Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Vähän ristiriitaa sun tekstistäsi.
Surutta piikittelet ja ilkeilet äidistäsi ja olet huonotapainen vanhaa ihmistä kohtaan vaikka itsekin ymmärrät sen olevan ikävää ja kukaan ei saisi tehdä niin.
Ei edes viiskymppinen teinix.
En minä teekään niin. Se meidät erottaa. Ei ole tarvetta loukata ja otan käytöksessäni muiden tunteet huomioon. Ajatuksiini minulla on oikeus, mutta myös oikeus ja velvollisuus vaikuttaa itse käytökseeni. Enkä puhunut juuri omista vanhemmistani erityisesti, vaan ilmiöstä. Toki omakohtaista tuttuuttakin teemassa on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Itse ajattelen näin, lapseni ovat aikuisia, heillä on oma elämä , eivät he ole jämähtäneet 35 vuotta taaksepäin teini-iän vääryyksiin mikä lienee aikuisuutta.
Olemme siis kaikki aikuisia, minä olen nyt se heiveröisin astia, mutta pidän itseäni vielä täysvaltaisena aikuisena. Siksipä emme tarvitse pitää mitään riitely/syyttely/ itku/ anteeksipyytely hysteriaa tapaamisissa vaan aikuisten reaalitasolla olevaa keskustelua.
Toivon etten ikinä muutu sellaiseksi taakaksi että lapseni vaikka täällä aloittavat satoja keskustelua äidin/ anopin auttamisesta ja pääsis jo ämmästä eroon. Kun silloin 36 vuotta sitten en saanut just sitä mitä halusin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Itse ajattelen näin, lapseni ovat aikuisia, heillä on oma elämä , eivät he ole jämähtäneet 35 vuotta taaksepäin teini-iän vääryyksiin mikä lienee aikuisuutta.
Olemme siis kaikki aikuisia, minä olen nyt se heiveröisin astia, mutta pidän itseäni vielä täysvaltaisena aikuisena. Siksipä emme tarvitse pitää mitään riitely/syyttely/ itku/ anteeksipyytely hysteriaa tapaamisissa vaan aikuisten reaalitasolla olevaa keskustelua.
Toivon etten ikinä muutu sellaiseksi taakaksi että lapseni vaikka täällä aloittavat satoja keskustelua äidin/ anopin auttamisesta ja pääsis jo ämmästä eroon. Kun silloin 36 vuotta sitten en saanut just sitä mitä halusin.
Mistä tarve noin ylimieliselle asenteelle? Jos se on automaattinen defenssi, mikä sen laukaisee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Minusta olisi tosi hauska tavata livenä siis tämä 70- luvulla syntynyt täydellinen äiti joka osaa psykologista jargonia vääntää moittien edellisten sukupolvien naisia ja nostaen itseään jalustalle. Minua ei äitiys tehnyt täydelliseksi kuten ei näköjään muitakaan 40- luvulla syntyneitä.
Siinä mielessä perheen, vai saako sanoa perheeksi aikuisia lapsia, 3 kpl 70- luvulla syntynyttä äitiä on kyllä jalat maassa, he voivat olla neuvottomia lasten kanssa, myöntävät virheitään, joskin samalla lailla näyttävät osaavan räjähtää lapsilleen kuin soimatut nelkytlukulaisetkin.
Ehkä saavat aikoinaan moitteita kun joku lapsuuden juttu on saanut äärettömät mittasuhteet heidän aikuisten lastensa mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Itse ajattelen näin, lapseni ovat aikuisia, heillä on oma elämä , eivät he ole jämähtäneet 35 vuotta taaksepäin teini-iän vääryyksiin mikä lienee aikuisuutta.
Olemme siis kaikki aikuisia, minä olen nyt se heiveröisin astia, mutta pidän itseäni vielä täysvaltaisena aikuisena. Siksipä emme tarvitse pitää mitään riitely/syyttely/ itku/ anteeksipyytely hysteriaa tapaamisissa vaan aikuisten reaalitasolla olevaa keskustelua.
Toivon etten ikinä muutu sellaiseksi taakaksi että lapseni vaikka täällä aloittavat satoja keskustelua äidin/ anopin auttamisesta ja pääsis jo ämmästä eroon. Kun silloin 36 vuotta sitten en saanut just sitä mitä halusin.
Voi ei, tänne on taas pesiytynyt marttyyri, joka ymmärtää tahallaan väärin ketjun sisällön ja kaiken sen, mistä olemme keskustelleet.
Toi kuukautis juttu kuulostaa niin tutulta, itse jouduin myös ostamaan siteeni 7-luokasta etiäpäin.
Äitini ei puhunut mistään avoimesti hyvin pinnallista, omien lasten kanssa, en voi käsittää? :O
Asioita myös salattiin vaikka ne koskivat minua tai minun läheisiäni?Lisäksi eriarvoistaminen se satutti eniten meitä oli neljä kuopukselle ostettiin aivan kaikki ja maksettiin, samoin minua kaksi vuotta nuorimmalle veljelleni, minä joka olin siinä kuopuksen ja kultapojan välissä ikäjärjestyksessä, ja nuorin veljeni joduimme ostamaan kaikki itse. Meitä myös asetelttin vastakkain ihan tahallaa, se siitä että sisarukset huolehtivat toisistaan....jälkeenpäin ajatellen olen sitä mieltä että äidilläni oli joku tunneelämän häiriö tms mielensairaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Minusta olisi tosi hauska tavata livenä siis tämä 70- luvulla syntynyt täydellinen äiti joka osaa psykologista jargonia vääntää moittien edellisten sukupolvien naisia ja nostaen itseään jalustalle. Minua ei äitiys tehnyt täydelliseksi kuten ei näköjään muitakaan 40- luvulla syntyneitä.
Siinä mielessä perheen, vai saako sanoa perheeksi aikuisia lapsia, 3 kpl 70- luvulla syntynyttä äitiä on kyllä jalat maassa, he voivat olla neuvottomia lasten kanssa, myöntävät virheitään, joskin samalla lailla näyttävät osaavan räjähtää lapsilleen kuin soimatut nelkytlukulaisetkin.
Ehkä saavat aikoinaan moitteita kun joku lapsuuden juttu on saanut äärettömät mittasuhteet heidän aikuisten lastensa mielestä.
En tiedä oletko lukenut ketjun kuvauksia laajemmin, mutta moni tarina on sydäntäsärkevä.
Silti koet tarpeelliseksi tulla mitätöimään ja pilkkaamaan näitä haavoja tähän ketjuun. Viitaten että kyse on merkityksettömistä pikku-jutuista. Se on puhtaasti ilkeää, mutta samalla manifesti näiden asioiden olemassaolosta.
Ei ole kyse täydellisyydestä tai epätäydellisyydestä, ihan kuin nämä olisivat edes mitään oikeita asioita. Heikkouden näyttäminen triggeröi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan sitä itse itsessään nähneet tai hyväksyneet. Tunteet ja tarve ovat kuten muillakin, mutta minkä on itseltään kieltänyt, herättää vihaa ja kateutta toisten itselleen antamana. Itsekin olisi tarvinnut nähdyksi tulemista, mutta psyyke ei sitä mahdollistanut. Viedään se hyvä pois muiltakin, jotta psyyken tasapaino säilyy.
Tämä ketju itsessään on työtä kohdata näitä kipeitä, satuttavia asioita ja hyväksyä niitä. On ymmärrettävää, että se herättää yhtälailla hankalia tunteita niissä, jotka eivät näitä itsessään ole kohdanneet. Hankaliin tunteisiin vastataan niillä keinoilla, mitä on käytettävissä. Mitä tässäkin ketjussa jatkuvasti kuvataan. "Epätäydellisyys" siirretään muiden kannettavaksi ja tätä tehostetaan mitätöinnillä, ivalla ja pilkalla. Naurunalaiseksi tekemällä. Jos kuulostaakin turhalta jargonilta, ovat nämä ilmiöt kuin psykologian oppikirjasta suoraan.
Monien 1940-luvulla syntyneiden vanhemmat olivat eläneet 1900-luvun alussa todella kovia aikoja. Tuolloin lapsikuolleisuusluvut olivat korkealla eikä lapsiin uskallettu kiintyä eikä muutenkaan laittaa tunteita peliin, sillä heidät saattoi menettää äkkiä kulkutaudin tms. seurauksena. Oma toimintakyky piti säilyttää, tapahtui mitä tapahtui. Kun heidät oli kasvatettu meidän näkökulmastamme katsottuna tunnekylmässä ympäristössä, ei heidän lapsilleenkaan kehittynyt tunnetaitoja. Nykyään on eri asia - jos pieni lapsi kuolee, iltapäivälehti tekee artikkelin perheen suruprosessista. Asenteiden muuttuminen vie useamman sukupolven. Mitä 1940-luvulla syntyneisiin tulee, niin tunnetasollakaan ei voi kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu. Yritetään me parantaa tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
SOTA on kamalin asia minkä ihminen voi kokea, kaikki tämän ketjun ongelmat ovat sen peruja, mutta kuten kaikki asiat elämässä, myös sekin pikkuhiljaa hiipuu pois sukupolvesta toiseen ja lopulta unohtuu.
Jep. Nämä suurten ikäluokkien marttyyriäidit ovat muuten myös ainoa SODASTA kärsinyt sukupolvi siitäkin huolimatta että syntyivät sodan jälkeen eivätkä ole kokeneet päivääkään sotaa.
Vierailija kirjoitti:
Mulle kovin tuttua tuo, että kasvatettiin tavoille häpäisemällä. Jos äiti ei tykännyt jostain tavastani, niin hän nolasi mut muiden ihmisten läsnäollessa. Äitini mielestä oli esimerkiksi noloa, että leikin nukeilla vielä kouluikäisenä, niin hän otti asian puheeksi kahvipöydässä, kun meillä oli vieraita ja sai kaikki nauramaan mulle. Tuollaisia tilanteita oli lukuisia liittyen käytökseeni, pukeutumiseeni ja ulkonäkööni. Ja se oli ilmeisen toimiva strategia... Kerran kun häpäiset lapsen kunnolla, niin ei tarvitse asiasta toista kertaa muistuttaa. Tosin noi johtivat sellaiseen identiteettihäpeään, että en ole edelleenkään sinut itseni kanssa.
Meidänkin äiti oli todella ahkera, mutta kaikki aika meni kotitöihin ja kulissien ylläpitämiseen, eikä perheessä ollut minkäänlaista lämpöä, rakkautta tai edes normaaleihin ihmissuhteisiin liittyvää kommunikointia ja läheisyyttä. En muista, että äitini olisi ikinä edes halannut mua! Saati sitten, että hän olisi kysynyt, mitä mulle kuuluu.
Tässä se oleellinen. Ei ole kyse resurssipulasta (aika, raskas työ, vähän fyrkkaa), jos ei kiinnosta edes kysyä, mitä lapselle kuuluu. Ilmeisesti komentamiseen tottunut kasvattajasukupolvi ajatteli, että he itse näkevät, mitä kuuluu: jos lapsi tottelee, kuuluu hyvää. Jos ei - ei kannata edes kysyä.
Meillä minut pantiin halaamaan ja pyytämään anteeksi, kun olin ensin seisonut aikani nurkassa sovittamassa milloin mitäkin temppujani. Melkoista teatteria. Muistan parista kerrasta nurkassa seisottamisen syynkin, olin valehdellut jostain. Huvittaa näin jälkikäteen tuo, että valehtelusta rangaistiin, kun ensin oli luotu sellainen ilmapiiri, ettei totta kannata puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
SOTA on kamalin asia minkä ihminen voi kokea, kaikki tämän ketjun ongelmat ovat sen peruja, mutta kuten kaikki asiat elämässä, myös sekin pikkuhiljaa hiipuu pois sukupolvesta toiseen ja lopulta unohtuu.
Jep. Nämä suurten ikäluokkien marttyyriäidit ovat muuten myös ainoa SODASTA kärsinyt sukupolvi siitäkin huolimatta että syntyivät sodan jälkeen eivätkä ole kokeneet päivääkään sotaa.
Ai ajattelit, että sota ei ole vaikuttanut kotirintamalla olleisiin mitenkään?
Paljon on ketjussa jo sanottu, mutta pari asiaa minulta, -71 syntyneeltä; pahimpia ongelmia oli rakkaudeton, kolho asenne elämään ja äidin olematon olemassaolo. Uskonto oli tärkeää ja sille kaikki alisteista. Jatkuvaa alistumista ja marttyyriutta. Kotona oli kauhean ahdistava työn paljous, riidat riitojen päälle ja näköalaton hiljaisuus. En tunne ketään 50-luvulla syntynyttä naista jolla olisi kannustava puhetapa ja hyvä suhde esim. kehoonsa. Tuntuu että he ovat ikuisesti vinossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Minusta olisi tosi hauska tavata livenä siis tämä 70- luvulla syntynyt täydellinen äiti joka osaa psykologista jargonia vääntää moittien edellisten sukupolvien naisia ja nostaen itseään jalustalle. Minua ei äitiys tehnyt täydelliseksi kuten ei näköjään muitakaan 40- luvulla syntyneitä.
Siinä mielessä perheen, vai saako sanoa perheeksi aikuisia lapsia, 3 kpl 70- luvulla syntynyttä äitiä on kyllä jalat maassa, he voivat olla neuvottomia lasten kanssa, myöntävät virheitään, joskin samalla lailla näyttävät osaavan räjähtää lapsilleen kuin soimatut nelkytlukulaisetkin.
Ehkä saavat aikoinaan moitteita kun joku lapsuuden juttu on saanut äärettömät mittasuhteet heidän aikuisten lastensa mielestä.En tiedä oletko lukenut ketjun kuvauksia laajemmin, mutta moni tarina on sydäntäsärkevä.
Silti koet tarpeelliseksi tulla mitätöimään ja pilkkaamaan näitä haavoja tähän ketjuun. Viitaten että kyse on merkityksettömistä pikku-jutuista. Se on puhtaasti ilkeää, mutta samalla manifesti näiden asioiden olemassaolosta.Ei ole kyse täydellisyydestä tai epätäydellisyydestä, ihan kuin nämä olisivat edes mitään oikeita asioita. Heikkouden näyttäminen triggeröi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan sitä itse itsessään nähneet tai hyväksyneet. Tunteet ja tarve ovat kuten muillakin, mutta minkä on itseltään kieltänyt, herättää vihaa ja kateutta toisten itselleen antamana. Itsekin olisi tarvinnut nähdyksi tulemista, mutta psyyke ei sitä mahdollistanut. Viedään se hyvä pois muiltakin, jotta psyyken tasapaino säilyy.
Tämä ketju itsessään on työtä kohdata näitä kipeitä, satuttavia asioita ja hyväksyä niitä. On ymmärrettävää, että se herättää yhtälailla hankalia tunteita niissä, jotka eivät näitä itsessään ole kohdanneet. Hankaliin tunteisiin vastataan niillä keinoilla, mitä on käytettävissä. Mitä tässäkin ketjussa jatkuvasti kuvataan. "Epätäydellisyys" siirretään muiden kannettavaksi ja tätä tehostetaan mitätöinnillä, ivalla ja pilkalla. Naurunalaiseksi tekemällä. Jos kuulostaakin turhalta jargonilta, ovat nämä ilmiöt kuin psykologian oppikirjasta suoraan.
Turhaa noille paukapäille on mitään yrittää selittää, eivät kykene ymmärtämään tässä elämässä.
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.
Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.
Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Vanhempani olivat 18 ja 14 kansalaissodan aikaan. Äiti täysorpo.
Siis millään järjellä en pysty käsittämään että 70-luvulla syntyneiden elämä olisi ollut niin kovaa ja katkeraa kuin täällä kerrotaan. Koska heidän muistonsahan on 80- luvulta. Toki aina ollut avioeroja, alkoholismia, väsymystä työpäivien jälkeen. Kodinkoneita ei vielä kaikilla ollut. Autoja oli vähemmän saati tavisperheissä 2 autoa kuten nykyisin.
Tosin ei mitään perhe-etuuksia ollut kuin nykyisin. Lapsilisä tuli neljännesvuosittain, äitiysloma oli 3 kk alkupuolella vuosikymmentä, ei ollut kotihoidontukia, ei päiväkoteja riittävästi.
Lapsia oli perheissä 1 - 3.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
SOTA on kamalin asia minkä ihminen voi kokea, kaikki tämän ketjun ongelmat ovat sen peruja, mutta kuten kaikki asiat elämässä, myös sekin pikkuhiljaa hiipuu pois sukupolvesta toiseen ja lopulta unohtuu.
Jep. Nämä suurten ikäluokkien marttyyriäidit ovat muuten myös ainoa SODASTA kärsinyt sukupolvi siitäkin huolimatta että syntyivät sodan jälkeen eivätkä ole kokeneet päivääkään sotaa.
Ai ajattelit, että sota ei ole vaikuttanut kotirintamalla olleisiin mitenkään?
Joo niin ajattelin, ei se syntymättömien elämään vaikuttanut. Ne sodan kokeneet olivat hyviä vanhempia toisin kuin boomerit.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani olivat 18 ja 14 kansalaissodan aikaan. Äiti täysorpo.
Siis millään järjellä en pysty käsittämään että 70-luvulla syntyneiden elämä olisi ollut niin kovaa ja katkeraa kuin täällä kerrotaan. Koska heidän muistonsahan on 80- luvulta. Toki aina ollut avioeroja, alkoholismia, väsymystä työpäivien jälkeen. Kodinkoneita ei vielä kaikilla ollut. Autoja oli vähemmän saati tavisperheissä 2 autoa kuten nykyisin.
Tosin ei mitään perhe-etuuksia ollut kuin nykyisin. Lapsilisä tuli neljännesvuosittain, äitiysloma oli 3 kk alkupuolella vuosikymmentä, ei ollut kotihoidontukia, ei päiväkoteja riittävästi.
Lapsia oli perheissä 1 - 3.
Joo ei ole ollut avioeroja juurikaan heidän lapsuudessa, se ei ollut kulttuurisesti tapana ja suuri häpeä. Kodinkoneet ja autot eivät kaltoinkohdeltua lasta lämmitä, niiden aikuisten avuksihan ne muutenkin ovat. Luuletko, että on helpompaa olla pahoinpidelty lapsi 70-luvulla, kuin 40-luvulla? Koska perheellä on auto?! Että onneton lapsuus ei voi olla onneton, koska on jo banaanitkin kaupoissa pelkän kuivalihan sijaan? Yhtä katkeraa se kipu ja häpeä on posliinipöntöllä kuin ulkohuusissakin!
Tuossa joku puhui, että sisarukset olivat saaneet selkään. Minun vanhemmat eivät saaneet, mutta kurittivat lapsiaan itse. Ei tätä mikään sukupolvien jatkumo selitä. Joku vinksahdus on käynyt. Näköjään monelle. Onko se sitten se sukupolvi, jota ei sodan jälkimainingeissa kurmotettu tarpeeksi, jotta olisivat oppineet olemaan ihmisiksi? Ymmärtäneet, ettei lapsia samalla tavalla vaurioita joku rajattu radioaika, kun elämän kestävä henkinen väkivalta, kylmyys ja arvaamattomuus. Toinen on tylsää ja toinen vaurioittaa.
Mun äiti on syntynyt v. 1960 ja minä 1990. Silti hyvin samanlaista kuin aloittajan kirjoituksessa. En tiedä onko äidilläni enemmän kyse kotikasvatuksesta ongelmiensa suhteen vai onko hän alkujaankin vaikea tyyppi.
Ei koskaan kehuja tai anteeksipyyntöjä. Koko ihmisarvo kiinni työnteon määrästä. Teininä olin aivan yksin naisena kasvamisen kanssa. Rahaa oli, mutta yksin sai arpoa rintaliivien ja muiden vaatteiden kanssa. *uoraksikin kerran haukkunut kun olin teini-ikäinen, koska miesystävänsä kehui ulkonäköäni. Kerran loukkasin itseni harrastuksessa ja raaja meni pakettiin. Sairaalaan viedessään itkeä vollotti kuinka teloin itseäni tahallaan etten joutuisi tekemään kotitöitä.
On melko etäinen lapsenlapsiinsakin, ei osaa olla yhtään empaattinen heitä kohtaan. En jättäisikään omaa lastani äidilleni hoitoon kuin max tunniksi, äitini mieliala on paljon arvaamattomampi kuin lapseni. En yhtään näkisi yllättävänä tilannetta, missä vaikka 4v lapseni lohduttaisi lattialla itkevää äitiäni.
Tulin lukemaan tätä ketjua, koska tarvin vertaistukea vietettyä vanhempieni kanssa aikaa. On niin hyvä tietää, etten ole yksin. Vanhempani eivät todellakaan ole pahimmasta päästä, mutta triggeröivät mua ihan riittävästi nytkin.
Pahinta on se, että mikään mitä teen ei koskaan kelpaa, koska en ole laiha.
Tämä on saanut ihan käsittämättömiä mittasuhteita vuosien varrella. Toisaalta äitini leipoo mansikkakakkua ja pyytää kahvipöytään, mutta jos otan sitä katsoo kulmat kurtussa ja saattaa naksauttaa paheksuvasti kielellä Laittaa ruuaksi kermaista pekonipastaa ja jos otan sitä vaikka neljänneslautasellisenkin, kommentoi tarviiko niin paljon syödä. Sitten kehuu jos otan vaikka tomaattia, että "hyvä Liisa, otit tomaattia ja kurkkua, niin sitä pitää". Lapselle ja miehelleni tuputtaa samalla istumalla lisää ruokaa. Se ristiriitaisuus ja sekavuus tässä on tuttua lapsuudesta ja sekoittaa mun pään ihan täysin. Ja onhan tuo hemmetin nöyryyttävääkin 45 vuotiaalle kuunnella.
Onneksi olen taas kotona ja saan syödä salaattia ilman kehuja ja banaania ilman muistutuksia sen kovasta kalorimäärästä.