ei millään ikäluokalla ikinä ole yhtä kurjaa elämää ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alzheimer-potilas ei ole kuin lapsi, hän on sairas. Hän ei enää opi mitään vaan koko ajan ymmärrys vähenee.
Lapsi sensijaan ymmärtää ja oppii, vaikka häntä vihaisemminkin ohjattaisiin. Siinä on iso ero
Äitini ei mitään oppinut ja ymmärtänyt ennen sairastumistaankaan.
Uuden oppiminen ja aivojen plastisuuden hyödyntäminen on dementialta suojaava tekijä. Mikään yksittäinen juttu ei tietenkään suojaa dementialta, mutta matala koulutustaso, vanhaan jämähtäminen, urautuminen ja aivojen vähäinen käyttö altistavat dementialle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti nykyiset 50+- säilyvät virkeinä ja terveinä vielä kun heidän lapsensa äkäilevät vanhasta lääkästä ja kieltäytyvät huomaamasta vaikkapa alkavaa vanhuuden muistisairautta.
Auttaahan vanhempiaan ei tarvitse. Asetelma pysyköön samana, lapsi kiukuttelee vanhemmilleen.
Voi että tämä tyyppi sopii tähän ketjuun maskotiksi kuin nenä päähän. 😍
Kiitos kysymästä, helvetin hyvin menee. 🤣 Ei ole muuttanut katkeruus kylään, yhtään ei pelota ikääntyminen eikä yksinäisyys. Saat pitää päänsisäiset demonisi ihan itselläsi, sillä en jaa noita huolia. Tältä osin on polvi pojasta parantunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alzheimer-potilas ei ole kuin lapsi, hän on sairas. Hän ei enää opi mitään vaan koko ajan ymmärrys vähenee.
Lapsi sensijaan ymmärtää ja oppii, vaikka häntä vihaisemminkin ohjattaisiin. Siinä on iso ero
Äitini ei mitään oppinut ja ymmärtänyt ennen sairastumistaankaan.
Uuden oppiminen ja aivojen plastisuuden hyödyntäminen on dementialta suojaava tekijä. Mikään yksittäinen juttu ei tietenkään suojaa dementialta, mutta matala koulutustaso, vanhaan jämähtäminen, urautuminen ja aivojen vähäinen käyttö altistavat dementialle.
Alzheimer on sairaus, kuvauksissa todennettava, johtaa puhe/liikuntakyvyn menetykseen, elimistön surkastumiseen. Aina kuolemaan johtava sairaus.
Ei mikään höpsyys kuten joku muu demebtian laji.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olemme miettineet sukulaista joka nuorena sairastui alzheimeriin tajusimme monet asiat, se oli tehnyt tuloaan jo kauan ja näkyi käytöksessä kun sen jälkikäteen tajusi.
Hän kyllä itsekin tiesi heikkoutensa joten päättivät pysyä lapsettomina.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti nykyiset 50+- säilyvät virkeinä ja terveinä vielä kun heidän lapsensa äkäilevät vanhasta lääkästä ja kieltäytyvät huomaamasta vaikkapa alkavaa vanhuuden muistisairautta.
Auttaahan vanhempiaan ei tarvitse. Asetelma pysyköön samana, lapsi kiukuttelee vanhemmilleen.
No mä olen vasta toki 45, mutta mulla on jo kaksi aikuista lasta. Välit on tosi hyvät ja läheiset, eivätkä he kiukuttele minulle, koska heidän ei tarvitse. He tulevat kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi muutenkin.
Oman äitini mielestä taas minä varmasti edelleen kiukuttelen hänelle. Omaa osaansa tässä asetelmassa ei tietenkään huomaa: yrittää pakottaa ja manipuloida omia juttujaan niin kauan että on pakko huutaa pää punaisena että lopettaa, ja sitten tietysti itkee marttyyrina. Ja ei, kysymys ei ole muistisairaudesta, kun on aina ollut samanlainen. Hirveä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kirjoittanut tähän ketjuun jo vuosia sitten, ja palasin lukemaan tätä jälleen. Asiat ovat äitini ja mun välillä ennallaan. Ihmeellistä tiuskimista ja uhriutumista ja lapsellista kiukuttelua, eikä asioista voi puhua suoraan. Muutamia tuoreita esimerkkejä:
Sairastan vulvodyniaa, mutta äiti ei suostu ymmärtämään mistä on kyse, vaikka olen puhunut suoraan mitä oireita mulla on. Äiti kiertää sen kysymmällä esim. "Vieläkö on maha ollut kipeä?" Jokunen vuosi sitten mulla oli peräsuoleen liittyvää vaivaa. Äiti: "Onko selkä ollut kipeänä?" Näihin mä taas: "Ei mulla maha eikä selkä ole koskaan ollut kipeänä". Ja sama keskustelu toistuu kerta toisensa jälkeen.
Äiti ei kykene itse tekemään mitään ratkaisuja itse. Vanhempien lemmikit ovat sairastelleet. Äiti odottaa mun ratkaisevan joka tilanteen. Mä: "Soita eläinlääkärille ja kysy neuvoa, mä en osaa sanoa kun en ole eläinlääkäri". Äiti tiuskaisee: "Kai tässä sitten täytyy piikille viedä eläimet". Ja jos sanon tähän, että älä viitsi, suhtaudupa asiaan niinkuin aikuinen ihminen, niin lyödään luuria korvaan. Tämäkin keskustelu on käyty läpi moneen kertaan. Ja lopulta aina eläinrakkaana ihmisenä päädyn käyttämään vanhempieni eläimet omalla kustannuksellani eläinlääkärissä, vaikka ärsyttää, sillä olen lapsesta asti joutunut kuuntelemaan samaa virttä: "Ei tässä auta muu kuin viedä eläimet sitten lopetettavaksi", joka on kuultu mm. kun on ollut puhetta äidin ja isän mahdolllisesta avioerosta, muutosta toiseen asuntoon, lemmikin sterilisaatiosta, tms.
Käydessäni lapsuudenkodissa, tuntuu että siirryn ihan toiseen maailmaan, pois normaalien ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Ja ihmettelen, miten musta itsestä on kuitenkin tullut aika normaali ja keskustelukykyinen ja tunteensa hallitseva yksilö.
Vierailija kirjoitti:
Pakko antaa kirjasuositus ketjuun. Vigris Hjorth - Perintötekijät. Kirjassa kuvattu kaltoinkohtelu on äärimmäistä muotoa, mutta kertojan kuvaamat tunteet olivat itselle kuin metrin halolla päähän. Luulen, että voi resonoida joidenkin ketjuun kirjoittaneiden kanssa. Kuvaus kipeästä perhedynamiikasta, hiljaisuudesta, kieltämisestä ja näkymättömäksi jäämisestä. Sukupolvien perinnöstä. Tunteita on kuvattu tarkasti ja se on hyvin lohdullista.
Kiitos paljon tästä vinkistä! Tilasin samantien kirjan Adlibriksestä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
shg kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hammasluutkin kai erilaisia. Miehelläni joka oli aika huolimaton suuhygienian kanssa porattiin eka kertaa yli nelikymppisenä, hampaat olivat senkin jälkeen hyviä, hampaiden väri ei mikään erityisen valkoinen.
Itselläni on ollut lapsena hampaiden liikatiheys, en muista sen lääketieteellistä nimeä. Se olisi lapsena tarvinnut hoitoa mutta ei tosiaan 50 - luvulla koululääkäri puhunut mitään.
Lapset perivät sen, toiselta poistettiin neljä rautahammasta ja sitten hampaat sopivat kasvamaan suuhun.
Toiselta otettiin myös ehjiä hampaita pois ja vedettiin kitalaesta yksi rautahammas riviin.
Eivät aikuisina ole paljon kuulemma hammaslääkäriä tarvinneet kuin viisauden hampaiden poistoon.Kiitos siis kunnat 70-luvulla syntyneiden hyvästä hoidosta.
Se, että toisilla on perinnöllisesti parempi/huonompi hammasluu, on ikävä kyllä myytti. Huono suuhygienia / osaamattomuus hoitaa hampaitaan kylläkin usein periytyy.
Hampaiden reikiintymistä aiheuttava kariesbakteeri tarttuu syljen välityksellä, usein vanhemmilta tai sisaruksilta, ja siksi sylkikontaktia lapsen kanssa tulisi välttää mahd. pitkään (ei käytetä lapsen aterimia omassa suussa, yms). Joillakin tätä kariesbakteeria sitten suussa voi olla enemmän kuin toisilla, mikä sitten nostaa hampaiden reikiintymisriskiä, mutta silloinkin reikiintyminen vaatii seurakseen huonon suuhygienian/elämäntavat.
Joitakin mahdollisesti periytyviä hampaiden terveyteen vaikuttavia tekijöitäkin toki on, kuten kiilteen hypoplasia/hypomineralisaatio (vaikuttavat kiilteen rakenteeseen), mutta 99% "perinnöllisesti huonoa hammasluuta" julistavilla suun ongelmiin syynä on puutteellinen omahoito. Usein myös unohdetaan, että napostelu sekä mehujen/limujen juominen reikiinnyttää hampaita, eli sieltä voi löytyä syy jos hampaat reikiintyvät 2 krt/pv harjauksesta huolimatta.
Unohdit lääkkeet. Moni lääke reikiinnyttää hampaita. Närästys, eli hapon nouseminen suuhun vaurioittaa kiillettä jolloin reikiä synty helpommin. Oksentelu tekee samaa mutta nopeammin, eli esim. bulimia. Huumeiden käyttö myös pilaa hampaat.
Hampaissa on myös synnynnäisiä eroja, vaikka sitä vastaan halutaankin jostain syystä masinoida.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Kyseessä voi miehesi lapsella olla jokin häiriö hormonaalisessa toiminnassa, esim. kilpirauhasessa. Jos lapsi ei syö ylenpalttisesti ja liikkuukin tavanomaisessa määrin, niin kannattaa käydä lääkärissä.
Lapsi syö ylenpalttisesti ja laiskana liikkuu liian vähän. Aina kelpaa ekstra-annos ruokaa ja kaikki herkut söisi mielellään heti. Jokinhan tuonkin aiheuttaa, mutta eipä ole helppo ottaa selville kun painosta, tai syömisestä ei saisi hiiskua sanaakaan ettei tule aiheuttaneeksi lapselle mitään häiriötä.
Puhutko nyt itsestäsi. Kannattaa reipastua pikimmiten.
Sääli lapsiasi joista olet narsistisuudessasi tehnyt syöttöporsaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut tähän ketjuun jo vuosia sitten, ja palasin lukemaan tätä jälleen. Asiat ovat äitini ja mun välillä ennallaan. Ihmeellistä tiuskimista ja uhriutumista ja lapsellista kiukuttelua, eikä asioista voi puhua suoraan. Muutamia tuoreita esimerkkejä:
Sairastan vulvodyniaa, mutta äiti ei suostu ymmärtämään mistä on kyse, vaikka olen puhunut suoraan mitä oireita mulla on. Äiti kiertää sen kysymmällä esim. "Vieläkö on maha ollut kipeä?" Jokunen vuosi sitten mulla oli peräsuoleen liittyvää vaivaa. Äiti: "Onko selkä ollut kipeänä?" Näihin mä taas: "Ei mulla maha eikä selkä ole koskaan ollut kipeänä". Ja sama keskustelu toistuu kerta toisensa jälkeen.
Äiti ei kykene itse tekemään mitään ratkaisuja itse. Vanhempien lemmikit ovat sairastelleet. Äiti odottaa mun ratkaisevan joka tilanteen. Mä: "Soita eläinlääkärille ja kysy neuvoa, mä en osaa sanoa kun en ole eläinlääkäri". Äiti tiuskaisee: "Kai tässä sitten täytyy piikille viedä eläimet". Ja jos sanon tähän, että älä viitsi, suhtaudupa asiaan niinkuin aikuinen ihminen, niin lyödään luuria korvaan. Tämäkin keskustelu on käyty läpi moneen kertaan. Ja lopulta aina eläinrakkaana ihmisenä päädyn käyttämään vanhempieni eläimet omalla kustannuksellani eläinlääkärissä, vaikka ärsyttää, sillä olen lapsesta asti joutunut kuuntelemaan samaa virttä: "Ei tässä auta muu kuin viedä eläimet sitten lopetettavaksi", joka on kuultu mm. kun on ollut puhetta äidin ja isän mahdolllisesta avioerosta, muutosta toiseen asuntoon, lemmikin sterilisaatiosta, tms.
Käydessäni lapsuudenkodissa, tuntuu että siirryn ihan toiseen maailmaan, pois normaalien ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Ja ihmettelen, miten musta itsestä on kuitenkin tullut aika normaali ja keskustelukykyinen ja tunteensa hallitseva yksilö.
Tuota samaa ihmettelin taas tänään, että miten voi normaali jutustelu olla niin erikoista kuin vanhemmillani. Ihan kuin johonkin huonoon sketsiin astuisi sisään kun heidät tapaa. Heillä on oma pieni piirinsä kahdestaan, ja kun tulen paikalle niin sinne imetään väkisin mukaann.
Tänään äitini neuvoi minua mitä saan puhua ja kenelle. Pöyristyttävää. Vastasin vain että kiitos mutta osaan ihan itse päättää mitä kenellekin kerron ja mitä en, en tarvitse apua. Jotenkin harmi että tuosta sitten vähän loukkaannutaan, mutta yhtään ei käy mielessä että onkohan tuollainen minun puhumisteni määräily kenties myös jollain tasolla loukkaavaa.
Hän myöskin ämmittelee tiettyjä henkilöitä, "oletkos nähnyt sitä ämmää" jne. Haluaa oikein puhua niistä ämmistä, joka kerta ottaa jonkun inohamansa henkilön esiin ja kyselee että mitäköhän sillekin kuuluu. Kun en lähde tuohon mukaan, ja saatan jopa ihan sanoa että en halua kuunnella ämmittelyä, niin siitäkin loukkaannutaan.
Miten ihminen voi loukkaantua siitä että joku sanoo hänen käytöstään loukkaavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut tähän ketjuun jo vuosia sitten, ja palasin lukemaan tätä jälleen. Asiat ovat äitini ja mun välillä ennallaan. Ihmeellistä tiuskimista ja uhriutumista ja lapsellista kiukuttelua, eikä asioista voi puhua suoraan. Muutamia tuoreita esimerkkejä:
Sairastan vulvodyniaa, mutta äiti ei suostu ymmärtämään mistä on kyse, vaikka olen puhunut suoraan mitä oireita mulla on. Äiti kiertää sen kysymmällä esim. "Vieläkö on maha ollut kipeä?" Jokunen vuosi sitten mulla oli peräsuoleen liittyvää vaivaa. Äiti: "Onko selkä ollut kipeänä?" Näihin mä taas: "Ei mulla maha eikä selkä ole koskaan ollut kipeänä". Ja sama keskustelu toistuu kerta toisensa jälkeen.
Äiti ei kykene itse tekemään mitään ratkaisuja itse. Vanhempien lemmikit ovat sairastelleet. Äiti odottaa mun ratkaisevan joka tilanteen. Mä: "Soita eläinlääkärille ja kysy neuvoa, mä en osaa sanoa kun en ole eläinlääkäri". Äiti tiuskaisee: "Kai tässä sitten täytyy piikille viedä eläimet". Ja jos sanon tähän, että älä viitsi, suhtaudupa asiaan niinkuin aikuinen ihminen, niin lyödään luuria korvaan. Tämäkin keskustelu on käyty läpi moneen kertaan. Ja lopulta aina eläinrakkaana ihmisenä päädyn käyttämään vanhempieni eläimet omalla kustannuksellani eläinlääkärissä, vaikka ärsyttää, sillä olen lapsesta asti joutunut kuuntelemaan samaa virttä: "Ei tässä auta muu kuin viedä eläimet sitten lopetettavaksi", joka on kuultu mm. kun on ollut puhetta äidin ja isän mahdolllisesta avioerosta, muutosta toiseen asuntoon, lemmikin sterilisaatiosta, tms.
Käydessäni lapsuudenkodissa, tuntuu että siirryn ihan toiseen maailmaan, pois normaalien ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Ja ihmettelen, miten musta itsestä on kuitenkin tullut aika normaali ja keskustelukykyinen ja tunteensa hallitseva yksilö.
Puhdasoppista manipulointia. Äitisi tietää, että viimeistään lemmikkien lopettamispuheet saa sinut hoitamaan asian.
Sinä olet siinä porukassa ainoa, jolla on selkärankaa ja moraalia hoitaa asia lemmikkien hyvinvoinnin näkökulmasta. Olen kuitenkin pahoillani, että joudut tämmöiseen aina mukaan.
Se on väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Olet täysin väärässä. Mikään kirjoituksessani ei puhunut sen puolesta että painoon olisi puututtu väärin, tai että hän olisi vääränlainen. Tietysti jos teillä normaali elo ja kehorauha on sitä että maataan sohvalla ja syödään jatkuvasti ja lihotaan, niin sitten ollaan puututtu joo normaalilla ruualla ja liikunnalla. Tuo tosin on meille normaalia elämää, että syödään terveellisesti, ja liikutaan riittävästi. Lisäksi toinen miehen lapsista on normaalipainoinen.
On täysin selvää että lapsella on jokin juttu mikä tämän aiheuttaa, mutta se ei ole se että me olisimme hänen painoaan kommentoineet tai sanoneet että hän on vääränkokoinen.
Nimen omaan painoon ei ole puututtu, vaan nyt mietitään just sitä ammattiapua kun normaalit keinot eivät ole riittäneet.
Lapsi tietää kyllä olevansa lihava ilman että me siitä hänelle sanoisimme, hän on jo yläasteella, joten ihan varmasti on asiasta hänelle huomautettu usitakin kertoja vertaisryhmän taholta.
Sä puhut tuosta lapsesta koko ajan rumasti vähintään rivien väleissä. ON laiska, mutta ruoka maistuu liikaa jne. Ehkä hän ei vaan ole luonnostaan liikunnallinen? Varsinkin jos on väkisin viety tekemään asioita joista ei tykkää.
Ja toi on taas tuota teidän läskifoobikoiden iänikuista pa sk anjauhantaa: "Tietysti jos teillä normaali elo ja kehorauha on sitä että maataan sohvalla ja syödään jatkuvasti ja lihotaan, niin sitten ollaan puututtu joo normaalilla ruualla ja liikunnalla."
Ei, kyllä se on ihan normaalia elämää meillekin, joille kehorauha on tärkeä asia. Siis että syödään terveellisesti ja liikutaan, mutta ihan siitä huolimatta jotkut lapset ja jotkut ihmiset lihovat silti. Kai se lapsi teillä kuitenkin syö sitä samaa terveellistä ruokaa kuin muutkin? Sitähän minäkin. Kas kun sillä terveelliselläkin ruoalla voi lihoa, tai voi olla että lapsi ottaa sitten ekstraenergian jostain muualta lisäksi.
Kuitenkin on joko niin, että a) lihavuus ei ole lapselle ongelma, joten sen ei tarvitse olla ongelma vanhemmillekaan. Jos lapsi on iloinen ja sosiaalinen ja tyytyväinen elämäänsä, antakaa olla, ja eläkää hyvillä mielin elämäänne.
b) Jos taas lapsi ei ole iloinen ja sosiaalinen ja tyytyväinen elämäänsä, niin se lihavuus on ihan vihoviimeinen johon puuttua, ja joka yleensä vaan pahentaa tilannetta. Lapsen painoon vaikuttaa tosi monet asiat. Yksi kouluterveydenhoitaja sanoi minulle, että esimerkiksi vanhempien ero näkyy usein lapsen painossa. No siinäpä sitten yksi esimerkki tilanteesta, jossa nyt kaikkein viimeksi pitäisi alkaa sitä painoa kyttäämään, vaan nimenomaan keskittyä siihen, että lapsi pääsee tuosta elämänkriisistä yli.
Kun antaisi luoja terveen pään loppuun asti ei ainakaan minun lasteni tarvitse valittaa että vaivaan heitä asioillani tai pyydän jotain apua.
Ja tolkkua olla hiljaa kun nähdään etten jonnoäinjoutavalla rupattelullakaan häiritse.
Vierailija kirjoitti:
shg kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hammasluutkin kai erilaisia. Miehelläni joka oli aika huolimaton suuhygienian kanssa porattiin eka kertaa yli nelikymppisenä, hampaat olivat senkin jälkeen hyviä, hampaiden väri ei mikään erityisen valkoinen.
Itselläni on ollut lapsena hampaiden liikatiheys, en muista sen lääketieteellistä nimeä. Se olisi lapsena tarvinnut hoitoa mutta ei tosiaan 50 - luvulla koululääkäri puhunut mitään.
Lapset perivät sen, toiselta poistettiin neljä rautahammasta ja sitten hampaat sopivat kasvamaan suuhun.
Toiselta otettiin myös ehjiä hampaita pois ja vedettiin kitalaesta yksi rautahammas riviin.
Eivät aikuisina ole paljon kuulemma hammaslääkäriä tarvinneet kuin viisauden hampaiden poistoon.Kiitos siis kunnat 70-luvulla syntyneiden hyvästä hoidosta.
Se, että toisilla on perinnöllisesti parempi/huonompi hammasluu, on ikävä kyllä myytti. Huono suuhygienia / osaamattomuus hoitaa hampaitaan kylläkin usein periytyy.
Hampaiden reikiintymistä aiheuttava kariesbakteeri tarttuu syljen välityksellä, usein vanhemmilta tai sisaruksilta, ja siksi sylkikontaktia lapsen kanssa tulisi välttää mahd. pitkään (ei käytetä lapsen aterimia omassa suussa, yms). Joillakin tätä kariesbakteeria sitten suussa voi olla enemmän kuin toisilla, mikä sitten nostaa hampaiden reikiintymisriskiä, mutta silloinkin reikiintyminen vaatii seurakseen huonon suuhygienian/elämäntavat.
Joitakin mahdollisesti periytyviä hampaiden terveyteen vaikuttavia tekijöitäkin toki on, kuten kiilteen hypoplasia/hypomineralisaatio (vaikuttavat kiilteen rakenteeseen), mutta 99% "perinnöllisesti huonoa hammasluuta" julistavilla suun ongelmiin syynä on puutteellinen omahoito. Usein myös unohdetaan, että napostelu sekä mehujen/limujen juominen reikiinnyttää hampaita, eli sieltä voi löytyä syy jos hampaat reikiintyvät 2 krt/pv harjauksesta huolimatta.
Unohdit lääkkeet. Moni lääke reikiinnyttää hampaita. Närästys, eli hapon nouseminen suuhun vaurioittaa kiillettä jolloin reikiä synty helpommin. Oksentelu tekee samaa mutta nopeammin, eli esim. bulimia. Huumeiden käyttö myös pilaa hampaat.
Hampaissa on myös synnynnäisiä eroja, vaikka sitä vastaan halutaankin jostain syystä masinoida.
JOo, mulle ainakin on ihan turha selittää, ettei hampaiden laadussa olisi synnynnäisiä eroja. Mulla ja mun äidillä on hyvät ja vahvat hampaat, veljelläni ja isällä huonot ja hauraat. Ja ihan samalla lailla on isä meidän lusikat nuollut, kun ollaan oltu lapsia.
Mulla on ADHD, ja edelleen hampaiden hoito on haasteellista, pesen hampaat hyvänä päivänä kerran, huonona en kertaakaan. Ientulehdus on vähän väliä, mutta omat hampaat silti suussa, eikä kovin montaa reikääkään. Veli puolestaan pesee tarkasti hampaat aamuin illoin, ja ne käytännössä murenee hänellä suuhun. Mä olen aina ollut aamusta iltaan napostelija ja kaiken sokerisen mussuttaja jatkuvasti, veli syö säännöllisesti ja fiksusti. Mutta siis meidän hampaat on aina olleet ihan eri näköisetkin, mulla on vahvat ja valkoiset, veljellä sellaiset läpikuultavan, vähän posliinisen näköiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti nykyiset 50+- säilyvät virkeinä ja terveinä vielä kun heidän lapsensa äkäilevät vanhasta lääkästä ja kieltäytyvät huomaamasta vaikkapa alkavaa vanhuuden muistisairautta.
Auttaahan vanhempiaan ei tarvitse. Asetelma pysyköön samana, lapsi kiukuttelee vanhemmilleen.No mä olen vasta toki 45, mutta mulla on jo kaksi aikuista lasta. Välit on tosi hyvät ja läheiset, eivätkä he kiukuttele minulle, koska heidän ei tarvitse. He tulevat kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi muutenkin.
Oman äitini mielestä taas minä varmasti edelleen kiukuttelen hänelle. Omaa osaansa tässä asetelmassa ei tietenkään huomaa: yrittää pakottaa ja manipuloida omia juttujaan niin kauan että on pakko huutaa pää punaisena että lopettaa, ja sitten tietysti itkee marttyyrina. Ja ei, kysymys ei ole muistisairaudesta, kun on aina ollut samanlainen. Hirveä äiti.
Tuosta "huutaa pää punaisena" tuli mieleen äitini yksi lempilausahdus "kun sulle ei voi koskaan mitään sanoa, kun alat heti huutaa".
Nää asiat joista sitten menee hermot on sellaisia, joista en halua puhua. Esimerkiksi mun veljen ja hänen vaimonsa haukkuminen (ihan tavallisia ihmisiä ovat), sen kertoilu kuinka paljon tämä ja tuo ja se on lihonut, mun painon ja syömisten ruotiminen, mun lasten ulkonäön arvostelu (hiusten värit, lävistykset). En halua kuulla tämmöstä ollenkaan.
Kun vedän oman rajani kieltäytymällä näistä aiheista,äiti itse suuttuu ensin ja sitten tulee se hetki, kun "alan huutaa"ja kätevästi minusta saadaan aikaan se pahis ja vaikea luonne.
Lisättäköön vielä edelliseen kommenttiini, että reikiintyminen ei ole ainoa suun terveyden mittari, jos omahoito ei toimi niin kyllä sieltä suusta tulehdusta ja hammaskiveä löytyy. Parodonttiitti tulee sitten jossain vaiheessa.