Lue keskustelun säännöt.
Asperger-tytön äitinä harmittaa muiden tietämättömyys ja suvaitsemattomuus.
16.04.2014 |
Tyttäreni sai 8-vuotiaana Asperger-diagnoosin. Oireet huomattiin jo alle vuoden ikäisenä. Pitkään ajateltiin tyttären olevan vain hyvä keskittymään tiettyihin yksittäisiin asioihin, häntä ei hippaleikit kiinnosta tai että poikkeuksellinen musikaalisuus on vain perittyä. Tyttäremme oli persoona, kuten kaikki muutkin lapset.
Esikoulussa ongelmat kasaantuivat. Tyttö väsyi pakkososiaalisuudesta. Ei jaksanut leikkiä muiden lasten kanssa, tarvitsi omaa aikaa. Sosiaalinen elämä kuormitti 6-vuotiasta niin, että alkoi kehittää erilaisia näkymättömiä peikkoja ja mörköjä mielessään. Eskarin liikuntahetkissä tyttärellä oli suunnattomia vaikeuksia suoriutua yksinkertaisista sääntöleikeistä itkemättä läpi.
Kaikki kilpaileminen (kuka ensin pukemassa, kuka syönyt ensin) lamautti tytön täysin. Istui vaikka kaksi tuntia kuraeteisessä, ellei kannettu pois. Kyse ei ollut ilkeydestä tai kasvatuksen puutteesta, vaan kilpaileminen ja leikkien säännöt tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta.
Sääntöjen noudattaminen oli vaikeaa samalla tavalla kuin sinut heitettäisiin vieraaseen maahan vieraaseen kulttuuriin ja pakotettaisiin keskustelemaan päivän tärkeistä asioista. Et osaisi, turhautuisit. Menisi pitkään, ennen kuin oppisit kielen ja pystyisit puhumaan edes alkeellisia lauseita. Näin menee myös pitkään, ennen kuin tyttäreni ymmärsi, ettei hippaleikeissä kiinni jääminen tarkoittanut sitä, että hän on maailman huonoin lapsi ja että muut kiusaisivat häntä tahallaan.
Koulussa tyttö saa nykyään täysiä kymppejä kaikista kokeista, mutta läksyjen tekoon menee 6 tuntia päivässä. Mekaaniset laskutehtävät tai käännöstehtävät menevät vielä aika nopeasti (meidän muiden ajassa tajuttoman hitaasti), mutta luovaa ajattelua ja soveltamista vaativat tehtävät jumittavat niin, ettei niistä pääse eteenpäin ilman apua.
Tytöllä ei ole yhtään kaveria, koska kaikki pitävät häntä outona. Eikä niille kavereille aikaa olisikaan, koska koulutehtäviin menee suurin osa vapaa-ajasta ja loppu menee arjen hitaaseen etenemiseen.
Tyttö ei osaa pyöräillä, ei uida, ei sitoa kengännauhoja, ei avata suljettua muovipussia. Tytärtä on pyydetty lopettamaan kaksi harrastusta, koska vetäjät eivät saaneet tyttöön mitään otetta, eivätkä suostuneet mihinkään tukitoimiin (esimerkiksi isä tai äiti mukana).
Tekisin mitä vain, että tyttäreni saisi elää tavallista elämää. Se, että aikuiset ihmiset tällä palstalla ja mediassa väheksyvät Asperger-laste ja -aikuisten ongelmia ja syyttävät laiskoiksi ja itsekkäiksi, satuttaa. Te ette tiedä, millaista on elää Asperger-henkilön kanssa tai olla itse sellainen. Te ette voi tietää, millaisia valtavia ponnistuksia tavallisetkin asiat vaativat heiltä. Ainut tuki, jota tyttäreni saa, on koulunkäyntiavustajan tuki muutamalla tunnilla viikossa. Ei saada mitään vammaistukia, eikä mitään erityisjärjestelyjä missään.
Onneksi tyttärellä on siskoja ja veljiä, jotka eivät näe diagnoosia, näkevät vain siskon. Onneksi on siis perhe, joka rakastaa ja välittää.
Kommentit (138)
72, asiaa!
Ihan kuin sekään tekisi solvaamista yhtään oikeutetummaksi, että syy olisi geneettinen. MItä sitten? Sehän vielä suurempi tragedia, koska ei voi edes toivoa tervettä lasta, "jos kerran vielä yrittäisi".
Jos pahojen puheiden ja juorujen levittelijät eivät ymmärrä kuin oman kokemuspiirinsä asiat, eikä oikein tule luettuakaan asioista tietoa... Silloin lopputulos on tätä kipeää tekevää henkistä lyömistä.
"Ai, emmä tullu ajatelleeksikaan. Emmä tienny, että se voi mennä noinkin". Nii-i.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen keskusteluun viestistä 55 lähtien pari kertaa osallistunut, aikuinen asperger-nainen. Kommenttoin viestiä 77.
Sanoit, että "tietyn tyyppisillä" ihmisillä tuntuu olevan enemmän asperger/erityislapsia. Viittasit siihen, että nämä vanhemmat kasvattavat lastaan (yli)suojelevasti eivätkä tue tämän kehitystä.
Minulla ja siskollani on täysin sama perhetausta ja kasvatustyyli. Myönnän, että perheessämme on ollut ongelmia mm. vanhempien avioliitossa, olimme pieniä lama-aikaan, ja perhettämme koeteltiin kovaa.
Meitä ei ole kuitenkaan kasvatettu mitenkään ylisuojelevasti lässyttäen. Päinvastoin, olen jälkeenpäin miettinyt, että syliä ja hellyyttää oltaisiin kyllä voitu antaa paljon enemmänkin. Minun as-piirteeni saivat etenkin äitini raivon partaalle. Hän ei voinut sietää lasta, joka halusi syödä vain tiettyjä ruokia, piti kummallisia ynähtelyääniä, ei jaksanut juosta, ei uskaltanut kiipeillä, pelkäsi toisia lapsia, väänteli kroppaansa outoihin asioihin ja höpötti tuntikaupalla Titanicista. Minua yritettiin väkisin muuttaa normaaliksi huutamalla, haukkumalla ja pakottamalla. Ja mikä oli lopputulos? Entistä pahempia tic-oireita ja raivareita, koska olin niin ahdistunut.
Samalla kasvatustyylillä "normaalista" siskostani tuli vanhempieni unelmalapsi. Sosiaalinen, räväkkä, villi ja fyysinen. Äänekäs joka kaveriporukan suosikki, jonka koulunkäynti sujui vähän niin ja näin, mutta hei, sehän on vain normaalia! Normaali lapsi koheltaa, sotkee, rakentaa majoja, eikä jaksa uppoutua tuntikausiksi kirjoihin ja mielikuvitusmaailmaansa.
Nyt jälkeenpäin voin vain surkuhupaisasti naureskella tilanteelle. Minusta, hävetystä, narkomaaniksikin epäillystä epänormaalista kummajaisesta on tullut tämän yhteiskunnan standardien mukaan menestyjä useilla mittapuilla, esim. akateemisesti, taloudellisesti ja uramielessä.
Siskoni on jättänyt useita ammattikouluja kesken. Autokoulukin taisi jäädä kesken, kun "on niin vaikea keskittyä" ja "opettajat ovat ärsyttäviä". Nykyään siskoni on kehnosti palkattu sekatyöläinen, blokkaa mm. laseja ravintoloissa, on yöt klubien narikoissa, heittää laivasiivouskeikkaa jne.
Kumpi meistä on normaali, kumpi on menestynyt? Minun rajoitteeni ja piirteeni tekevät minusta paperilla epänormaalin. Olen kuitenkin kompensoinut puutteitani panostamalla kaikkeni hyviin puoliini. Ja tsadaa, ihmishirviö muuttui yht´äkkiä suvun ainoaksi korkeasti koulutetuksi "palkinnoksi", jolla vanhemmat kyllä nykyään elvistelevät, vaikka itkivät, kun olin lapsi, että miksi olen niin vammainen.
Täysin samalla kasvatuksella sisarestani on tullut niin normaali ja keskiverto kuin vain olla voi. Hän on hankkinut jonkinmoisen koulutuksen, jonkinmoisen työn ja jonkinmoisen elannon. Hän on omassa pienessä maailmassaan onnellinen ja kokee olevansa kovin menestynyt saadessaan laivahytit siivottua ajallaan. En sitten tiedä, kaipa hän on vanhempieni silmissä edelleenkin meistä se normaalimpi, ja kaipa hänenkin saavutuksiaan pidetään duunariperheessämme suurenakin menestyksenä. Jos minä en aikoinani oppinut jotain fyysistä käytännön asiaa, sain kuulla olevani idiootti. Kun sisko jättää koulut kesken huonon keskittymiskykynsä vuoksi, se on vain normaalia nuoruusiän kipuilua. Jep jep....
Kuitenkin, pääpointtini on se, että as-piirteet kulkevat jonkin verran suvussa. Meillä löytyy omituista porukkaa niin isän kuin äidinkin puolelta. Mutta ei se kasvatus kaikkea ratkaise. Minä olen tällainen "karaisevasta" kasvatuksesta huolimatta. "Lellivämpi" kasvatus olisi tuskin tehnyt aspergeristäni vaikeampaa, mutta sillä oltaisiin voitu välttää itsetunto-ongelmat ja tämä katkeruuden, halveksunnan ja huvittuneisuuden sekainen suhtautumiseni omaan perheeseeni.
Kiitos tästä ja halaus! 51 mies.
Ja höpö höpö,kyllä saa ja paljon enemmän mitä niin sanottu "normaali" ihminen. Asberger pääsee ihan toisiin ulottuvuuksiin kuin normaali ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap!
Täällä asperger pojan äiti,joka on jätetty oman onnen nojaan tukemaan ja kasvattamaan lasta hänen saadessaan diagnoosin 6-vuotiaana.
Joka päivä on raskaita hetkiä ja koko perhe kärsii yhden jäsenen sosiaalisesta taitamattomuudesta, raivonpuuskista, toiminnanohjauksen ongelmista.
Viimeksi eilen äitienpäivänä suunniteltu piknik piti peruuttaa kun kaikki jo istuivat autossa ja tämä yksi lapsi ei suostunut lähtemään mukaan. Tavallinen kohtaus siis tuli ja tärkeintä lopulta oli vain tilanteen rauhoittaminen ja sen jälkeen normaali kotona oleminen eli rutiini.
Toivottavasti sinunkin lapsi oppii sos. Taitoja kuten omani on oppinut n.10vuotiaana opettelemaan,kun vihdoin muut lapset ja seura alkoi kiinnostamaan.
Voimia!!
Minä olen 21-vuotias aspergernainen.
Minunkin lapsuuteni oli aika hankalaa, en osannut sitoa kengännauhoja "oikein" vaan kehitin siihen oman tekniikkani. (jota käytän edelleen, eli en kai sitten osaa sitoa kengännauhojani edelleenkään)
Lapsuudesta asti ihmissuhteet ovat olleet hankalia. Ihmiset jotenkin vierastavat ja pitävät minua omituisena. Teininä sain jonkun verran ystäviä, mutta ahdistuin jotenkin ja sulkeuduin täysin itseeni.
Aikuisena olen ollut kahdessa parisuhteessa, on vaikeaa löytää ihminen jonka kanssa asiat menisivät luonnollisesti. En pysty "treffailemaan" ketään tai tapaamaan ketään niin, että siinä ollaan välittömästi romanttisisssa aikeissa. Ahdistun liikaa ja sulkeudun taas.
Minulla parisuhteen pitää alkaa ystävyyspohjalta ilman mitään romanttisia aikeita, muuten en hommaan pysty.
Olen vähän vaikea ihminen parisuhteessa, kaipaan hirveästi huomiota ja kosketusta. Rakastun jotenkin täysillä, mutta toisaalta taas kiintymykseni ja kiinnostukseni on aika helppo rikkoa. Jos toinen ei ota yhteyttä ja jättää minut huomiotta, muutun jotenkin kylmäksi ja *naps* yhtäkkiä rakastumisen tunne menee pois kokonaan. Se tulee kyllä takaisin helposti, mutta minua häiritsee kun tunteeni ovat noin "pinnalliset", vaikka välillä ne tuntuvat elämää suuremmilta.
Tykkään kirjoitella ihmisille ja tämän takia minulla on paljon nettituttavia, mutta ei oikeastaan yhtään IRL ystävää.
Olen oppinut että tässä maailmassa pärjää parhaiten, kun koittaa kopioida eri ihmisten käyttäytymismalleja ja käyttäytyy niiden mukaan. Lapsena olin ihan avuton ja kömpelö, kun en osannut kopioida muita.
En edes muista millainen ihan oma minäkuvani oli. Olen muuttanut persoonaani ja käyttäytymistäni niin monta kertaa. Yritän aina mukautua siihen ympäristöön jossa sillä hetkellä satun elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joku sanoi, että tehkää läksyt siten, että tehokkaasti siten, että aikuinen on vieressä. ja sanojan lapsi oli ilman diagnoosia.
siinä vaiheessa kun istutaan vieressä, tankataan samaan kysymystä monta kertaa, jota lapsen aivot ei ota vastaan koska ajattelee muuta/ seuraa esim. kellon viisareita tmv. niin EI SIINÄ AUTA, että joku on vieressä.
hyvänä päivänä se, että joku lukee tehtävän, sanoo mihin kohti vihkoa pitää alkaa kirjoittamaan, niin asiat saattavat edeta "normaaliin" tahtiin. Älyssähän näillä ei ole vikaa.
Mutta jos lapsi keskittyy johonkin muuhun, niin ei ole mitään mahtikäskyä, jolla keskittyminen saadaan kuntoon ja tehdään TEHOKKAASTI asioita.
as pojan äiti, jolla läksyihin lopulta sovittiin opettajan kanssa, että tunti päivässä ja jos ei synny mitään niin ei synny. ja valvottu tunti, ohjattu tunti. ei siten, että lapsi pelaa tietokonetta ja muka tekee. vaan tunti yritystä tosissaan. joskus läksyt tuli tehtyä, joskus ei.
[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 12:04"]
Kuten taas voidaan todeta, alapeukuttajia aloitukselleni riittää. Toivoisin, että nämä alapeukuttajat ottaisivat selvää Aspergerista, autismin kirjosta ja avartaisivat näkemystään ihmisistä.
ap
[/quote]
En usko, että alapeukuttajat peukuttavat aspergeriä tai lastasi vastaan!! Kenties vaan tapaasi kirjoittaa tai sitä, että "vaadit" kaikkia ihmisiä tuntemaan ja tietämään, miten aspergerit käyttäytyvät.
Tunnen monia aspergerlapsia ja nuoria ja uskon sen, että jos joku heidät ohimennen näkee kadulla tai kohtaa jossain tilanteessa, eivät mitenkään voi tietää ja ymmärtää heti, että henkilöllä on asperger. Aluksi varmasti tulee sellainen olo, että onpas outo tyyppi, epäkohtelias, vihamielinen tms negatiivista. Jos siis tilanne on sellainen, missä aspergerihminen ei "osaa" käyttäytyä normien mukaisesti.
Aspergerhän ei näy ulospäin toisin kuin esim. down-syndrooma ja heitä kohdatessaan monet varmasti osaavat laittaa tämän syndrooman "piikkiin" tietynlaisen käytöksen.
Ikävää, mutta totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olen tietämätön ja suvaitsematon kun en voi ymmärtää miksi lapsen tulisi tehdä 6h läksyjä päivässä niin olen sitä ihan ylpeänä. Ap ei varmasti ole keskustellut yhdenkään hoitotahon jäsenen kanssa tai koulun ihmisten kanssa tästä, koska kukaan lasten hyvinvoinnin parissa työskentelevät eivät tuota hyväksyisi ja tämä on faktaa! Ap:ta on neuvottu ottamaan yhteyttä kouluun ja hoitotahoon asiasta, hakemaan kuntoutusta jne. Mutta ei tunnu kiinnostavan. Erittäin valitettavaa. Ap:n lapsi ansaitsee lapsuuden.
[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 12:45"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 12:35"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 12:33"]
[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 12:23"]
Et kai vaadi liikoja lapelta? Eikö riitäsi, että tekee tunnin läksyjä ja saisi kokeista kaseja kymppien sijaan? Sukulaisen as-poika taas ei tee läksyjä lainkaan kun on niin lahjakas ja nopea, että tekee ne koulussa.
[/quote]
En vaadi. Jos olisi kyse minun vaatimuksistani, en teettäisi mitään läksyjä lapsellani. Koulu vaatii. Yhteiskunta vaatii. Normaalielämä vaatii.
Minun lapseni ei ole niin lahjakas ja nopea, että ehtisi tehdä läksyt koulussa. Ei ehdi tehdä edes tunneilla tehtäviä asioita koulussa. Kaikki kuvis- ja käsityöt ovat tulleet aina keskeneräisinä kotiin.
ap
[/quote]
Mikään koulu tai yhteiskunta ei vaadi kuuden tunnin läksyjä! Nyt haloo ap: olet itse vaatimuksenisi ongelma. Vähempikin riittää.
Joku 6-7 todistus on vielä ihan hyvä ja sillä voi kouluttautua. Jollain ala-asteen alaluokan todistuksella EI OLE MITÄÄN MERKITYSTÄ!
[/quote]
Tyttären läksyihin käyttämä aika ei korreloi numeroiden kanssa. Tyttö saisi kaikista kokeista kymppejä, vaikkei tekisi läksyn läksyä tai lukisi kokeisiin sanaakaan tai sivuakaan. Läksyjä tehdään sen takia, että oppii työskentelemään yksin, oppii etenemään itsenäisesti tehtävästä toiseen, oppii ottamaan itse asioista selvää, oppii jäsentämään tietoa tiiviimpään muotoon, oppii hahmottamaan projekteja ja ymmärtämään, mikä on "normaalin" aineen, tutkielman tai muun normaali pituus.
Minä en vaadi tyttäreltäni läksyjen tekemistä. On aivan totta, että kuuden tunnin läksyjen teko on kohtuutonta. Tästä ajasta voi kuitenkin mennä esimerkiksi kokonainen tunti matikan tehtävävihon esille ottamiseen, jos emme ole välittömässä läheisyydessä ohjeistamassa. Eilen tyttö tuli koulusta kahden jälkeen, söi välipalan ja minä lähdin kauppaan. Lähdin klo 15 ja pyysin tyttöä aloittamaan läksyjen tekemisen sillä välin. Ottaisi edes kirjat esille ja aloittaisi matikan tehtävistä. Tuli takaisin 15.45 ja tyttö oli katsonut harakkaa ja oravaa pihalla koko sen ajan, kirjoja ei oltu otettu esille vielä ollenkaan.
ap
[/quote]
Onko teillä kuvat käytössä? Toiminnanohjeet kirjallisena? Palkkiojärjestelmä tms. Minä olisin myös ehdottomasti pienluokan kannalla! Siellä saisi tukea kokonaisvaltaisesti ja varmasi helpottaisi lapsesi taakkaa ja ahdistusta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt on saatu uutta tietoa tyttöjen autismista. Yleensä tytöt diagnosoidaan myöhennib kuin pojat. Saadakseen diagnoosin tytöiltä vaaditaan vaikeampia oireita kuin pojilta. Nyt on tutkittu myös teini-ikäisten aivojen toimintaa. Aspergertytöillä aivojen toiminta poikkeaa saman ikäisistä neurotyypillisistä tytöistä sekä asperger-pojista. Sensijaan heidän aivojensa toiminta muistuttaa saman ikäisten neurotyypillisten poikien aivoja. Lisää sperger-tytöistä ja naisista voi lukea mm. http://interbehaviour.blogspot.fi/2015/03/assinainen.html blogista
Aspergerin oireyhtymässä (AS) tytöillä korostuvat seuraavat piirteet poikiin verrattuna:
Enemmän AS-piirteiden peittelyä ja piilottelua
Passiivisuus
Suurempi tarve sopeutua ikätovereiden joukkoon
Ulkopuolisten vaatimukset ahdistavat enemmän
Vähemmän rajoittuneita ja poikkeavia mielenkiinnonkohteita
Enemmän vuorovaikutusongelmia ikätovereiden kanssa
Varhainen puheentuottaminen heikompaa
Parempi eläytymiskyky leikeissä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskollani on jonkin näköinen asperger/autismin kirjo. Hän on 15vuotias eikä puhu juuri ollenkaan mikä sinällään on omasta mielestäni hiukan surullista koska huomaan usein että hän on todella fiksu. Kirjoittaa paljon ja kirjoitukset ovat jotain sellaista mitä voi lukea jossain kirjassa. Ärsyttää vain niin hirveästi kun tiedän että olen hänen "paras ystävänsä" ja samalla ainoa. Saan useasti kuulla kuinka ihmiset tylevat huomauttelemaan ja naureskelamaan joskus minulle siskostani, koska tämä on erillainen.
Olen kai ainut ihminen joka saa häneen jonkin näköisen kontaktin (silmiin välttää katsomasta)
Ärsyttää sekin että sielä nuoriso klinikalla (tai missä nyt sitten käydään joskus juttelemassa ja mistä PITÄISI saada apua ongelmiin) Siellä on joka kerta melkein sama juttu. Siskolta kyellään että mitä kuuluu vaikka kaikki tietävät ettei hän puhu ja joskus todella itseäkin ahdistaa ja tulee niin turhautunut olo kun ne ei saa edes kolmessa vuodessa minkään näköistä terapiaa tai muuta vastaavaa siskolle.
Hänellä on myös uskomaton mielikuvitus ja olen saanut lukea todella paljon hänen kirjoittamiaan tarinoita ja seikkailuita. Todella kekseliäs ja lahjakas asioissa jotka häntä kiinnostavat (keksii kokonaisia fantasia maailmoja ja niihin kaikki rodut ja kasvit ja tavat, ihan kaiken) Todella tarkka ja tykkää järjestellä asioita.
Ihmisten käytös vain ärsyttää joskus. Vaikka hän ei ehkä ymmärrä sellaisiata asioita kuten tervehtiminen tai ilkeät ihmiset (todella kiltti, jos joskus valitan jostain ihmisestä kotona hän vain sanoo jotenkin tällä lailla
"Ihmisissä on huonoja asioita jotka joskus ottavat vallan heidän toiminnalleen, mutta meidän muiden tehtävämme on silloin katsoa syvemmälle ja nähdä ihmisen kauniit asiat, vasta silloin voimme moittia heitä."
Jotenkin tuolla lailla se meni, mitta todella viisaita puhuu ja on siis todella hyvä näkemään aina ihmisten hyvät puolet (ehkä joskus vähän turhankin hyvä ja antaa mahdollisuuden niillekkin ihmisille jotka eivät sitä mielestäni ansaitsisi) Toivoisin vain että ihmiset voisivat nähdä myös hänen hyvät ominaisuutensa.
Vierailija kirjoitti:
En usko, että lapsi voi saada aina kymppejä kokeesta jos on tolkuttoman hidas, ei kykene työskentelemään yksin, jäsentämään tietoa jne kuten ap sanoo.
En minäkään. Jos hän oikeasti olisi noin hidas, hän ei ehtisi vastata kaikkiin koekysymyksiinkään eikä kirjoittaa niihin vaadittavia vastausmääriä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että lapsi voi saada aina kymppejä kokeesta jos on tolkuttoman hidas, ei kykene työskentelemään yksin, jäsentämään tietoa jne kuten ap sanoo.
En minäkään. Jos hän oikeasti olisi noin hidas, hän ei ehtisi vastata kaikkiin koekysymyksiinkään eikä kirjoittaa niihin vaadittavia vastausmääriä.
Luin nyt tarkemmin tätä vanhaa ketjua. Ilmeisesti lapsi ei käyttänytkään kuutta tuntia läksyjen varsinaiseen tekemiseen, vaan kuusi tuntia on aika, joka alkaa siitä, kun vanhempi kehottaa lasta tekemään läksyt ja päättyy siihen, kun läksyt on tehty.
En ole Asperger vaan adhd, mutta kyllä tuli kipeitä lapsuusmuistoja siitä kun läksyjä tehtiin koko ilta (tyyliin neljästä seitsemään) ja lopulta oltiin äidin kanssa molemnat itkun partaalla.
mInua heilteltiin koulusta toiseen, luokasta toiseen, lopulta pääsin erityskoulun pienryhmään mutta sekään ei poistanut kaikkia ongelmia. Pääni on Bermudan kolmio: tieto menee sisään ja katoaa.
Koulussa pärjäsin parhaiten aineiden kirjoituksessa , kun piti kirjoittaa vähintään kaksi sivua ja muut märisivät tuskastuneena etteiät keksi mitään, minä huusin kymmenennen sivun kohdalla että en voi mennä välitunnille kun en ole valmis :-D
Kun kirjoitan näi kännyllä tai läppärillä,teksti vilisee virheitä mutta niin ei ole jos saan kynän ja paperia ! Rakastan myös lukemista , se on pakotieni ja tapani rentoutua....
olen ujo ja sosiaalisesti kömpelö, ystäviä ei juurikaan ole. Löysin kuitenkin miehen, vähän semmoisen erakon ja sain kaksi lasta..
adhd, tarkemmi add diagnoosi tuli yli kolmekymppisenä.
esikoisella epäillään olevan myös add...
Meillä on 3 erityislasta. Loukkaa todella nämä kommentit "miksi niin monta" ja epäilyt siitä, mitä olisi tehty väärin. Syy on geneettinen, mutta asia selvisi meille vasta, kun nuorin lapsemme oli jo syntynyt. Enempää lapsia ei tehdä. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää, että vaikeat periytyvät vammat tai sairaudet eivät välttämättä näy heti? Joskus voi mennä useampikin vuosi ennen kuin selviää mistä on kysymys. Mitä harvinaisempi vamma, sitä pidempi viive yleensä, ennen kuin lääkäritkään pääsevät kartalle siitä, mistä on kysymys. Sen sijaan, että osoitettaisiin empatiaa vanhempia kohtaan, kun arki on heille normaalia raskaampaa ja huoli tulevaisuudesta on kova, aletaan syyllistää lasten hankkimisesta tai epäillään vammaisuutta vanhempien syyksi. Todella loukkaavaa!