Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Olisi mielenkiintoista tietää onko eroa maalla tai kaupungeissa kasvaneilla äideillä. Oma äitini oli hyvä äiti, sain häneltä kaiken tarvitsemani tuen pystyimme aina puhumaan asioista. Hän oli kaupunkilaistyttö ja hänen perheessään harrastettiin kulttuuria kuten teatterissa käymistä, musiikkia, konsertteja, lukemista ym. Tämä siis 30-luvulla. Myös hänen vanhempansa olivat kasvaneet kaupungissa. Mitään rikkaita eivät olleet, pienyrittäjäperhe, mutta kasvuolosuhteet hyvin erilaiset kuin esim pientilalla kasvaneilla.
Toivottavasti tätä ei kukaan ota henk. kohtaisesti. Arvostan kaikkia heidän taustoistaan riippumatta, mutta mietin vaan että elämä esim maalla oli varmasti hyvin toisenlaista kuin kaupungeissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai pitää muistaa, että 70-lukulaisten äidin olivat syntyneet 40-luvulla ja kokeneet sodan lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Ja taas heidän äidit, 1800- luvun lopulla j.n.e. Sieltä ne äitien opit siirtyvät vuosisatojen takaa aina meille seuraaville, joiden tehtävänä on tajuta, miten asioita hoitaa oikein omien lastensa kanssa.
Jos otetaan vaikkapa yksittäiseksi esimerkiksi tuo rintaliivien ostamisen vaikeus, mikä tuntuu olleen hyvinkin yleistä 80-90 luvun nuorilla (myös minulla), niin en ymmärrä miten esim. sota-aikana syntyminen voi vaikuttaa tälläiseen asiaan. Äitini kuitenkin osti itselleen rintaliivejä, laadukkaita ja riittävästi. Hänellä ei ollut epävarmuutta rintaliiveihin liittyen, kokemattomuutta nuorten rintaliiveistä (naureskeli käyttäneensä 60-luvulla ns. tötteröliivejä) tai tietämättömyyttä asiasta. Hän seurasi myös muotia ja oli kiinnostunut vaatteista. Omalle tyttärelle niitä ei kuitenkaan pystynyt hankkimaan.
Vierailija kirjoitti:
Kai pitää muistaa, että 70-lukulaisten äidin olivat syntyneet 40-luvulla ja kokeneet sodan lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Ja taas heidän äidit, 1800- luvun lopulla j.n.e. Sieltä ne äitien opit siirtyvät vuosisatojen takaa aina meille seuraaville, joiden tehtävänä on tajuta, miten asioita hoitaa oikein omien lastensa kanssa.
Äitini syntyi -49, eikä näin ollen kokenut sotaa. Hänen isänsä ei ollut rintamalla. Hullu äijä se silti oli. Sitä suuremmalla syyllä ihmettelen, ettei äiti halunnut tehdä toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Ihan mahanpohjasta kouraisee lukea näitä kommentteja, joiden kirjoittaja ei joko ymmärrä mitään tai haluaa ärsyttää esittämällä tyhmää.
Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joille tuon kaltainen änkyröinti on äidin puolelta ihan todellista totta eikä vain nettikommenttien kertomaa.Varmasti onkin todellista totta, mutta etkö näe kommentin pointtia? Täällä haukutaan kylmiä äitejä, väitetään että itse ei varmasti olla samanlaisia, mutta kommenteista heijastuu samanlainen kylmyys ja kovuus toisinajattelijoita kohtaan.
Koska se luonne ja käyttäytymismaneerit tulevat äidiltä tottakai mielestään kurjan äidin saanut käyttäytyy samoin, yrittää tallata sovittelevat ja ymmärtävät kommentit littanaksi . Kun minä olen se vääryyden kärsinyt kun lapsuudenkoti ei ollut mieleiseni.
En ole käynyt terapiassa enkä mene enkä lue naistenlehtien psykologisia juttuja.
Omaa taustaani katsoen niin mummollani kuin äidilläni on ollut niin fyysisesti rankka ja työntäyteinen elämä että sisulla heidän oli mentävä ilman terapioita. Mummuani en muista mutta äiti oli huumorintajuinen ihminen silti, huolehtivainen , vaikkei meillä halailtu. Eikä tosiaan mitään prinsessajuttuja ollut 50-luvun synttäreillä koskei niitä yksinkertaisesti vietetty, ehkä päivällä sanottiin , sinustakin tuli 8 - vuotias, onnea!
Mitähän yritän sanoa? Ymmärrän oman äitini elämän ja resurssit. Sitä en ymmärrä näiden 70- luvulla syntyneiden vaatimuksia että nyt vanhusten pitäisi mennä terapiaan jotta käsittäisivät miten pahoja olivat. Langeta tytärten jalkojen juureen pyydellen anteeksi , mikä ketäkin närästää. Terveyssiteitä, huonoja synttärilahjoja, mitä lie tarpeita , mihin äidit eivät ole oikeasti osanneet vastata 80- luvulla. Vaikka esim. syventyneet kuulemaan ja keskustelemaan nuoriso-idoleista
Minua kouraisi mahanpohjasta silloin lapsena, kun humalainen äitini pahoinpiteli minua. Mutta olisi täytynyt ymmärtää, kun sillä oli niin huonot resurssit. Äitini on onneksi kuollut. En surrut. Olenko normaali vai epänormaali?
Minä puolestani kirjoitin joku aika sitten tänne, kuinka joudun taistelemaan, etten lyö huonosti käyttäytyvää lastani, koska äitini on lyönyt minua kun olen käyttäytynyt huonosti, ja lapsuudesta jäi muisto paitsi siitä, miten nöyryyttävää ja väärin se oli, myös siitä, että se kuitenkin oli tehokas keino muuttaa lapsen käytös. Nyt olen kuitenkin saanut tämän uusimman häirikköinvaasion myötä lukea ketjusta sivukaupalla väitteitä, joiden mukaan tänne kirjoittavat kuvittelevat olevansa jotenkin kaikessa kokonaan erilaisia kuin äitinsä, vaikka eivät ole. Minun ongelmani, ja luulen etten ole lainkaan ainoa, on päinvastoin nimenomaan se, että EN valitettavasti ole kaikessa kokonaan erilainen kuin äitini.
Miten se on niin vaikea uskoa, että kaikki äidit ja tyttäret eivät ole samanlaisia? Minun äitini esimerkiksi löi remmillä, risulla, potki minua, repi hiuksista. En ole mitään näistä tehnyt lapsilleni. Minun äitini pakotti minut piiaksi, kun olin 13 v. aivan outoon paikkaan vieraalle paikkakunnalle. En ikinä tehnyt niin omilleni. Ei annettu käydä yhteiskoulua, vaikka olin hyvä koulussa. Minun lapseni saivat käydä niin paljon ja niitä kouluja, joita halusivat. Eli EN toista äitini virheitä ja käytösmalleja. Ei kylläkään ole minkäänlaista ikävän tunnetta ja haudalla kun joskus harvoin käyn, en tunne mitään, paitsi ehkä hivenen katkeruutta, joka menee ohitse. En ryve menneissä asioissa kuitenkaan.
moi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen 40-luvulla syntynyt ja minulla on neljä 70-luvulla syntynyttä lasta, poikia ja tyttäriä. En ymmärrä, että minun ikäiseni äidit käyttäytyvät noin. Oma äitinikään ei käyttäytynyt niin. Minulla oli tiedossa, että kuukautiset alkavat n. 16-vuotiaana. Tietenkin annoin rahaa lapsilleni, kun tällaiset asiat tulivat esille. Emme olleet rikkaita, mutta tarpeelliset lapsille hankimme. Mutta jos he halusivat tietokoneen tai jotain muuta siihen aikaan kallista, he joutuivat säästämään viikkorahansa siihen. Ehkä siksi he menivät niin aikaisin kesätöihin kuin mahdollista. Pojat jo 13-14 -vuotiaina ja tytöt vähän myöhemmin. Sellaista meillä, mutta jokainen perhe on erilainen.
Luin vain ap:n kirjoituksen ja huomasin että meillähän taitaa olla sama äiti...heh heh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan sivuajatus. Osannevatko nämä 2000- luvulla synnyttäneet tajuta mikä valtava ero on hänen lapsellaan ja vaikka sen 1947 pientilalle syntyneen lapsen elämässä, elinolosuhteissa, kasvatuksessa?
Tokko, seitsenlukulaiset ei oikein tajua aikakauden muutoksia eikä esim jaettuja kasvatusohjeita. 40- luvulla ehkä Kotiliesi-lehti ja yhteishyvä olivat niitä valistajia, syrjäseuduilla tokko oli neuvoloita, ei ainakaan meilläpäin
Kyllä oli neuvoloita syrjåkylillä ja äitiyspakkaus tehtiin nimenomaan osattomille alunperin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sivuajatus. Osannevatko nämä 2000- luvulla synnyttäneet tajuta mikä valtava ero on hänen lapsellaan ja vaikka sen 1947 pientilalle syntyneen lapsen elämässä, elinolosuhteissa, kasvatuksessa?
Tokko, seitsenlukulaiset ei oikein tajua aikakauden muutoksia eikä esim jaettuja kasvatusohjeita. 40- luvulla ehkä Kotiliesi-lehti ja yhteishyvä olivat niitä valistajia, syrjäseuduilla tokko oli neuvoloita, ei ainakaan meilläpäinKyllä oli neuvoloita syrjåkylillä ja äitiyspakkaus tehtiin nimenomaan osattomille alunperin.
Kai minä sen tiedän nimenomaan hyvin syrjäkylällä kasvaneena. Kirkolla oli diakonissa.
Suurperheisille oli anottava perhelisä, määrättyyn tarkoitukseen. Ne kaksosaiset kaapit, joissa taso keskellä, vihreät, olivat perhelisäkaappeja. Sitten saatiin flokkipatjat yks vuosi olkipatjojen tilalle. Olikohan uusin hetekakin sitä perhelisäavustusta.
Koska olen kuopus, en muista äitiyspakkausta oisko ollut 1946 sitä. Rokotuksia en ainakaan ole saanut kuin koulussa, tubi-rokotuksen muistan, terveyssisar kävi kerran vuodessa kunnanlääkärin kanssa syrjäkylän koululla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sivuajatus. Osannevatko nämä 2000- luvulla synnyttäneet tajuta mikä valtava ero on hänen lapsellaan ja vaikka sen 1947 pientilalle syntyneen lapsen elämässä, elinolosuhteissa, kasvatuksessa?
Tokko, seitsenlukulaiset ei oikein tajua aikakauden muutoksia eikä esim jaettuja kasvatusohjeita. 40- luvulla ehkä Kotiliesi-lehti ja yhteishyvä olivat niitä valistajia, syrjäseuduilla tokko oli neuvoloita, ei ainakaan meilläpäinKyllä oli neuvoloita syrjåkylillä ja äitiyspakkaus tehtiin nimenomaan osattomille alunperin.
Kai minä sen tiedän nimenomaan hyvin syrjäkylällä kasvaneena. Kirkolla oli diakonissa.
Suurperheisille oli anottava perhelisä, määrättyyn tarkoitukseen. Ne kaksosaiset kaapit, joissa taso keskellä, vihreät, olivat perhelisäkaappeja. Sitten saatiin flokkipatjat yks vuosi olkipatjojen tilalle. Olikohan uusin hetekakin sitä perhelisäavustusta.Koska olen kuopus, en muista äitiyspakkausta oisko ollut 1946 sitä. Rokotuksia en ainakaan ole saanut kuin koulussa, tubi-rokotuksen muistan, terveyssisar kävi kerran vuodessa kunnanlääkärin kanssa syrjäkylän koululla
Jatkan. Googlasin , kunnat oli velvoitettu viimeistään vuonna 1949 perustamaan neuvolatoimintaa. En tiedä miten se sitten meidän kunnassa toteutunut, kylien välit pisimmillään liki 100 km, pienemmät syrjäkylät harvaan asuttuja joissa ei edes mitään kyläkeskustaa, koulu enintään.
Äitiyspakkaus niinikään 1949.
Kotikuntani ei ollut mikään niin uudishenkinen kai, kävin supistetun (yksiopettajainen) kansakoulun, 7 vuotta kyläkoululla, puolen vuoden jatkokoulun kirkonkylässä asuntolassa asuen. Se oli käytännön opiskelua, ruuan laittoa, käsitöitä, metsätaloutta , kotipuutarhanhoitoa, asioimiskirjoitusta opeteltiin. Oppilaat oli jaettu niin että kyläkouluista tulevat porukat puolet syyslukukauden , toinen kevätlukukauden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sivuajatus. Osannevatko nämä 2000- luvulla synnyttäneet tajuta mikä valtava ero on hänen lapsellaan ja vaikka sen 1947 pientilalle syntyneen lapsen elämässä, elinolosuhteissa, kasvatuksessa?
Tokko, seitsenlukulaiset ei oikein tajua aikakauden muutoksia eikä esim jaettuja kasvatusohjeita. 40- luvulla ehkä Kotiliesi-lehti ja yhteishyvä olivat niitä valistajia, syrjäseuduilla tokko oli neuvoloita, ei ainakaan meilläpäinKyllä oli neuvoloita syrjåkylillä ja äitiyspakkaus tehtiin nimenomaan osattomille alunperin.
Kai minä sen tiedän nimenomaan hyvin syrjäkylällä kasvaneena. Kirkolla oli diakonissa.
Suurperheisille oli anottava perhelisä, määrättyyn tarkoitukseen. Ne kaksosaiset kaapit, joissa taso keskellä, vihreät, olivat perhelisäkaappeja. Sitten saatiin flokkipatjat yks vuosi olkipatjojen tilalle. Olikohan uusin hetekakin sitä perhelisäavustusta.Koska olen kuopus, en muista äitiyspakkausta oisko ollut 1946 sitä. Rokotuksia en ainakaan ole saanut kuin koulussa, tubi-rokotuksen muistan, terveyssisar kävi kerran vuodessa kunnanlääkärin kanssa syrjäkylän koululla
Jatkan. Googlasin , kunnat oli velvoitettu viimeistään vuonna 1949 perustamaan neuvolatoimintaa. En tiedä miten se sitten meidän kunnassa toteutunut, kylien välit pisimmillään liki 100 km, pienemmät syrjäkylät harvaan asuttuja joissa ei edes mitään kyläkeskustaa, koulu enintään.
Äitiyspakkaus niinikään 1949.Kotikuntani ei ollut mikään niin uudishenkinen kai, kävin supistetun (yksiopettajainen) kansakoulun, 7 vuotta kyläkoululla, puolen vuoden jatkokoulun kirkonkylässä asuntolassa asuen. Se oli käytännön opiskelua, ruuan laittoa, käsitöitä, metsätaloutta , kotipuutarhanhoitoa, asioimiskirjoitusta opeteltiin. Oppilaat oli jaettu niin että kyläkouluista tulevat porukat puolet syyslukukauden , toinen kevätlukukauden.
Nyt en ihan tajunnut. Etkö siis 70-luvulla saanut mitään tietoa näistä asioista, kun omat lapsesi syntyivät? Neuvolasta, naistenlehdistä, televisiosta, ajattelemalla itse? Hoidit heidät ihan tällä 40-luvun lapsuudenkokemuksellasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kai pitää muistaa, että 70-lukulaisten äidin olivat syntyneet 40-luvulla ja kokeneet sodan lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Ja taas heidän äidit, 1800- luvun lopulla j.n.e. Sieltä ne äitien opit siirtyvät vuosisatojen takaa aina meille seuraaville, joiden tehtävänä on tajuta, miten asioita hoitaa oikein omien lastensa kanssa.
Sinulla on nyt laskutavassa vikaa. Olen syntynyt v. 1979, äitini on syntynyt 1950-luvun lopussa ja mummoni 1930-luvulla. Eli eivät vanhempani mitään sota-aikaa ole kokeneet.
Muutoin hyvin samanlaiset kokemukset itsellä kuin niin monella muullakin tässä ketjussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai pitää muistaa, että 70-lukulaisten äidin olivat syntyneet 40-luvulla ja kokeneet sodan lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Ja taas heidän äidit, 1800- luvun lopulla j.n.e. Sieltä ne äitien opit siirtyvät vuosisatojen takaa aina meille seuraaville, joiden tehtävänä on tajuta, miten asioita hoitaa oikein omien lastensa kanssa.
Sinulla on nyt laskutavassa vikaa. Olen syntynyt v. 1979, äitini on syntynyt 1950-luvun lopussa ja mummoni 1930-luvulla. Eli eivät vanhempani mitään sota-aikaa ole kokeneet.
Muutoin hyvin samanlaiset kokemukset itsellä kuin niin monella muullakin tässä ketjussa.
Kyllähän me 40- lukulaiset synnyimme sodan jälkeenkin vielä oleviin puutevuosiin ja säännöstelyihin. Muistan kahvikupongit hyvin.
Isät tulivat sodasta, kuka missäkin kunnossa. Anoppini sanoi apen vielä 20 vuotta sodan jälkeen nähneen painajaisia ja huutaneen jotain hätähuutoja. Lapsilleen ei puhunut sodasta koskaan - ei koskaan. Se oli vaiettu viiden vuoden aika .
Olen syntynyt 1946, kuopukseni on nyt 38. Esikoisen viiskymppiset on juhlittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun 40- l äiti on niin kiva ihminen, ettei hänelle ilmoitettu edes veljensä kuolemadta tai hautajaisista. Äiti oli kyllä itekin ilmoittanut että hänen hautajaisistaan ei sitten kerrota kellekään esim tuolle veljelle jos hän kuolisi ensin. Hirveetä kylmyyttä puolin ja toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai pitää muistaa, että 70-lukulaisten äidin olivat syntyneet 40-luvulla ja kokeneet sodan lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Ja taas heidän äidit, 1800- luvun lopulla j.n.e. Sieltä ne äitien opit siirtyvät vuosisatojen takaa aina meille seuraaville, joiden tehtävänä on tajuta, miten asioita hoitaa oikein omien lastensa kanssa.
Sinulla on nyt laskutavassa vikaa. Olen syntynyt v. 1979, äitini on syntynyt 1950-luvun lopussa ja mummoni 1930-luvulla. Eli eivät vanhempani mitään sota-aikaa ole kokeneet.
Muutoin hyvin samanlaiset kokemukset itsellä kuin niin monella muullakin tässä ketjussa.
Kyllähän me 40- lukulaiset synnyimme sodan jälkeenkin vielä oleviin puutevuosiin ja säännöstelyihin. Muistan kahvikupongit hyvin.
Isät tulivat sodasta, kuka missäkin kunnossa. Anoppini sanoi apen vielä 20 vuotta sodan jälkeen nähneen painajaisia ja huutaneen jotain hätähuutoja. Lapsilleen ei puhunut sodasta koskaan - ei koskaan. Se oli vaiettu viiden vuoden aika .Olen syntynyt 1946, kuopukseni on nyt 38. Esikoisen viiskymppiset on juhlittu.
Eli käyttäydyitte lapsianne kohtaan kylmästi, tunteettomati ja halveksuen, koska teillä oli vaikea lapsuus ja koska lapsenne olivat vaativia ja mistään mitään ymmärtämättömiä. Ollaan taas asioiden ytimessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai pitää muistaa, että 70-lukulaisten äidin olivat syntyneet 40-luvulla ja kokeneet sodan lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Ja taas heidän äidit, 1800- luvun lopulla j.n.e. Sieltä ne äitien opit siirtyvät vuosisatojen takaa aina meille seuraaville, joiden tehtävänä on tajuta, miten asioita hoitaa oikein omien lastensa kanssa.
Sinulla on nyt laskutavassa vikaa. Olen syntynyt v. 1979, äitini on syntynyt 1950-luvun lopussa ja mummoni 1930-luvulla. Eli eivät vanhempani mitään sota-aikaa ole kokeneet.
Muutoin hyvin samanlaiset kokemukset itsellä kuin niin monella muullakin tässä ketjussa.
Kyllähän me 40- lukulaiset synnyimme sodan jälkeenkin vielä oleviin puutevuosiin ja säännöstelyihin. Muistan kahvikupongit hyvin.
Isät tulivat sodasta, kuka missäkin kunnossa. Anoppini sanoi apen vielä 20 vuotta sodan jälkeen nähneen painajaisia ja huutaneen jotain hätähuutoja. Lapsilleen ei puhunut sodasta koskaan - ei koskaan. Se oli vaiettu viiden vuoden aika .Olen syntynyt 1946, kuopukseni on nyt 38. Esikoisen viiskymppiset on juhlittu.
Eli käyttäydyitte lapsianne kohtaan kylmästi, tunteettomati ja halveksuen, koska teillä oli vaikea lapsuus ja koska lapsenne olivat vaativia ja mistään mitään ymmärtämättömiä. Ollaan taas asioiden ytimessä.
Jaa. Sieltä tuli taas naistenlehtipsykologiaa.
Kysy lapsiltani miten heitä halveksittiin. Pidettäiskö keskustelu jotenkin tasapainoisella tasolla, tietenkään ei pitäisi edes kierroksillä käyville vastailla.
Paljon samaa aloittajan kuvauksen kanssa. Tosin mies olen joten rintsikoita ja tampooneja ei ole kulunut.
Valitettavan totta tuo on, mutta toisaalta en voi olla miettimättä nyt kun omat lapset alkavat muuttaa kotoa pois että tähän leikkiin tarvitaan kaksi.
Myös lapset vieraantuvat vanhemmistaan eivätkä vain vanhemmat lapsistaan. Vaikka allekirjoitan nuo erot esim. omaan äitiini, niin omat lapset ajautuvat kuin tahallaan koko ajan kauemmas ja kertovat vähemmän ja vähemmän omasta itsestään. Sukupolvien välinen kuilu syntyy aina uudelleen ja uudelleen. Harvassa perhekokouksessa jaetaan intiimit surut ja ilot.
Mietin tässä etten koskaan ole tajunnut miten rasittavaa on lapsista jos heiltä pyytää apua tietokone/verkko/digi - asioissa.
Nyt kun lukee miten viiskymppiset ovat siitä raivoisssaan oivalsin asian, äitien pitää osata, olla viisaita, helliä, lempeitä vaikka se tohtoriksi väitellyt lapsukainen kiukuttelee.
Onneksi en ole paljon apua tarvinnut, pojat nuorempina ennen avioitumista kyllä rassasivat meidänkin laitteita.
Ehkä en vaivaa heitä sitäkään vähää enää luettuani tämän viiskymppisten vihan äitejään kohtaan. Vaikkei se nyt minuun niin kolahdakaan, aika tasapainoisilta lapset vaikuttavat, onnistuneet avioliitot ja mukavat lapset. ( Mummoaan viisaampia).
Tupuliini kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Ihan mahanpohjasta kouraisee lukea näitä kommentteja, joiden kirjoittaja ei joko ymmärrä mitään tai haluaa ärsyttää esittämällä tyhmää.
Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joille tuon kaltainen änkyröinti on äidin puolelta ihan todellista totta eikä vain nettikommenttien kertomaa.Varmasti onkin todellista totta, mutta etkö näe kommentin pointtia? Täällä haukutaan kylmiä äitejä, väitetään että itse ei varmasti olla samanlaisia, mutta kommenteista heijastuu samanlainen kylmyys ja kovuus toisinajattelijoita kohtaan.
Koska se luonne ja käyttäytymismaneerit tulevat äidiltä tottakai mielestään kurjan äidin saanut käyttäytyy samoin, yrittää tallata sovittelevat ja ymmärtävät kommentit littanaksi . Kun minä olen se vääryyden kärsinyt kun lapsuudenkoti ei ollut mieleiseni.
En ole käynyt terapiassa enkä mene enkä lue naistenlehtien psykologisia juttuja.
Omaa taustaani katsoen niin mummollani kuin äidilläni on ollut niin fyysisesti rankka ja työntäyteinen elämä että sisulla heidän oli mentävä ilman terapioita. Mummuani en muista mutta äiti oli huumorintajuinen ihminen silti, huolehtivainen , vaikkei meillä halailtu. Eikä tosiaan mitään prinsessajuttuja ollut 50-luvun synttäreillä koskei niitä yksinkertaisesti vietetty, ehkä päivällä sanottiin , sinustakin tuli 8 - vuotias, onnea!
Mitähän yritän sanoa? Ymmärrän oman äitini elämän ja resurssit. Sitä en ymmärrä näiden 70- luvulla syntyneiden vaatimuksia että nyt vanhusten pitäisi mennä terapiaan jotta käsittäisivät miten pahoja olivat. Langeta tytärten jalkojen juureen pyydellen anteeksi , mikä ketäkin närästää. Terveyssiteitä, huonoja synttärilahjoja, mitä lie tarpeita , mihin äidit eivät ole oikeasti osanneet vastata 80- luvulla. Vaikka esim. syventyneet kuulemaan ja keskustelemaan nuoriso-idoleista
Minua kouraisi mahanpohjasta silloin lapsena, kun humalainen äitini pahoinpiteli minua. Mutta olisi täytynyt ymmärtää, kun sillä oli niin huonot resurssit. Äitini on onneksi kuollut. En surrut. Olenko normaali vai epänormaali?
Minä puolestani kirjoitin joku aika sitten tänne, kuinka joudun taistelemaan, etten lyö huonosti käyttäytyvää lastani, koska äitini on lyönyt minua kun olen käyttäytynyt huonosti, ja lapsuudesta jäi muisto paitsi siitä, miten nöyryyttävää ja väärin se oli, myös siitä, että se kuitenkin oli tehokas keino muuttaa lapsen käytös. Nyt olen kuitenkin saanut tämän uusimman häirikköinvaasion myötä lukea ketjusta sivukaupalla väitteitä, joiden mukaan tänne kirjoittavat kuvittelevat olevansa jotenkin kaikessa kokonaan erilaisia kuin äitinsä, vaikka eivät ole. Minun ongelmani, ja luulen etten ole lainkaan ainoa, on päinvastoin nimenomaan se, että EN valitettavasti ole kaikessa kokonaan erilainen kuin äitini.
Miten se on niin vaikea uskoa, että kaikki äidit ja tyttäret eivät ole samanlaisia? Minun äitini esimerkiksi löi remmillä, risulla, potki minua, repi hiuksista. En ole mitään näistä tehnyt lapsilleni. Minun äitini pakotti minut piiaksi, kun olin 13 v. aivan outoon paikkaan vieraalle paikkakunnalle. En ikinä tehnyt niin omilleni. Ei annettu käydä yhteiskoulua, vaikka olin hyvä koulussa. Minun lapseni saivat käydä niin paljon ja niitä kouluja, joita halusivat. Eli EN toista äitini virheitä ja käytösmalleja. Ei kylläkään ole minkäänlaista ikävän tunnetta ja haudalla kun joskus harvoin käyn, en tunne mitään, paitsi ehkä hivenen katkeruutta, joka menee ohitse. En ryve menneissä asioissa kuitenkaan.
Siis oletko 70-luvulla syntynyt ja sinut on pakotettu piiaksi 13-vuotiaana? Siinä iässähän oli vielä oppivelvollisuus kesken. Ja et päässyt yhteiskouluun? Eihän 80-luvun nuorilla enää yhteikouluja ollut.
Alue: Aihe vapaa
Olen joskus vuosia sitten ajatellut, että olisi hienoa, jos voisin kertoa äidilleni mitä olen mieltä tietyistä hänen tekemisistään kasvuvuosinani. Luulin, etten koskaan pääse henkisesti häntä lähelle, jos en "avaudu". Nykyään ajattelen, ettei kertominen muuttaisi mitään. Olen suunnitellut, että kertoisin hänelle surreeni koko elämäni ja kärsinyt masennuksesta, mutta nyt asiat ovat paremmin. On hänen asiansa miettiä, mistä kaikki voi johtuam ja luulen, että hän tietää kysymättäkin.
Äitini ei edusta sellaista häiriintynyttä hirviöäitiä, joita täällä on kuvattu, joten on ihan perusteltuakin säästellä hänen tunteitaan. Tänään mieleeni tuli sellainen ajatus, että hän on jo muuttunut, koska puolet hänestä - eli minä - on tehnyt niin. Samoin mietin, että jos omat lapseni ovat avoimempia ja tunnetasolla ravitumpia kuin minä, oikeus on jo tapahtunut.