Lue keskustelun säännöt.
Asperger-tytön äitinä harmittaa muiden tietämättömyys ja suvaitsemattomuus.
16.04.2014 |
Tyttäreni sai 8-vuotiaana Asperger-diagnoosin. Oireet huomattiin jo alle vuoden ikäisenä. Pitkään ajateltiin tyttären olevan vain hyvä keskittymään tiettyihin yksittäisiin asioihin, häntä ei hippaleikit kiinnosta tai että poikkeuksellinen musikaalisuus on vain perittyä. Tyttäremme oli persoona, kuten kaikki muutkin lapset.
Esikoulussa ongelmat kasaantuivat. Tyttö väsyi pakkososiaalisuudesta. Ei jaksanut leikkiä muiden lasten kanssa, tarvitsi omaa aikaa. Sosiaalinen elämä kuormitti 6-vuotiasta niin, että alkoi kehittää erilaisia näkymättömiä peikkoja ja mörköjä mielessään. Eskarin liikuntahetkissä tyttärellä oli suunnattomia vaikeuksia suoriutua yksinkertaisista sääntöleikeistä itkemättä läpi.
Kaikki kilpaileminen (kuka ensin pukemassa, kuka syönyt ensin) lamautti tytön täysin. Istui vaikka kaksi tuntia kuraeteisessä, ellei kannettu pois. Kyse ei ollut ilkeydestä tai kasvatuksen puutteesta, vaan kilpaileminen ja leikkien säännöt tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta.
Sääntöjen noudattaminen oli vaikeaa samalla tavalla kuin sinut heitettäisiin vieraaseen maahan vieraaseen kulttuuriin ja pakotettaisiin keskustelemaan päivän tärkeistä asioista. Et osaisi, turhautuisit. Menisi pitkään, ennen kuin oppisit kielen ja pystyisit puhumaan edes alkeellisia lauseita. Näin menee myös pitkään, ennen kuin tyttäreni ymmärsi, ettei hippaleikeissä kiinni jääminen tarkoittanut sitä, että hän on maailman huonoin lapsi ja että muut kiusaisivat häntä tahallaan.
Koulussa tyttö saa nykyään täysiä kymppejä kaikista kokeista, mutta läksyjen tekoon menee 6 tuntia päivässä. Mekaaniset laskutehtävät tai käännöstehtävät menevät vielä aika nopeasti (meidän muiden ajassa tajuttoman hitaasti), mutta luovaa ajattelua ja soveltamista vaativat tehtävät jumittavat niin, ettei niistä pääse eteenpäin ilman apua.
Tytöllä ei ole yhtään kaveria, koska kaikki pitävät häntä outona. Eikä niille kavereille aikaa olisikaan, koska koulutehtäviin menee suurin osa vapaa-ajasta ja loppu menee arjen hitaaseen etenemiseen.
Tyttö ei osaa pyöräillä, ei uida, ei sitoa kengännauhoja, ei avata suljettua muovipussia. Tytärtä on pyydetty lopettamaan kaksi harrastusta, koska vetäjät eivät saaneet tyttöön mitään otetta, eivätkä suostuneet mihinkään tukitoimiin (esimerkiksi isä tai äiti mukana).
Tekisin mitä vain, että tyttäreni saisi elää tavallista elämää. Se, että aikuiset ihmiset tällä palstalla ja mediassa väheksyvät Asperger-laste ja -aikuisten ongelmia ja syyttävät laiskoiksi ja itsekkäiksi, satuttaa. Te ette tiedä, millaista on elää Asperger-henkilön kanssa tai olla itse sellainen. Te ette voi tietää, millaisia valtavia ponnistuksia tavallisetkin asiat vaativat heiltä. Ainut tuki, jota tyttäreni saa, on koulunkäyntiavustajan tuki muutamalla tunnilla viikossa. Ei saada mitään vammaistukia, eikä mitään erityisjärjestelyjä missään.
Onneksi tyttärellä on siskoja ja veljiä, jotka eivät näe diagnoosia, näkevät vain siskon. Onneksi on siis perhe, joka rakastaa ja välittää.
Kommentit (138)
[/quote]
Tyttären läksyihin käyttämä aika ei korreloi numeroiden kanssa. Tyttö saisi kaikista kokeista kymppejä, vaikkei tekisi läksyn läksyä tai lukisi kokeisiin sanaakaan tai sivuakaan. Läksyjä tehdään sen takia, että oppii työskentelemään yksin, oppii etenemään itsenäisesti tehtävästä toiseen, oppii ottamaan itse asioista selvää, oppii jäsentämään tietoa tiiviimpään muotoon, oppii hahmottamaan projekteja ja ymmärtämään, mikä on "normaalin" aineen, tutkielman tai muun normaali pituus.
Minä en vaadi tyttäreltäni läksyjen tekemistä. On aivan totta, että kuuden tunnin läksyjen teko on kohtuutonta. Tästä ajasta voi kuitenkin mennä esimerkiksi kokonainen tunti matikan tehtävävihon esille ottamiseen, jos emme ole välittömässä läheisyydessä ohjeistamassa. Eilen tyttö tuli koulusta kahden jälkeen, söi välipalan ja minä lähdin kauppaan. Lähdin klo 15 ja pyysin tyttöä aloittamaan läksyjen tekemisen sillä välin. Ottaisi edes kirjat esille ja aloittaisi matikan tehtävistä. Tuli takaisin 15.45 ja tyttö oli katsonut harakkaa ja oravaa pihalla koko sen ajan, kirjoja ei oltu otettu esille vielä ollenkaan.
ap
[/quote]
Tuohan on ihan tavallista suurimmalle osalle normaalilapsistakin. Kaksi kolmesta lapsesta ei oma-aloittteisesti läksykirjoihin tartu. Ja meilläkin saisi kulumaan kuusi tuntia läksyihin, jos vaatimukset olisivat samanlaiset kuin sinulla. Vaatimukset kuulostavat lähinnä lukio- tai yliopisto-opiskelijan tavoitteilta.
Relaa vähän!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.04.2014 klo 09:32"]
Mun mielestä moni täällä itsensä assiksi luokitteleva kuulostaa ihan tavikselta.
[/quote]
Tuo on hyvä havainto. Esim. oma aspergerini tulkittiin monen vuoden ajan tavalliseksi masennukseksi ja ahdistukseksi, koska monet as-piirteet ovat ihan tavallisia persoonallisuuden piirteitä, joita on todella monella, joillakin voimakkaampina, toisilla lievempinä.
Tilanne muuttuu siinä vaiheessa hankalaksi, kun oireita alkaa olla vähän siellä sun täällä, joka elämänalueella jotain häikkää. Tapaamani as-ihmiset ovat hyvin erilaisia, läheskään kaikki eivät ole todella kliseisellä, voimakkaalla ja helposti tunnistettavalla tavalla aspergereita.
Minun oli aluksi tosi vaikea hyväksyä omia piirteitäni. Kaiken omituisuudenhan saattoi laittaa "taiteilija/tiedemiespersoonan" piikkiin, ahdistukset työ- ja opiskelustressin syyksi, joitakin piirteitä hankalan lapsuuden, milloin minkäkin sellaisen syyn, joka on ihan hyväksyttävä tavalliselle ihmiselle.
Tajusin, että en ole ihan normaali siinä vaiheessa, kun jäin lapsen kanssa kotiin. Elämäntilanteeni oli todella vakaa ja mukava, mutta samat vaikeudet ja hankaluudet sen kuin jatkuivat. Enkä tuntenut olevani masentunut, ja vanha terapeuttini silti vain niputti kaikki hankaluudet masennuksen piikkiin. Tämä on ymmärtääkseni edelleen kovin yleistä, koska aspergerin diagnosointi on vaikeaa etenkin sellaisella aikuisella, joka on oppinut erilaisia coping-mekanismeja, ja pärjää maailmassa, vaikka se uuvuttaisikin aivan jumalattomasti.
Sain apua ja selvyyttä tilanteeseeni vasta päädyttyäni mutkien kautta autismi- ja aspergerliiton asiantuntijan luokse. Hänkin sanoi, että ihan tavallisilla ihmisillä on joitakin as-piirteitä. Neurokognitiivisen normaaliuden ja aspergerin/hyvätasoisen autismin raja menee usein siinä, kuinka paljon ihmisellä näitä piirteitä on. Kaikkien as-ihmisten piirteet eivät ole yksittäisiä ja todella voimakkaita, tyyliin todella huonot sosiaaliset taidot ja "pökkelöys". Oireyhtymä voi ilmetä myös lievempinä, mutta useampina oireina. Ehkä onnekseni minun oireeni ovat nyt aikuisena suht lieviä, mutta on se ärsyttävää, kun niitä tunkee esille koko ajan sieltä sun täältä. Joskus mietin, että mun olisi helpompi hyväksyä itseni, jos olisi jokin yksi, tosi selkeä vajavaisuus. Ei tällaista, että joka suunnalla on jotain pientä häikkää, kolinaa ja ahdistusta.
55: Ihana kirjoitus, kiitos siitä! Annoit minulle toivoa, että oman ass-piirteisen lapseni elämä vielä järjestyy.
55: Ihana kirjoitus, kiitos siitä! Annoit minulle toivoa, että oman ass-piirteisen lapseni elämä vielä järjestyy.
Minun poikani on ollut koulussa loistava, vaikka onkin ollut erityisopetuksessa. Silti normaali oppimäärä. Ongelma tavisluokassa on nimenomaan ne muut lapset ja oman toiminnan ohjaus. Hän ei esim. saanut matikan kirjaa repusta ennen kuin avustaja (koko luokan yhteinen, poikani luokalla oli "hyvätasoisia, eli normaalia oppimäärää käyviä) tuli viereen sanomaan, että kirja pois repusta. Kuulemma sitten tehtävien tekemiseen meni muutama minuutti, eli paljon vähemmän kuin kirjan saamiseen repusta esille. Myös tavisluokassa oleva meteli ja kaaos on ollut hänelle vaikeaa. Matikan kävikin tavisluokassa sitten kun vähän kasvoi ja yläasteella onneksi pääsi pieneen luokkaan, sitten jo normaali koulu. Kaiken pitää olla edelleen pojalle johdonmukaista ja loogista.
Tosielämästä esimerkki, kun olimme menossa kirjastoon, poika oli ehkä kolme. Vakireitti oli tietyön vuoksi poikki. Hän osasi jo tosi pienenä reitin ulkoa. Hänhän ahdistui kiertotiestä ihan kamalasti. Tuosta viisastuin ja opetin jatkossa tekemään asioita aina eri tavalla, etukäteen selittäen. Mutta piti selittää eri tavalla kuin tavikselle. Päiväkotiin pääsee monella eri tavalla, tänään menemme eri reittiä ja sitten kiersin tarkoituksella vähän pitemmän reitin opettaakseni kestämään muutoksia. Asiantuntijat kehottivat, että asioita pitäisi tehdä samalla tavalla, mutta itse päätin tehdä toisin. En kadu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ehdi lukea koko ketjua, anteeksi jos toistan tai vastaan asian vierestä. Kamppailemme kotona samanlaisten ongelmien kanssa asperger- tytön kanssa.
Läksyihin menisi tunteja jos joku ei istuisi vieressä. Me istumme. Hänelle täytyy kertoa ihan jokainen vaihe erikseen siitä alkaen, että ota kynä esiin, ota myös kumi jne. Usein tehdään vain kaksi samanlaista laskua ja jätetään loput tekemättä. Opettajan kanssa on sovittu että tunti on maksimiaika läksyihin. Ymmärrän todella hyvin että kaikki läksyt on tehtävä. Omalle lapsellenikin se on kova paikka joskus että kaikkea ei jaksa. Joskus tehdään läksyjä kolme tuntia.
Ymmärtämättömyydestä sen verran, että lapseni luokkakavereille ja venhemmille on kerrottu diagnoosista. Se on helpottanut kouluarkea.
Lapsella ei ole koulussa avustajaa. Nyt olemme huhtikuussa ja syksystä alkaen uusi opettaja ei ole kertaakaan kysynyt mitään lapseni liittyen. Ei mielipidettä, ei neuvoa, ei mitään. Itse kirjoitan sähköpostia tai soitan kuukausittain, Luokkakaverin vanhemmat ovat sanoneet, että opettaja ei ole ihan perillä lapsen vaikeuksista ja tiedä mitä välitunneilla tapahtuu. Että minun pitäisi kertoa opettajalle... Miten se tapahtuu, opettajalle jota ei kiinnosta?? En edes tiedä mitä välitunneilla tapahtuu kun lapseni ei kerro sanallakaan koulun tapahtumista. Ei koskaan.
Vähän aikaa sitten meillä oli tilanne jossa olisi voinut käydä oikeasti huonosti. Opettaja käskee lapsia selvittämään pienen riidan keskenään. Selvittely jatkuu koulumatkalla ja lapset soittavat vielä ovikelloa kun meillä ei ole aikuiset kotona. Siitä tuli kaaos jossa lapsen sisar, luokkakaverit olivat paniikissa, kaikki itkivät, lapseni karkasi ikkunasta hyppäämällä metsään. Opettajan pitäisi tajuta, että meidän lapsi ei selvittele riitaa itsenäisesti! Olisi edes tarkistanut ennen koulun loppumista että asiat oli selvitetty.
Meillä lapsi on myös luokkansa parhaita numeroiden puolesta. Kielellisesti erittäin lahjakas. Mutta ei puhu vieraille, lisädiagnoosia ei ole, mutta lukemani perusteella selektiivinen mutismi sopisi kuvaan täysin.
Koitetaan jaksaa, ap
102 ja muutkin ahdistuneet vanhemmat, viestistä 55 asti mukana ollut aikuinen as-nainen tässä taas.
Minä en tahtonut lapsena suostua vaihtamaan vaatteita, ja siitä alkoi tulla ongelmia, kun haisin niin pahasti. Halusin aina, että kaupasta ostetaan minulle vain tietyt ruoat, ja ne piti hakea koriin aina samassa järjestyksessa, tai sain kamalat raivarit (kärryt eivät kelvanneet, piti olla kori). Lisäksi mulla oli vaikka mitä käytännön ongelmia aiheuttavia juttuja. Lyhyillekin matkoille piti raahata kauhea kirjakasa mukaan, tai ahdistuin. Tutista luovuin vasta 5-vuotiaana itkujen päätteeksi. Pidin jatkuvasti ynähtelevää ääntä, jota en saanut loppumaan. Halusin peittää käteni ja jalkani laastareilla, minkä vuoksi iho hautui ja haavautui tosi pahasti. En edes muista enää kaikkea.
Minulla ei ole enää noin pahoja oireita. En raahaa koko kirjastoani matkalle mukaan, vaikka tekisi mieli ottaa kauheasti kaikenlaista turvatavaraa. Mutta pystyn nykyään järkeilemään, että matkalla on muutakin kivaa, omaehtoista tekemistä kuin lukeminen, kirjat ovat edelleen kodissani, kun palaan, ei ole kiva kantaa painavia laukkuja jne. Olen päinvastoin tosi huolellinen hygieniastani nykyään (en onneksi sentään pakko-oireisuuteen asti), kaikki laastarijutut ja ynähtelyt ovat loppuneet. Muistelen, että tuo voimakkain oireilu, tai näkyvin, taisi helpottaa murrosiässä.
Toki tilalle tuli sitten kamala ahdistus ja stressi, kun jokainen päivä tässä maailmassa oli vain tietoisuutta erilaisuudestani. Mutta sain onneksi itsetuntoa opinto- ja työmenestyksestä, ja nyt aikuisena piirteideni ymmärtäminen on helpottanut tätä ulkopuolisuuden tunnetta ja angstia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 12:21"]
16: miksi tytön pitäisi mennä erityisluokaan kun vetelee kymppejä kokeista??
[/quote]
Siksi, että siellä häntä voidaan tukea yksilöllisesti. Ei kaikki erityisluokat ole niille vitosen oppilaille...
T. Asperger/autismiluokan ope
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei! Itselläni on AS-diagnosoitu lapsi, ja hänellä oli myös vaikeaa päiväkotiaikoina. Nyt meillä on hyvä erityiskoulu, ja olemme käyttäneet monelaista apua kuntoutukseen, mitä saatavilla on ollut. Vinkiksi, että on turha odottaa kaikkien ymmärrystä. Lapsellasi on oikeus olla sellainen kuin on, ja sinä tiedät asiat paremmin kuin kritisoijat.
Tässä vinkkejä:
* Kelan maksama sopeutumisvalmennuskurssi Asperger-lasten perheille
* Aune-vertaistuki
*Autismi- ja aspergerliitto
*Oman kunnan vammaispalvelu --> ota yhteyttä, ja kysy, mitä tukea voit saada. Sinulla on oikeus palvelusuunnitelmaan.
* Keskustele oman lääkärin kanssa esim. toimintaterapiasta ja mahdollisesta lääkityksestä.
*RIITTÄVÄ TUKI KOULUUN! Onko iso ryhmä liikaa? Minkälaisia ratkaisuja kunnassasi on tarjolla?
*Näiden lisäksi rakkaus ja ymmärrys. Tiedät itse parhaiten lapsesi taidot, joten älä vaadi lapselta enempää, kuin mihin hänellä on mahdollisuus - vaikka muut ihmiset kuinka tuomitsisivat! Älä välitä pätkän vertaa muiden ihmisten mahdollisista soraäänistä. Jos jaksat, niin koita vaikka ymmärtää heitä. Eivät ihmiset voi tietää! Voit kertoa ihmisille lyhyesti, että lapsellasi on Asperger, ja miten se ilmenee. Keskity positiivisiin asioihin.
*Monissa kunnissa järjestetään erityislapsille omia harrastusryhmiä - esim. liikuntaa. AS-lapselle nämä ovat yleensä paljon parempia! Vapaudut vanhempana itsekin, kun aina ei tule negatiivista kritiikkiä.
Minulla on teini as tyttö, pitkä tie on kuljettu ja nyt häämöttää ylioppilaslakki huippu arvosanoin. Ala-asteella snobi koulussa häntä ei ymmärretty juuri lainkaan, sai muutaman ystävän joihin pitää vieläkin yhteyttä. Paras kaveri on tällä hetkellä poika ja lukiossa kaverit ovat poikia, luulisin että heitä on helpompi lukea sosiaalisesti. Vanhaan ala-asteen kouluun ajattelin meilata ja kertoa, miten sokeita he olivat tilanteessa, haukkuivat lasta boheemiksi taiteilijaksi yms( tiedän että tämä voisi olla myös kehu, mutta ei tuolla akateemisessa pyhätössä) muutimme muualle ja koulu mukautui tosi hyvin tytön tarpeisiin. Tyttö sai diagnoosin ja mm älykkyystestistä tuloksen huomattavasti normaalia älykkäämpi. Mikä näkyy nykyään juuri paremman oppimisympäriatön takia. Pidä sinäkin siis ap tyttösi puolia koulussa !! Kyllä kaikki vielä järjestyy!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aspergerlapsi on omassa sarjassaan lahjakas, mutta aspergerin ominaispiirteet pitää huomioida opetuksessa.
[quote author="Vierailija" time="16.04.2014 klo 12:21"]
16: miksi tytön pitäisi mennä erityisluokaan kun vetelee kymppejä kokeista??
[/quote]
No meidän tuleva insinööri oli ala-asteen erityisluokalla, vaikka luki täydellisesti ennen koulun alkua, loistava muisti, matemaattisesti erittäin lahjakas. On myös musikaalisesti lahjakas, vaikka en tajunnut itse sitä, kun itse en ole - tosin isäni suvun puolella on musikaalisuutta. Tämä musikaalisuus ilmeni koulussa. Poika sai myös lähes koko ala-asteen pelkkiä kymppejä, erityisluokasta huolimatta hänellä oli normaali oppimäärä, kuten muillakin samalla luokalla pääasiassa. Joidenkin kohdalla oli sovellettuja aineita, mutta meidän pojalla ei tarvinnut. Mutta miksi hän oli erityisluokalla? Monimutkaisten sanallisten ongelmien ymmärtämisen vaikeus, siitä huolimatta, että meillä on puhuttu ja luettu valtavasti. Puheen kehityksen lievä viivästymä. Oman toiminnan ohjaamisen vaikeus ja jumittuminen, toisaalta taas jumittuminen tuo loistavan keskittymiskyvyn.
Meillä on tupla, ehkä jopa triplasyy: Sekä perimä miehen suvun puolelta - tämä selvisi vasta myöhemmin, että vaikea synnytys, jossa poika kärsi hapenpuutteesta. Hänellä on todettu eeg-käyrässä pieni poikkeama juuri sillä puolella, missä on "kielellinen" keskus. En ole käyttänyt päihteitä raskausaikana lainkaan ja muutenkin olen käyttänyt niitä vähän, mutta olin silloin työpaikassa, missä siihen aikaan vielä sai tupakoida sisällä ja altistuin todella paljon passiiviselle tupakoinnille.
Nykyään poika pärjää ihan mukavasti ja ryhmätyötkään eivät enää tuota vaikeuksia, koska on löytänyt alan, joka hänelle sopii. On vain sellainen ujo nörtti, mutta empaattinen, luontoa rakastava. Ei onneksi pidä yhtään väkivaltapeleistä tai -elokuvista.
Ei pahalla, mutta
- minunkin lapseni saisi 10 kaikista kokeista, jos käyttäisi kuusi tuntia läksyihin. Eikö vähempikin yrittäminen riitä?
- miksi lapsella, joka kuormittuu sosiaalisista tilanteista, edes pitäisi olla ohjattuja harrastuksia?
[quote author="Vierailija" time="05.04.2015 klo 07:29"]
Ei pahalla, mutta - minunkin lapseni saisi 10 kaikista kokeista, jos käyttäisi kuusi tuntia läksyihin. Eikö vähempikin yrittäminen riitä? - miksi lapsella, joka kuormittuu sosiaalisista tilanteista, edes pitäisi olla ohjattuja harrastuksia?
[/quote]
Et oiken tajua mistä on kyse. Siitä kuudesta tunnnista viisi ja puoli menee esim. aineekirjoituksessa siihen, että pääsee alkuun. Sitten kun pääsee alkuun, niin koko homma tulee valmiiksi viidessä minuutissa. Mulla esim. pojalla oli tehtävä, jossa oli "kerro omin sanoin hilavitkumminen toiminnasta", ja lähteenä on artikkeli hilavitkummisesta. Hän tajusi sen niin, että "omin sanoin" kerrottavassa jutussa ei saa esiintyä sana hilavitkutin lainkaan, koska siitä piti kertoa omin sanoin ja melkoinen vääntö käyntiin aiheesta. Ei se kuusi tuntia mene lukemiseen, vaan pohtimiseen ja täydellisyyden tavoitteluun. Ainakin meillä näin, en tiedä miten ap:lla. Jotkut matikan tehtävät tai selvä teorian lukeminen menee hetkessä, se kuusi tuntia menee noihin sanallisiin vaikeampiin tehtäviin, koska as pohtii sitä tehtävää liikaa tai ottaa sen kirjaimellisesti. Ei se aika mene siis tekemiseen, vaan hyvin suuri osa tekemisen aloittamiseen, toimettomana tehtäväkirjan kanssa tai ainekirjoituspaperin kanssa istumiseen. Meillä poika kirjoitti, silloin kun kirjoitti, loistavia aineita, mutta niiden kanssa alkuun pääseminen oli todella tuskaa ja työtä kovan itsekriittisyyden ja liiallisen otsikoiden pohtimisen vuoksi.
Rakkaat erityislasten vanhemmat! Minulla on haaveenani päästä tulevaisuudessa työskentelemään juuri teidän lastenne kanssa (opiskelen puheterapeutiksi) ja jo aiheeseen perehtymisen alkumetreillä jouduin surukseni huomaamaan, kuinka jäykkiä asenteita ihmisillä yhä on kaikenlaisia (kehityksellisiä) poikkeavuuksia kohtaan. Muistakaa kuitenkin, että te ja lapsenne olette niitä tienraivaajia. Emme me aikuiset opeta lapsianne -he opettavat meitä! Teillä ja lapsillanne on tärkeä tehtävä ymmärryksen lisäämisessä ihan vain pelkällä olemassaolollanne. Koettakaa ajatella sitä seuraavan kerran, kun kohtaatte leukojen louskutusta tai vanhentuneita asenteita: teidän jokaisen läsnäololla on silmiä avaava vaikutus ja ihan varmasti ajan kanssa asiat muuttuvat. Voin vain kuvitella surunne ja huolenne suuruuden, mutta toivottavasti jonakin päivänä ongelmat helpottavat. Kaikkea hyvää teille ja lapsillenne!<3
Täytyy vielä sekin kertoa, että kun tämä meidän as-poika on kuitenkin lahjakas, kohtelias, ei käytä päihteitä, menestyy opinnoissaan, niin herättäähän se kateuttakin, miten erityiskoulutaustalla voi menestyä. Meillä nyt kuitenkin aina ollut rajatapaus ja erityiskoulupaikkaakin mietittiin pitkään, että onko tarvetta, eli ei toki vaikeimmasta päästä.
[quote author="Vierailija" time="17.04.2014 klo 13:35"]
Kyseessä on kuitenkin tyttö, joten hän tulee kaikesta huolimatta löytämään kumppanin ja pääsee toteuttamaan itseään ja nostamaan itsetuntoaan seksin avulla. Jos kyseessä olisi poika, niin... ei varmaan tuntuisi hyvältä olla tulevan lassukan äiti.
[/quote]
Tytöt eivät löydä kumppania, eivät pääse toteuttamaan itseään, eivät saa seksiä. Tyttöjen tilanne on ihan yhtä huono kuin poikienkin.