Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Koulussa oli ja on hammashoito, ihan vanhempien siihen sen kummen puuttumatta toki heidän verotuksensa sen on suonut. Ihme äitien mollausta koko ketju, hävetkää.
No just, " koulu hoitaa hampaat, vanhempien ei tarvitse asiaan puuttua"??!!?? Säälin hampaattomia lapsiasi joita laiminlöit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat on aina kalkkiksia olivatpa syntyneet milloin tahansa. Ne ei ymmärrä mistään mitään.
Se on totta.
Olimmeko me oikeesti niin avuttomia kuukautisten ja seksuaalisuuden kanssa lapsillemme?
Monen kertomukset kuulostavat enemmän äitiensä lapsuudesta, siis 40- luvulla syntyneiden jolloin tosiaan lapsia pidettiin pimennossa.
Kuitenkin suurten ikäluokkien nuoruudessa tulivat e-pillerit, tuli avoliitot ( mekin asuttiin 2 vuotta ennen lapsen syntymää) , naiset pääsi "kaljalle" ja saivat töihin mennä pitkissä housuissa.
Mekö emme sitten 80-luvulla, jolloin lapsemme tuli esimurrosikään osanneet/ kehdanneet heitä valistaa?
Kai se niin oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tosiaan äitini sai televisiosta 40 - ja 50- luvulla paljon lastenkasvatusohjeita. Hyvä kun muistutit.
Täällä alkupäässä 70- luvulla syntyneet äidit kehuivat olevansa täydellisiä äitejä. Monen lapset ovat vielä murrosikäisiä ostoskeskuksissa pyörimässä.Missä viestissä joku 70- syntynyt kehuu omaa äitiyttään? En ole huomannut.
Monessakin, hehän kehuvat omassa äitiydessään korjanneensa kaikki oman äitinsä tekemät virheet.
Siksi kai nuorten pitäisi nyt olla niin tasapainoisia , 70- luvulla syntyneiden lapset ovat 20+ ja joillakin vielä pieniäkin lapsia.
Mä en ole lukenut tätä keskustelua niin tarkasti, että osaisin sanoa onko kehuttu vai ei. Mutta jos ei ole, niin todellakin voin näin 70-lukulaisena 40-luvun narsistiäidin tyttärenä kehua omaa äitiyttäni. Sen verran ison työn olen sen eteen tehnyt, että en äitini paskaa ole toistanut omien lasteni kanssa.
Ja mun lapset tosiaan on jo teinejä/aikuisia. Ja heillä menee hyvin. He ovat älykkäitä, heillä on hyvä itsetunto, ikinä eivät ole törttöilleet sen kummemmin. Heillä on mielenterveys kunnossa, ja luottavat tulevaisuuteen. Vanhin sai juuri opiskelupaikan yliopistosta.
Ja kyllä, mä olen todellakin pitänyt yhtenä merkittävänä kasvatusperiaatteena tehdä asiat eri tavoin kun vanhempani ovat tehneet. Ihan jo lähtien siitä, että lapsi on arvostettava ihminen, jota kuuluu kuunnella ja jonka tunteet ja mielipiteet, toiveet ja tarpeet tulee ottaa huomioon. Näistä mitään ei tapahtunut omassa lapsuudessani. Isäni mielestä lapset oli kuin koiria, ohimennen voi aina potkaista jos sattuu huvittamaan. Äitini oli, ja on edelleen narsistinen marttyyri-idiootti.
Ja kun täällä on monesti mietitty miksi niitä " vanhoja vanhempia pitää syytellä ja vikoja etsiä", niin ainakin omalla kohdallani äitini touhut on menneet aina vaan hullummiksi. Olen koko elämäni heistä KÄRSINYT, ja KÄRSIN edelleen. Onko sitä niin vaikea ymmärtää?
Nyt vasta yli 40-vuotiaana olen oppinut paremmin laittamaan äidilleni rajoja. Aiemmin hän onnistui aina syyllistämisellä, itkulla ja marttyyrimeiningillä pompottamaan minua. Jos en totellut, sai itkuraivarit. Tai siis mitä mä menneessä sinänsä puhun, tällainen tilanne oli viimeksi sunnuntaina. ÄItini olisi halunnut että olisin ajanut hänen luokseen täysin mitättömän asian takia, ja kun ehdotin asian ratkaisemista toisella tavalla, sai täysin hallitsemattomat raivarit.
Tästä eteenpäin en enää vastaa hänelle puhelimeen.
Pakko antaa kirjasuositus ketjuun. Vigris Hjorth - Perintötekijät. Kirjassa kuvattu kaltoinkohtelu on äärimmäistä muotoa, mutta kertojan kuvaamat tunteet olivat itselle kuin metrin halolla päähän. Luulen, että voi resonoida joidenkin ketjuun kirjoittaneiden kanssa. Kuvaus kipeästä perhedynamiikasta, hiljaisuudesta, kieltämisestä ja näkymättömäksi jäämisestä. Sukupolvien perinnöstä. Tunteita on kuvattu tarkasti ja se on hyvin lohdullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti nykyiset 50+- säilyvät virkeinä ja terveinä vielä kun heidän lapsensa äkäilevät vanhasta lääkästä ja kieltäytyvät huomaamasta vaikkapa alkavaa vanhuuden muistisairautta.
Auttaahan vanhempiaan ei tarvitse. Asetelma pysyköön samana, lapsi kiukuttelee vanhemmilleen.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti nykyiset 50+- säilyvät virkeinä ja terveinä vielä kun heidän lapsensa äkäilevät vanhasta lääkästä ja kieltäytyvät huomaamasta vaikkapa alkavaa vanhuuden muistisairautta.
Auttaahan vanhempiaan ei tarvitse. Asetelma pysyköön samana, lapsi kiukuttelee vanhemmilleen.
Minun suuren ikäluokan hirviöäiti on sairastunut alzheimeriin. Ja voi kuule millaista hoivaa ja vaivannäköä on meiltä lapsiltaan saanut. Sellaista lohdutusta ja kärsivällisyyttä ja auttamista mitä me ei ikinä siltä saatu. Ei olla sille tiuskittu ja ärhennelty niin kuin se meille kun me oltiin lapsia. Aina paijatessani ja halatessani mielessäni vihlasee se miten hän ei koskaan mitään sellaista tehnyt. Mutta nyt hän on kuin lapsi, enkä pysty häntä toisin kohtelemaan kuin mahdollisimman myötätuntoisesti. Samanlainen moukka se ihminen siellä sisällä kyllä on, ei ole muuttunut. Mutta on palannut lapseksi, ja sellaisena häntä kohtelen. Kohtalon ivaa. Mulle olis ollut helpompaa jos hän olisi kuollut pois tähän alzheimeriin sairastumisen sijaan. Muistan aina hänen raivoamisensa, tapansa mitätöidä, sivuuttaa ja naurunalaistaa avuton, surullinen ja tarvitseva lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alzheimer-potilas ei ole kuin lapsi, hän on sairas. Hän ei enää opi mitään vaan koko ajan ymmärrys vähenee.
Lapsi sensijaan ymmärtää ja oppii, vaikka häntä vihaisemminkin ohjattaisiin. Siinä on iso ero
Vierailija kirjoitti:
Alzheimer-potilas ei ole kuin lapsi, hän on sairas. Hän ei enää opi mitään vaan koko ajan ymmärrys vähenee.
Lapsi sensijaan ymmärtää ja oppii, vaikka häntä vihaisemminkin ohjattaisiin. Siinä on iso ero
Äitini ei mitään oppinut ja ymmärtänyt ennen sairastumistaankaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alzheimer-potilas ei ole kuin lapsi, hän on sairas. Hän ei enää opi mitään vaan koko ajan ymmärrys vähenee.
Lapsi sensijaan ymmärtää ja oppii, vaikka häntä vihaisemminkin ohjattaisiin. Siinä on iso ero
Äitini ei mitään oppinut ja ymmärtänyt ennen sairastumistaankaan.
Vanhemmat on kalkkiksia.
Nauroin kun viiskymppinen pariskunta, toinen tohtoriksi väitellyt, kertoivat 17- vuotiaan tyttärensä sanoneen ettette ymmärrä yhtään mitään, olette ihan tyhmiä. Muutan kotoa pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alzheimer-potilas ei ole kuin lapsi, hän on sairas. Hän ei enää opi mitään vaan koko ajan ymmärrys vähenee.
Lapsi sensijaan ymmärtää ja oppii, vaikka häntä vihaisemminkin ohjattaisiin. Siinä on iso ero
Äitini ei mitään oppinut ja ymmärtänyt ennen sairastumistaankaan.
Alz on perinnöllinen, kertoi lääkäri aikoinaan. Oletko miettinyt omaa äkäisyyttäsi, onko se jo oiretta?
Sukulaisella alkoi jo alle viiskymppisenä kiukkuna kaikkea kohtaan, kaikki oli väärässä, kaikki vainosivat häntä, pani ihmissuhteita poikki paitsi puolisoonsa. Kuoli 65 v sairaus loppuun sairastettuna, elimisttö lakkasi toimimasta, nielemiskyky hävisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosiaan, itsekin lasten ollessa pienempiä monen tilanteen kohdalla mietin, miten vanhempani tämänkin olisivat ratkaisseet. Sitten tein tismalleen päin vastoin. Lähes poikkeuksetta se oli hyvä ratkaisu.
Yksi iso asia on ollut, että lapsen valittaessa kipua en ole ylimalkaisesti heittänyt, että kaikkia meitä välillä koskee johonkin. Kivulle on aina syy ja vanhemman pitää selvittää, mikä se on. Jos omin voimin ei sitä saa selville, lapsi pitää viedä lääkäriin. Omassa lapsuudessa vanhemmat pihtaili laastareiden ja särkylääkkeenkin kanssa, edes pahaan päänsärkyyn ei saanut apua.
Vierailija kirjoitti:
Olimmeko me oikeesti niin avuttomia kuukautisten ja seksuaalisuuden kanssa lapsillemme?
Monen kertomukset kuulostavat enemmän äitiensä lapsuudesta, siis 40- luvulla syntyneiden jolloin tosiaan lapsia pidettiin pimennossa.Kuitenkin suurten ikäluokkien nuoruudessa tulivat e-pillerit, tuli avoliitot ( mekin asuttiin 2 vuotta ennen lapsen syntymää) , naiset pääsi "kaljalle" ja saivat töihin mennä pitkissä housuissa.
Mekö emme sitten 80-luvulla, jolloin lapsemme tuli esimurrosikään osanneet/ kehdanneet heitä valistaa?
Kai se niin oli.
Sanaakaan valistusta en äidiltä saanut. Kuukautisista kerroin 2v niiden alkamisen jälkeen, kun en enää selvinnyt ilman siteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudenkodistani muistan meidän lasten todella antiikkisen näköiset hammasharjat seinätelineessä vessanpöntön vieressä. Käytössä vain, jos etuhampaisiin oli jäänyt jotain näkyviä ruoantähteitä. Ja tosiaan siis vessanpöntön vieressä, eikä niitä ikinä vaihdettu. Koulun hammashoitolasta 70-80 luvun taitteessa saatiin sitten vihdoin uudet. Reikiä meillä oli jo ensimmäisessä tarkastuksessa.
Vanhempamme kävivät yksityisellä hammaslääkärillä ja suhtautuivat koulun hammashoitoon ja lasten hampaisiin satsaamiseen lähinnä vihamielisesti. Kun koulun hammashoitaja lähti ajamaan, että me lapset tarvitsisimme raudat, vanhemmat tekivät sellaisen ratkaisun, että esikoinen sai ne. Siis vaikka kunta maksoi ne. Muut sisarukset ovat sitten hoitaneet oikomishoitonsa aikuisena omaan piikkiin.
Usein mietimme, miksi vanhemmat hoidattivat omia suitaan mutta lapsiin satsaaminen oli heistä turhaa. Se hampaiden kipukin oli niin hirveää kestää.
Varhaisimpia lapsuudenmuistojani tosin on, kun minulla oli paha korvatulehdus ja itkin vanhempia auttamaan. Pääsin lääkäriin vasta kun naapuri kuuli itkun ja tuli kysymään, mitä meillä oikein tapahtuu.
Itse en kestä lapsen kivun katselua pätkääkään, sehän on kauheaa, että lasta sattuu.
Noina vuosikymmeninä ei ollut julkista hammashoitoa aikuisille kuin jossain pienissä kunnissa.
Kotikaupungissa muistaakseni kuului raskausaikaan julkinen hammashoito.
Sittemmin kunnallinen hammashoito laajeni, on suuria ikäluokkia se ei koskenut. Suuret ikäluokat saivat viimeisinä joskus 2001 oikeuden hakea hammaahoidosta kelakorvaukset. Mitätönhän se on aina ollut, tuo kelakorvaus .
Se oli vielä se sukupolvi, joka ryyppäsi ja tupakoi paljon, koska se kaikki vapautui ja helpottui heidän varttuessaan. Ihan kaikkialla piti tupakoida ja koko aika. Aikuisten kohtaamiset olivat usein ainakin jonkin asteisia ryyppäjäisiä. Lapset pyörivät sitten sujuvasti siellä kaiken seassa.
1.4.2001 tulivat ikäluokat 1946 -1955 hammashoidon suhteen kelakorvausten piiriin. Silloin n. 800 000 henkilöä.
Vierailija kirjoitti:
Se oli vielä se sukupolvi, joka ryyppäsi ja tupakoi paljon, koska se kaikki vapautui ja helpottui heidän varttuessaan. Ihan kaikkialla piti tupakoida ja koko aika. Aikuisten kohtaamiset olivat usein ainakin jonkin asteisia ryyppäjäisiä. Lapset pyörivät sitten sujuvasti siellä kaiken seassa.
Sekin vielä, kaikki juoppoja nortin polttajia.
Vierailija kirjoitti:
Hammasluutkin kai erilaisia. Miehelläni joka oli aika huolimaton suuhygienian kanssa porattiin eka kertaa yli nelikymppisenä, hampaat olivat senkin jälkeen hyviä, hampaiden väri ei mikään erityisen valkoinen.
Itselläni on ollut lapsena hampaiden liikatiheys, en muista sen lääketieteellistä nimeä. Se olisi lapsena tarvinnut hoitoa mutta ei tosiaan 50 - luvulla koululääkäri puhunut mitään.
Lapset perivät sen, toiselta poistettiin neljä rautahammasta ja sitten hampaat sopivat kasvamaan suuhun.
Toiselta otettiin myös ehjiä hampaita pois ja vedettiin kitalaesta yksi rautahammas riviin.
Eivät aikuisina ole paljon kuulemma hammaslääkäriä tarvinneet kuin viisauden hampaiden poistoon.Kiitos siis kunnat 70-luvulla syntyneiden hyvästä hoidosta.
Se, että toisilla on perinnöllisesti parempi/huonompi hammasluu, on ikävä kyllä myytti. Huono suuhygienia / osaamattomuus hoitaa hampaitaan kylläkin usein periytyy.
Hampaiden reikiintymistä aiheuttava kariesbakteeri tarttuu syljen välityksellä, usein vanhemmilta tai sisaruksilta, ja siksi sylkikontaktia lapsen kanssa tulisi välttää mahd. pitkään (ei käytetä lapsen aterimia omassa suussa, yms). Joillakin tätä kariesbakteeria sitten suussa voi olla enemmän kuin toisilla, mikä sitten nostaa hampaiden reikiintymisriskiä, mutta silloinkin reikiintyminen vaatii seurakseen huonon suuhygienian/elämäntavat.
Joitakin mahdollisesti periytyviä hampaiden terveyteen vaikuttavia tekijöitäkin toki on, kuten kiilteen hypoplasia/hypomineralisaatio (vaikuttavat kiilteen rakenteeseen), mutta 99% "perinnöllisesti huonoa hammasluuta" julistavilla suun ongelmiin syynä on puutteellinen omahoito. Usein myös unohdetaan, että napostelu sekä mehujen/limujen juominen reikiinnyttää hampaita, eli sieltä voi löytyä syy jos hampaat reikiintyvät 2 krt/pv harjauksesta huolimatta.
Todennäköisesti olet samanlainen kuin nämä kauhuvanhemmat tässä ketjussa. Ei tarvi olla 40-50luvulla syntynyt, on ihan persoonakysymyskin. Toiset vain ovat mielisairaita.